Pienet

Pienet - Maaliskuu 2011

15.03.2011


'HeviKorolla' HeviKorolla: cd-r 2011

HeviKorolla jatkaa riehakkaan räkäpunkin tekemistä sopan läiskyessä ja soitinten räiskyessä. Seitsemän vuotta sitten törmäsin ensi kertaa bändin Kotipolttoseen, minkä jälkeen näiden Klamydian sielunveljien toimia on tullut seurattua kiinnostuneena. Tämänkertainen tuliannos on seitsemän rallin mittainen, ja kieli on edelleen poskessa – sekä vähän muuallakin.

Karut tarinat kertovat meille mm. mitä tapahtuu kun voitetaan lotossa pikkusumma (Se on siinä), tai kun beibi ilmoittaa, että nyt riitti (Ykä). Tarttuvien rallien tekeminen on aina onnistunut hämeenlinnalaisilta, eikä vuoden 2011 annos muodosta poikkeusta. Riemastuttavimmat hetket vietetään rankemmin punkahtavan Tää on Hämpton -rallin seurassa, sekä Tänään niinkuin Fonzie tilityksen parissa.

Eihän elämä pelkkää biletystä ole, mutta aina silloin tällöin kannattaa pistää aivot narikkaan, ja antaa HeviKorollan kaltaisten orkesterien tarttua rattiin. ”Vaikka huomenna taas paskaa niskaan satais mullon hyvä boogie”.

Mika Roth


Eepee #1 Jerry Kannu & Lentopetroolit: Eepee #1

Vantaalainen Jerry Kannu & Lentopetroolit tarjoaa saatteessaan ääripäikseen Tehosekoittimen ja Popedan, joiden väli ei lopulta ole mitenkään valtavan kaukana toisistaan. Eli suoraviivaisesta ja tunteella ladatusta rock-haarasta rehellisellä suomenkielellä ja aika äijällä meiningillä on kyse. Pääkaupunkiseudun Lemmenpyssyt? Ehkä ei, mutta nimestä ei voi silti vetää suuntaviivoja mihinkään tanssilavaorkesteriin taikka huumorihumppaan. Rautalankaa sieltä kyllä hieman löytyy. Popmelodista bluespohjaista rockia, niin kuin suurin osa länsimaisesta pop-musiikista. Eniten kuitenkin rock.

Vaikka bändi on uusi tulokas, löytyy soittajilta toistakymmentä vuotta soittokokemusta. Mikä kieltämättä näkyy soiton valmiudessa ja rutiinissa. Johnny B. Goodea aika suoraan hyödyntävä Kuuleeko lennonjohto? voisi olla sitä rockeinta Kari Peitsamoa, avausraita Grilli Atlantis on ilmavampaa kuulasta rock-bluesia. Intohimoa tavoitellaan, mutta päästäänkö sinne asti? No, ehkä sellaisella riettaalla tavalla sinnepäin… Rock ´n´Roll Tytöt svengaa porno-teharisti, tehokkaimman vaikutuksen antava, olennaiseen keskittyvä Kylmää kaljaa vaihtaa vapaalle mukavan akustisesti. Näitä lisää! Kaiken kaikkiaan ihan onnistunut lisäys rock-tarjontaan.

Ilkka Valpasvuo


'Kalashnikov' Kalashnikov: Kalashnikov EP

Kalashnikov -yhtyeen neljän biisin EP jatkaa samalla autereisen poprockin kaavalla mihin viimekesäinen pitkäsoitto luotti. Toki yhtyeen tekstuaalisessa annissa on hivenen jonkinlaista persoonallista nyrjähtäneisyyttä, joka tuodaan kuitenkin ulos pumpuliin käärittynä. Loppumauksi jää melodinen haaveilu, unelias mutta positiivinen avaruus ja soiton puolesta aika suoraviivainen kitarapop. Kalashnikovin soitto on miellyttävää ja myös koulukasta, mutta sellaista viimeistä kipinää biiseihin tälläkin EP:llä kaipaa. Joku Saastaiset siat kevytgroovailee osuvasti mutta hokemat ja sanarakennelmat jäävät mieleen vain puolittain. Lupauksia annetaan paljon mutta niiden lopullinen lunastus jää hiukan huulille. Toki eteenpäin mennään levy levyltä ja yhtyeen persoona alkaa olla kypsä. Mutta onko se liiankin sisäsiistiksi kasvanut..? Joka tapauksessa Jussi Tuohinon laulua kuuntelee ilokseen, soiton kepeä svengi toimii eikä Alueen ”kiitos kuntaliitos”-sloganin kaltaisia riimikukkasia onneksi viljellä liikaa. Ihan suoraviivaisin ei Kalashnikovin sanakynä ole, joka sekin tuo persoonaa pakettiin. Samalla se toki saattaa viedä yhtyeeltä yksinkertaisemman ilmaisun ystävien suosion.

Ilkka Valpasvuo


Perfect World Like Tomorrow: Perfect World

Turkulainen Like Tomorrow ei häikäise levynsä ulkomuodolla, mutta ansiokas saate (tai pikemminkin biografia) ja varsinkin musiikilliset avut antavat yhtyeestä valmiin kuvan. Avausraita Crossfade tuo korostetun metallisella, mutta konstailemattomalla riffittelyllään mieleen Ride The Lightningin aikaisen Metallican, mutta höllää – kieltämättä hieman turhankin tutun kuuloisen säkeistön jälkeen - otetta kertosäkeeseen juuri sopivasti. Kakkosraita Perfect World luovii eeppisen maiseman ja hempeämpien melodiakulkujen rajamailla ja toimiikin sarallaan melko mallikkaasti. Päätösnumeron virkaa ajava akustinen balladi on näpsäkkä näyte orkesterin notkeudesta, mutta karkaa tästä kolmikosta nopeimmin korvien välistä.  

Naislaulun kannatteleman melodisen hevin ristiaallokossa pinnalla pysyminen on haaste, josta Like Tomorrow tuntuu selviytyvän hyvin. Genren ilmeisimpien vaikuttajien jättämät jäljet ovat selkeästi näkyvillä, mutta tuttuja temppuja osataan soveltaa monipuolisesti ja kappaleista löytyy hitikkäitä kertosäkeitä syvempääkin sisältöä. Lyhykäinen julkaisu jättää pikkunälän jälkeensä, joten on jännä nähdä onnistuuko bändi näillä voimillaan kutomaan pidemmästäkin levystä tiukkaotteisen ja kiinnostavan kokemuksen.

Aleksi Leskinen


'Prepare Mantequilla: Prepare for Awesomeness (EP)

Etanoli, hiki ja pääkallot. Näitä perusraaka-aineita käyttää polttoaineenaan helsinkiläinen, vuonna 2007 trioksi kutistunut kaahauskone Mantequilla. Crossover-trashiä ja stoner-kiehuntaa suoraviivaiseen rock-poljentoon sekoitteleva yhtye mainitsee esikuvikseen Panteran, Black Sabbathin ja AC/DC:n kaltaiset orkesterit, eikä määritelmällisesti kovin kauas näistä maisemista kadotakaan. Eräänlaisesta kotoisesta Mastodon-pikkuserkusta on siis kysymys, vaikka melodiankuljetustasolla hieman eri kentällä liikutaankin. Henkilökohtaiseen havaintokenttääni kantautui kaikuja lisäksi yhtäältä D.R.I.:n post-hc-metallin ja toisaalta Peer Güntin bensankatkuisen rock-ilmaisunkin tyylipaleteista. Kevyistä ennakkoluuloistani poiketen, onnistuu yhtye sekoittelemaan esikuviensa ilmaisullisia piirteitä kohtuullisen mukiinmenevästi.

Vahvimmillaan Mantequilla on hyviä koukkuja sisältävissä unisono-riffittelyissään, vaikkeivät nuo aina niin kovin originelleja olekaan. Suoraviivaisen poljennon keskeltä löytyy muutaman kuuntelukerran jälkeen myös enemmän rakenteellista vaihtelua kuin blanko-kokemus antaa ymmärtää. Viinahöyryt ja kuolemateemat yhdistettyinä taitelija-, orkesteri- ja äänitteen nimeämiskäytäntöihin, kertovat myös parodiantajusta, vaikka mistään vitsistä ei yhtyeen musiikissa kaiketi olekaan kysymys. Silti tuntuu, että tällainen alatyylielementtien hyödyntämisen lyhyt historia tahkottiin katkeraan päätökseensä jo Tankardin ja Wermachtin kaltaisten orkestereiden 80-luvun jälkipuoliskon tuotannossa. Soitannollisesti etenkin rumputyöskentely kannattelee meininkiä kelvollisesti, joskin yhteissoittoon ja levyn yleiseen soundimaailmaan olisin kaivannut lievästi tiukkuutta lisää. Nyanssi- ja dynamiikkatasolla osin yksipuoliseksi jäävä laulu, toimii aggressiivisessa ulosannissaan kuitenkin varsin mukavasti.

Rami Turtiainen


Mauno Paajanen

Mauno Paajanen ei ole mikään tunnetuin tekijä suomalaisessa popissa, vaikka mies on aloittanut musiikin julkaisemisen jo meikäläisen syntymän aikoihin seitkytluvun loppupuolella. 2000-luvun puolella aktivoitunut laulaja-lauluntekijä sukeltaa kevyesti kadun hämärämmälle puolelle ihan tarttuvalla otteella. Psykedelia loistaa tällä kahden biisin näytteellä Matin ja Miian aika sisäsiistinä kevytfunk-wahwahina ja mollissa hiippailevalla otteella, joka kuitenkin vaihtuu kakkosraidalla Hait tyttöjä syö avaran akustiseen tunnelmointiin ja kiirettömään duuri-haaveiluun. Vaikka Paajasen sävellykset eivät mitenkään heitä selälleen, on miehellä riittävästi koukkuja ja persoonaa jotta biiseihin kannattaa tutustua.

Ilkka Valpasvuo


Words of Dead God MMD: Words of Dead God

MMD:n kakkosdemo Words of Dead God on vaikuttavimpia ja tasapainoisimpia demokokonaisuuksia, mitä on kuunaan vastaan tullut. Ilkeää, teollisvivahteista darkmetalia tarjoillaan neljän biisin verran sisällön kaarrellessa kivitalomaisen järeästä takomisesta tsunamimaiseen kaaokseen, jonka tuhovoimaa kuulija ei kykene kyseenalaistamaan. Ansiokas synatoiminta on demolla hyvin esillä painostamassa kuulijaa ja vokalisti jyräyksen kärjessä taitaa niin korkeamman kärinän kuin dööttismuristelun.

Biiseistä With Cold Lips I Kiss the Fallen One avaa pelin tehokkaan suoraviivaisesti kun taas Purulent Web of Deception esittelee hallittua kaaosta parhaimmillaan. Rage In Blood vakuuttaa paisuttelullaan ja nimibiisi täydentää viimeisenä vartin mittaista pakettia. Biisit esittää selkeästi tiukka ja taitava kokoonpano, studiojälki on tasokasta ja homma on muutenkin kaikin puolin ammattimaisesti hanskassa. Tämän näytteen perusteella ehdottomasti albumitasolle valmis bändi.

Jarmo Panula


Norsupoolo Norsupoolo

Tamperelaista nelikkoa Norsupoolo voisi nimen puolesta pitää hilpeänäkin tuttavuutena, vallankin kun yhtye mainostaa vielä soitostaan löytyvän rockgroovea funkia. Totuus Kaisa Karhun tumman kuulaan laulun marinoimasta soitosta on kuitenkin, vaikkakin poukkoilevaa niin silti enemmän melodista suomirockia. Wah wah-groove on toki läsnä ja soitossa on hyvä juoksutus. Silti kokonaisilmaisun tummuus ja kylmyys jotenkin vie paketista funkin lämmön ja hien. Kauhean väkinäistä meininki ei onneksi ole, mutta nauhoitusjäljen lievä tönkköys ei ainakaan auta musiikin sielun esille kuorimista. Periaatteessa kaava on lupaava, mutta hiomista tarvitaan vielä. Eikä biisikynä lopulta koukuta sillä tavalla että kappaleet jäisivät päähän pyörimään.

Ilkka Valpasvuo


Blue Ribbon Ochre Room: Blue Ribbon

Tamperelainen Ochre Room syntyi noin vuosi sitten rakkaudesta ”vanhaan kunnon musiikkiin” ja amerikkalaisen laulunkirjoitusperinteen mystiikkaan. Saatteessa heitettyjen esikuvanimien Dylan, Young, Kristofferson, Springsteen ohella viitekehykseksi tarjoillaan seitkytluvun rockia, myöhempää vaihtoehtokantria ja jopa jazzia ja bluesia. Osuvin tarjottu tiivistys on ehkä pohjoisen melankolian yhdistäminen pohjoisamerikkalaiseen lauluperinteeseen.

Tällä kolmen kappaleen näytteellä nelikon soitto on ajattoman kiireetöntä ja avaran akustista asian äärellä haaveilemista. Lauri Myllymäen kaartavan melodinen laulu yhdessä uneliaan hymyävästi näppäilevän soiton kanssa ilahduttaa korvaa jo avausraidalla A Little Cloud. Yhtyeeltä löytyy myös rock-vaihde, mutta sitä käytetään mukavan herkästi ja musiikin kaunista pienuutta tukien, ei sen yli jyräten. Kuten esimerkiksi komean neilyoungmaisesti kaartavassa Shooting Ghostsissa Pääasiassa sanat folk, melankoliapop ja americana-kantri ovat kuitenkin keskiössä. EP: n nimibiisi Blue Ribbon löytää jopa huuliharpun mukaan, sykkien akustisen eläväisesti kiireettömässä harmoniassa ilman turhia pullistelutarpeita. Hyvä debyytti!

Ilkka Valpasvuo


Demo 2010 Path Of Mine: Demo 2010

Jo viime kesällä julkaistu hämeenlinnalaisen Path Of Minen ensidemo on melko kaksijakoinen tapaus – juuri sopivaa, näyte kun tarjoilee kuultavaksikin tasan kaksi kappaletta. Päällisin puolin homma on kuosissa; keskitempoisen, tunnelmallisen deathin ryskääminen hoituu orkesterilta pätevästi ja monipuolisuuttakin löytyy. Kuvasta nimittäin erottuu yhtälailla Strapping Young Ladin kuin myös vuonojen suuntaan viittailevia vaikutteita.

Tuotos on silti helposti tunnistettavissa nimenomaan ensimmäiseksi tuotokseksi. Soundipuoli ei aivan toimi – varsinkin muovisille rumpusoundeille kannattaisi tehdä jotain viimeistään sitä myötä kun demotasolta noustaan pidempien julkaisujen maailmaan. Kummastakin kappaleesta löytyy mukavasti sävyjä sekä ihan näpsäkkää sovitustyötä, mutta likimain kolmen minuutin kestot jättävät ristiriitaisia fiiliksiä. Toisaalta niukka ja tiivis ilmaisu voi hyvinkin olla ilmaisua parhaimmillaan, mutta bändin tyylisuunta huomioonottaen ei voi välttyä tunteelta, että ideamarkkinoilta on vain lähdetty rytinällä: kappaleita olisi varaa viedä vielä rutkasti pidemmälle. Esimerkiksi ykkösraita Twelven loppufiilistely tuntuu vain jäävän kesken. Ensidemoksi silti suhteellisen lupaavaa jälkeä, joten eikun seuraavaa näytettä odotellessa – joka epäilemättä onkin jo ovella, kuinkas tässä nyt näin kävi?

Aleksi Leskinen


Promised Land: The Universe Is a Hologram

Saatteen kuvan perusteella Promised Landin nelikkoa ei todellakaan ole iällä pilattu. The Universe Is a Hologram -demon perusteella yhtyeellä ei myöskään ole liikaa kokemusta, mutta kylläkin mukavan tuoreelta tuntuva klassinen ote touhuunsa. Onko yhtyeen nimi otettu Queensrÿchen levystä ei selviä, mutta hard rockiin ja heviin kesällä 2010 perustettu nelikko on kallellaan. Ja onneksi vaihtelevan dogmaattisesti suhteessa innoittajiinsa, joihin lukeutuvat mm. alansa ykkösnimet Black Sabbathista Motörheadiin.

Biiseistä Tough Enough on suoraviivainen, riffiin perustuva rykäys ja ihan toimiva sellainen. All Hallows Eve ja Insignificance käynnistyvät ja käyvät melodisemmin ja rauhallisemmin, vaikka niidenkin peruskuvio pyörii sahaavien kitaroiden, tuplabasareiden ja soolojen parissa. Päätöskappale Promised Land halajaa luvattuun maahan koollaan, ja välttää pahimmat pitkien biisien sudenkuopat, vaikka materiaalia on useamman kappaleen aineiksi. Yhtye on mielenkiintoisempi monipuolisena, vaikka puutteitakin riittää: soitto on välillä kankeaa, laulu osin turhan varovaista ja kliseitä paukutellaan esim. tuplabasareiden muodossa kuin entinen mies henkseleitään. On kuitenkin ilahduttavaa, ettei Promised Land kuulostaa oikeastaan yhdeltäkään ilmoittamaltaan vaikutteelta. Ensimmäiseksi demoksi mielenkiintoa herättävä.

Jani Ekblom


'Cold The Orkestra: Cold Day In Hell

The Orkestran kolmibiisisen irkku-tinapilli-fiilistelyllä käynnistyvä nimibiisi aiheuttaa pienoisen pettymyksen lupaavan alkunsa jälkeen: eikö tällaista raskaamman puoleista, putkelle tuotettua ja kaikille sopivaa radiorockia tehdä jo ihan tarpeeksi? Vuonna 2006 perustettu nelikko onnistuu toisaalta siinä, missä niin monet vastaavat eivät: biisiensä joukossa on oikeasti hyviä, eikä mainostettu monipuolisuutensakaan tarkoita päälle liimattuja syntsamattoja vaan uskallusta haastaa perinteitä mm. rakenteellisesti.

Kakkosbiisi Without The Sun ei irkkuile vaan tarjoaa metallisemman ja elektronisesti sovitetun näkemyksen samasta aiheesta: melkein-popbiisin kaava, kiva kertsi ja kaikin puolin toimivaa soittelua. Just Like Me kulkee rauhallisemmin, mutta pohjimmiltaan ihan samoilla apajilla kuin aiemmat kappaleet. Nimibiisissä upealta kuulostavaan Jussi Mikkolan lauluun ei ole saatu muissa biiseissä samaa tenhoa; Without The Sunissa se ei nouse esiin, ja päätöksessä pienet puutteet englannin ääntämyksessä paistavat läpi. Kokonaisuutena Cold Day In Hell on silti toimiva paketti melodista, raskasta ja harmitonta rockia suoraan radioaalloille.

Jani Ekblom




Lukukertoja: 3850
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös