Ochre Room – amerikkalaista juurevuutta ja suomalaista melankoliaa
18.04.2011
Itsensä markkinointia vieroksuva folk-yhtye on ollut äärimmäisen harkittu konsepti alusta asti.
Ochre Roomin Blue Ribbon -debyytti-EP sai todellisen unelmavastaanoton. Rumba nosti tamperelaisen folk-nelikon Kiitoradalla-palstalleen, ja bändi on synnyttänyt mukavasti pöhinää myös musiikkiblogeissa. Tästä huolimatta ainoatakaan varsinaista keikkaa ei takana ole – EP:n epävirallisia levyjulkkareita juhlittiin laulajan olohuoneessa. Jutun kirjoittamishetkellä Ochre Roomia on peukuttanut facebookissakin vain vaivaiset neljäkymmentä ihmistä. Miksei yleisö ole tarttunut syöttiin?
2010-luvulla menestyäkseen pitää osata tyrkyttää itseään. Valinnan runsaus on niin valtava, ettei ”laadukas musiikki kyllä löytää yleisönsä” -mantra enää välttämättä päde. Bändejä brändätään siinä missä valtioitakin. Vain etevimmät mainosmiehet pärjäävät. Myös sosiaalisen median parissa täytyy aktivoitua, jos mielii pitää nettisukupolven fanit tyytyväisinä.
Ochre Roomin biisintekijät, basisti Tomi Moisio ja laulaja-kitaristi Lauri Myllymäki, kuitenkin vieroksuvat ajatusta itsensä markkinoimisesta. Sen sijaan saamme rupatella tunnin verran luomismetodeista, amerikkalaisuudesta ja tietenkin itse asiasta, eli Ochre Roomin musiikista, jota kohtaan nämä kaksi nuorta herraa asennoituvat vilpittömän intohimoisesti.
Moisiolla ja Myllymäellä on kristallinkirkas näkemys siitä, mistä Ochre Roomissa on kysymys. Läpi haastattelun he intoutuvat reflektiivisesti pohdiskelemaan bändinsä luonnetta ja analysoimaan ajatuksiaan biisien takaa. Ochre Roomin konsepti onkin ollut äärimmäisen harkittu alusta asti. Selkeät suuntaviivat oli piirretty jo ennen ensimmäisiä treenejä.
Palataanpa kuitenkin lähtöruutuun. Eletään 2000-luvun puoltaväliä. Tomi Moisio kuulee ensimmäisen kerran My Morning Jacketin It Still Moves -levyä. Hän innostuu vanhana americana-diggarina: "Tehdäänkö tällaista nykyäänkin?" Pian Moisio saa käsiinsä myös tamperelaisen, jo kuopatun Office Buildingin Violent Heart -albumin ja hämmästyy: "tehdäänkö tällaista myös Suomessa?"
Ajatus folk-bändistä, jossa maanläheinen americana-estetiikka yhdistyy pohjoiseen melankoliaan, alkaa hiljalleen hahmottua. Haaveen toteutuminen ja oikeiden soittajien löytyminen kuitenkin vie aikansa.
Ainaiseen hevin ja punkin veivaamiseen tympääntynyt opiskelijakaveri Lauri Myllymäki innostuu Tomin ideasta. Lauri on pitkään kuunnellut vanhaa bluesia ja Neil Young–Bob Dylan-osastoa. Hän huomaa, että sävelkynä taipuu folk-ilmaisun yllättävän vaivattomasti. Biisejä alkaa syntymään hyvää tahtia. Myöhemmin mukaan liittyvät rumpali Antti Leikkanen ja kitaristi Ari Savolainen.
Sittemmin bändin työnjako on vakiintunut. Lauri säveltää, Tomi kirjoittaa tekstit ja sovituksia hinkataan yhdessä treeniksellä. Mielenkiintoisin työskentelymetodi löytyy kuitenkin lauluosuuksien takaa; Lauri demottaa laulumelodiat usein runoja hyödyntäen. Etenkin Robert Frostin tekstit ovat osoittautuneet oivallisiksi tässä puuhassa. "Hyvistä mittaan kirjoitetuista runoista saa pöllittyä valmiin rytmin", Lauri naurahtaa.
Tomi inspiroituu demojen pohjalta, mutta ideat saattavat rönsyillä aivan eri suuntiin kuin oli alun perin tarkoitus. Mainiona esimerkkinä toimii A Little Cloud -biisin syntytarina. Alkusysäys saatiin Laurin mumisemasta demolaulusta, joka muuttui Tomin korvissa muotoon "I will kill that boy".
“Ensimmäinen mielleyhtymä oli Luis Bunuelin Kulta-aika -leffan kohtaus, jossa mies ampuu pikkupojan raa’asti. Sitten ajatus eteni pidemmälle. Kehittelin päässäni tuokiokuvan tavallisesta suomalaisesta kesäpäivästä: aurinko porottaa koko päivän ja vedetään viinaa, hakataan ihmisiä, aina perheenjäsenistä alkaen”, Tomi valottaa lyriikoiden syntyprosessia. A Little Cloudin nimi taas on peräisin James Joycen novellista. Lopulta "I will kill that boy" -lausahduksesta tulikin perheväkivallan ja päihtyneen kodin tematiikalla leikittelevän kappaleen kertosäe.
Biisin ytimessä on kiehtova kontrasti. Kappaletta halkoo kuilu hilpeän sävellyksen ja tummanpuhuvan tekstin välillä. Tälle löytyy pätevä selityskin. "Synkän tarinan ja pirteän melodian yhdistäminenhän on ollut bluesin ytimessä aina, Woody Guthriesta lähtien", Lauri muistuttaa.
Ochre Roomin musiikin muotokieli on hyvin epäsuomalaista. Sekä maantieteellisesti että esteettisesti bändi kytkeytyy voimakkaimmin Pohjois-Amerikkaan. Haastateltavat haluavat tehdä pesäeron ahdasmieliseen jenkkifanatismiin, ja korostaa pikemminkin kansainvälisyyttä.
"Suomen-kollegat tuppaavat kuulostamaan aina suomalaisilta. Joko tekstit ovat sitä mickeymouse-osastoa tai sitten laulaja ei osaa ääntää. Aina jostain huomaa, että jaaha, Suomesta tullaan. Ochre Roomin kanssa oli alusta asti tarkoitus tehdä oikeasti kansainvälisen kuuloista musiikkia", Moisio kertoo.
Toki he myöntävät, että jenkkiperinne aina blues-klassikoista ja Dylanista lähtien kaikuu Ochre Roomin musiikissa. Silti amerikkalaisuus on ennen kaikkea osuva termi kuvailla bändiä tyylillisesti, ei sen olemusta määrittävä rajoite.
"Jenkki-ihanoinnista tulee vaarallista silloin, kun juurevuus on tarkoituksenmukaista tai pakkomielteistä. Kun väkisin pyrkii autenttisuuteen, siitä seuraa lopulta epäaito vaikutelma", Lauri tuumii.
Bändi ammentaa vaikutteensa siis pääosin klassisesta folk- ja singer-songwriter-perinteestä. Itse kuitenkin kuvittelin soittajien stereoissa pyörineen modernia indiefolkia ja alt. countrya, Midlaken, Fleet Foxesin ja Iron & Winen kaltaisia bändejä. Yllätyin suuresti, kun Lauri ei tunnistanut juuri mitään mainitsemistani nimistä. Ochre Roomin voi kuitenkin karkeasti lokeroida indiefolkiksi – tämän allekirjoittavat jäsenetkin.
Perinnetietoiselle mutta tarpeeksi modernille folk-bändille keikkojen haaliminen tuskin tuottaa ylitsepääsemättömiä ongelmia. Ochre Roomin ensimmäinen esiintyminen onkin jo buukattu: bändi lämppää Toothpastea Tampereen Telakalla toukokuun 18. päivä.
Ylipäätään vaikuttaa siltä, että suomalaiset alkavat hiljalleen löytää maanläheisemmän musiikin, kuten Mirel Wagnerin kehutun debyytin synnyttämä kohu on osoittanut. Folk-kulttuurin uudesta tulemista kielii myös bluegrass-folkrockia soittavan Mumford & Sons -bändin jättimenestys Britanniassa ja Amerikassa.
Ehkä maanläheisyyden löytyminen on eräänlainen vastareaktio ylituotetulle kertakäyttöhötölle, jota radioiden soittolistoilla itsepintaisesti vyörytetään. Onko folk nyky-r'n'b:lle sitä, mitä punk oli progelle 70-luvulla? Ainakin pienemmässä kaavassa näin voi ajatella. Tosin Ochren Roomin ja Katy Perryn välillä ammottava kanjoni on huomattavasti suurempi kuin se, joka erottaa Ramonesin ja King Crimsonin. Ja hyvä niin.
Teksti: Jussi Saarinen
Kuvat: Ochre Room / Facebook
