Amphi Festival 2011 - lauantai

Vaikka s�� joskus koettelee, ei se pysty murtamaan riitt�v�n vahvaa festivaalihenke�. T�m� viisaus osoittautui j�lleen todeksi, kun loppuunmyyty K�lnin Amphi festivaali juhli avantgardistisia sankareitaan.

Seitsem�tt� kertaa Saksan K�lniss� j�rjestetty Amphi Festival on saavuttanut vakaan aseman goottirockin, industrialin, EBM:n, dark waven, sek� n�iden eri l�higenrejen fanien keskuudessa. Vuodesta toiseen Reinin varrella vietetty juhla on ker�nnyt entist� enemm�n juhlijoita, ja liput on myyty loppuun yh� aiemmin. Vuoden 2011 kierroksella p��esiintyjiksi oli kiinnitetty mm. sellaisia nimi� kuin Die Krupps, Nitzer Ebb, sek� etenkin saksankielisess� Euroopassa kovaa menestyst� nauttivat Subway To Sally ja Deine Lakaien.

Tanzbrunnenin alue on siit� loistava, ett� sinne on helppo tulla miltei mill� kulkuv�lineell� tahansa. Turvatarkastuskin sujui saksalaisen tehokkuuden ansiosta nopeasti, joten jonossa ei tarvinnut viett�� (t�ss�k��n kohdin) turhaan aikaansa. Festivaalialueen portista sis�lle alueelle p��sty�ni l�hdin suuntaamaan v�litt�m�sti kohti isoa Staatenhausin hallia, jossa puolet festivaalin esiintyjist� tultaisiin n�kem��n. Matka vei ison estradin editse, jolle juhlien avausakti [x]-Rx oli jo pystytt�nyt aggrotech-kioskinsa. On vaikea piiskata itse��n, tai yleis���n, raivoon festivaalin ensi metreill� kello kahdeltatoista p�iv�ll�, mutta kaksikko teki kaiken voitavansa, mist� kumarrus saksalasten suuntaan.

Enemm�n dj-taidoistaan tunnettu Pascal Beniesch oli apurinsa kanssa koristautunut genren oppien mukaan punaisilla �verij�ljill� ja herrat painoivat pitkin isoa estradia mink� koneiltaan ehtiv�t. Jonkin verran vastakaikua v�est� irtosikin, joten avaajat olivat selv�sti oikealla asialla. Omaan makuun moinen meuhkaus ei tosin oikein osunut, joten lyhyen tarkkailun j�lkeen p��tin jatkaa matkaani kohti jo edell� mainittua hallia.

Staatenhaus-hallin puolella pelin sai avata saksalainen Klangstabil, joka on jo seitsem�ntoista vuoden ajan luonut omanlaistaan musiikkia. Alkujaan projektina syntynyt ja siit� hitaasti oikeaksi b�ndiksi muotoutunut Klangstabil seurasi ensin oppi-is�ns� Kraftwerkin j�lki�, mutta sittemmin Maurizio Blancon ja Boris Mayn muodostama yhtye on suuntautunut aavistuksen modernimman ja kaupallisemman musiikin pariin. N�m� uudet tuulet tulivat parhaiten esiin setin muutamissa popahtavimmissa kappaleissa, jotka saivat my�s l�mpimimm�n vastaanoton.

Soittoaika ei ollut helppo, vaikka ymp�rist�n� olikin intiimimpi ja klubimaisempi sis�tila, mutta kaksikon ��nitaidetta l�hestyv� musiikki sopi tavallaan alkavan iltap�iv�n fiiliksiin. Muutama kappale oli tempoltaan nopeampi ja tanssittavampi, kun taas osa numeroista l�henteli jo Kraftwerkin viitoittamia musiikin suuntia. Er��ss� biisiss� luotiin pitk� soolo s�r�isell� ��nell�, jota manipuloitiin yh� s�r�is�mm�ksi. Muokkausta jatkettiin siihen asti kunnes j�ljell� oli en�� korviahuumava kaikusein�, jonka j�lkeen palattiin takaisin alkuper�isen teeman pariin. Lis�� v�ri� esitykseen saatiin, kun koneosastoa p��osin hoitanut Blanco astui hetkeksi mikrofonin taakse ja esitti yhden numeron osittain espanjaksi. Nelj�kymment� minuuttia kului kaksikon seurassa kuin huomaamatta, eli eritt�in toimiva avaus hallin puolella.

Vartin mittainen roudaustauko antoi tilaisuuden tutustua viime vuodesta j�lleen hieman muuttuneeseen ymp�rist��n. Festivaaliylieis�n k�yt�ss� oli edelleen vain osa valtaisasta Staatenhausin rakennuksesta, mutta t�n� vuonna rakennuksen toinen siipi oli muutettu Amphi Caf� �nimiseksi kauppakaduksi, jonka varrelle oli sijoitettu yli tuhat tuolia p�ytineen. T�m� promenadi tarjosi kaivatun lev�hdyspaikan, jossa saattoi istahtaa alas ja juoda jonkin juoman, sy�d� kenties jotain, tai vain kuljeskella ja osteskella kaikkea tapahtumaan enemm�n ja v�hemm�n liittyv�� tavaraa. Kadun p��dyss� oli jopa pieni teemaan sopiva taidevalokuvan�yttely, sek� artistitapaamisiin tarkoitettu �meet & greet� -piste. Allekirjoittaneenkin aika kului kadulla kuljeskellessa niin huomaamatta, ett� seuraava orkesteri p��si suorastaan yll�tt�m��n keikkansa alulla.

Alppien helmoista kotoisin oleva mind.in.a.box on jo usean albumin ajan yhdistellyt synkki� cyberpunk-n�kyj� ja kepeit� pop-koukkuja toisiinsa. Tuloksena on syntynyt joukko pienoisia hittibiisej�, sek� suurempi nippu suoraan Blade Runnerin taustoiksi sopivia instrumentaaleja. Vahvoilla tunnelmilla pelaava yhtye sai ikkunattomasta hallista runsaasti tukea esitykselleen, vaikka nokkamies Steve Poissin lavapresenssi j�ttikin hiukan toivomisen varaa.

Kirjaimellisesti korokkeelle nostettu Poiss viihtyi kyll� koneidensa ��ress�, mutta aina kun koitti aika laulaa, n�ytti vokalistimme silt�, kuin h�n olisi halunnut kovasti olla jossain muualla. Yleis�n joukosta bongaamani Covenantin vokalisti Eskil Simonsson voisikin antaa Poissille muutaman arvokkaan vinkin lavalla esiintymisest�, sen verran j�yh�� maestron touhu oli. Osa j�ykkyydest� saattoi tosin johtua ihan siit�, ett� K�lniss� kovasti konetaustoihin tyk�stynyt yhtye testasi kuuleman mukaan uutta ��nij�rjestelm��ns�. Ehk�p� ne testit olisi kannattanut tehd� jossain hiukan pienemm�ss� paikassa?

Yhtye Poissin ymp�rill� oli onneksi aktiivinen ja it�valtalaisten toistaiseksi uusin pitk�soitto R.E.T.R.O. on tehnyt yhtyeen nime� tutuksi entist� laajemmille massoille, mik� n�kyi ja kuului yleis�ss�. Osaa kappaleista oli sovitettu rankalla k�dell�, ja esimerkiksi nelj�n vuoden takainen Fear oli k�sitelty niin perinpohjaisesti, ettei biisi� edes tunnistanut ennen kertos�keist�n alkua. Pienen� yll�tyksen� voi pit�� my�s sit�, ettei uusin sinkkubiisi 8 Bits soinut miss��n vaiheessa. Aavistuksen ep�tasainen keikka parani loppua kohden, kun hiljalleen itseluottamuksensa l�yt�nyt Poiss sai murrettua osan kokovartalokipsist��n, ja yleis�kin l�mpeni entist� suurempiin suosionosoituksiin. Harmi ett� esiintymisaikaa oli vain nelj�kymment� minuuttia, ja takasein� tuli vastaan juuri silloin, kun kaikilla alkoi olla hauskaa.

Juhlat hallin estradilla rankistuivat monta astetta, kun Udo Wiessmannin ja Eric de Vriesin powernoisea maisemaan syyt�v� Winterk�lte aloitti osuutensa. Allekirjoittaneelle aiemmin k�yt�nn�llisesti katsoen tuntematon yhtye osoittautui my�s melkoiseksi yleis�magneetiksi, mutta omaan makuun herrain raasto oli asteen turhan ronskia. Monotonisen ja raa�an ��nen telaketjut kun jauhoivat kaiken orgaanisen betonip�lyksi, jonka leijailussa tuntui kalsea kuoleman katku. Kaksikolle konevoimin ja s�hk�rummuin tuotettu ��ni oli vain yksi suuri manner, jota manipuloimalla saavutettiin hypnoottinen tila, eik� kappaleissa ollut (ainakaan allekirjoittaneen kulmasta katsottuna) juuri tarttumapintaa.

Jos kaava ei toimi kannattaa vaihtaa maisemaa, niinp� matka jatkui seuraavaksi hallista ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen, jota v�ritti pian tietysti yksi lyhyt sadekuuro. Taivaallinen hana reistaili my�s t�st� eteenp�in tasaisen varmasti, mik� painoi festivaalifiilist� luonnollisesti hieman alasp�in.

Ison estradin puolella oli ehtinyt esiinty� jo kolme orkesteria, mutta vasta berliinil�inen Zeraphine sai Desibelin edustajan etsiytym��n ensi kertaa tositarkoituksella p��lavan l�helle. Yhdess�toista vuodessa viisi pitk�soittoa julkaissut Zeraphine nauttii etenkin saksankielisess� Keski-Euroopassa vankkaa suosiota, eik� berliinil�isill� ollut vaikeuksia saada p��lavan l�hitienoita t�yteen, vaikkei s�� ollutkaan aivan morsiamen kaltainen.

Juuri koetun konekuurin j�lkeen oli mukavaa n�hd� vaihteeksi �perinteinen b�ndi�, eli rumpalin, basistin, kahden kitaristin ja laulajan muodostama joukko, joka esitti kappaleita, joista l�ytyi niin kertos�keit�, sooloja kuin yleis�nhuudatukseenkin luotuja kohtia. Yhtyeen sielu ja moottori Sven Friedrich johti joukkoaan nauttien selv�sti joka hetkest�, eiv�tk� muidenkaan suupielet v��ntyneet ainakaan alasp�in. Viime vuonna julkaistu viides albumi Whiteout on nostanut taas yhtyeen kurssia, ja jokainen kappale otettiin vastaan raikuvin suosionosoituksin.

Friedrich yhtyeineen satsasi my�s esiintymiseens�, jonka energisyys ja aktiivisuus, yhdess� ensiluokan kappalemateriaalin kanssa, nosti koko keikan viel� tyystin uudelle tasolle. En vanno mitenk��n b�ndin nimeen, mutta t�h�n v�liin pirist�v� annos kitaravetoista ja englanninkielist� rokkia maistui poikkeuksellisen makoisalle. Auringon paistaessa kelpasikin nyt viritt�yty� asianmukaiseen festaritunnelmaan.

P�iv�n vaihtuessa hitaasti alkuillaksi muuttui my�s festivaalin luonne, kun aiempaa isommat nimet vetiv�t entist� suurempia joukkoja liikkeelle. Hallin puolella juhlat kokivat ensimm�isen huippunsa, kun jo 80-luvun lopulla toimintansa Seal of Secrecy nimell� aloittanut In Strict Confidence asettui ly�ntivuoroon. Yhtyeen viimevuotinen La Parade Monstrueuse pitk�soitto katkaisi nelj�n vuoden mittaiseksi ven�ht�neen albumitauon, ja samalla vokalisti Dennis Ostermannin rinnalle yhtyeen keulille ilmestyi uusi naisvokalisti Nina de Lianin.

Halliin oli saapunut v�ke� jo hyviss� ajoin, ja kun odotusaika kasvoi entisest��n kokonaisella vartilla teknisten ongelmien takia, oli j�nnite takuulla huipussaan intronauhan viimein k�ynnistyess�. Jo 80-luvun lopulla uransa aloittaneen b�ndin kannatus on vahvimmillaan Keski-Euroopassa, ja laaja fanipohja n�kyi my�s monipuolisessa ja v�rikk��ss� yleis�ss�, joka osasi vaatia suosikeiltaan normaalia enemm�n hyvityksen� ven�ht�neest� odotuksesta.

Visuaalista puoltaan kautta historiansa korostanut yhtye ei kuitenkaan arkaillut mill��n tavoin, vaan esiintyi tuhdilla itsetunnolla vahvistettuna, sek� ilman sen kummempaa rekvisiittaa. Ainoat tehokeinot olivat aavistuksen poikkeava puvustus, sek� viimeisess� kappaleessa n�hdyt tyylikk��n hopeiset ja kultaiset �perhos-siivet�, jotka nekin oli toteutettu yksinkertaisen nerokkaalla tavalla. Ryhm�n vahvin ase oli selv�sti Ostermannin uskomattoman vahva lavakarisma, joka suorastaan s�teili miehest� vastustamattomana voimana. T�m�n lis�ksi settiin oli mahdutettu toinen toistaan tarttuvampia �ss�biisej�, joten orkesteri otti tilanteen nopeasti haltuunsa.

Harmillista ett� juuri ISC sattui olemaan p�iv�n b�ndeist� se, joka k�rsi teknisist� ongelmista ja menetti soittoajastaan n�in kolmanneksen, mutta sel�tysvoitto yleis�st� irtosi jo reilun puolen tunnin mittaisella biisikeskityksell�. Tuore vokalisti de Lianin osoittautui my�s naiseksi paikallaan, niin esiintyj�n� kuin laulajana, vaikka ensimm�isen yhteisen kappaleen aikana sama s�velkorkeus olikin hiukan hakusessa Ostermannin kanssa.

Seuraavaksi p��alavan lamppujen alle kapusi itsens� Die Krupps, ja lis�tt�k��n lokiin, ett� t�m� oli allekirjoittaneelle samalla p�iv�n odotetuin tapaus. Legendaarinen d�sseldorfilaisyhtye siirtyi 90-luvun lopulla telakalle, eik� ryhm� ole esiintynyt tuon koommin kuin aniharvoin. Vajaa nelj� vuotta sitten ilmestynyt Too Much History -kokoelma usutti herrat soittelemaan hiukan aktiivisemmin, mutta uutta musiikkia saatiin kuulla vasta joulukuussa 2010, kun ep Als W�ren Wir F�r Immer ilmestyi. Tuolloin katkesi viidentoista vuoden mittaiseksi ven�ht�nyt kuiva kausi ja puhetta seuraavasta pitk�soitostakin on ollut, mutta toistaiseksi mit��n sen konkreettisempaa asian tiimoilta ei ole syntynyt.

Mutta mihinp� sit� uutta materiaalia kaivattiin nyt, kun vanhoissakin ralleissa riitti kuultavaa? Setti k�ynnistyi klassikoksi luokiteltavan I-albumin avausraidalla High Tech/Low Life, joka vuonna 1992 oli m��rittelem�ss� industrialrockin uutta suuntaa. T�st� eteenp�in n�ytelm�n juoni olikin sitten selvill�, eiv�tk� d�sseldorfilaiset p��st�neet yleis���n en�� otteestaan. Ensimm�isen festivaalip�iv�n kiivain setti sai yleis�n kiistattoman tuen ja n�ill� ev�ill� tunnin ja kymmenen minuutin aika lensi kuin siivill�, setin puoliv�liin osuneesta rankasta sadekuurosta huolimatta.

Energinen ja satunnaisesti ter�sputkiaan hakannut vokalisti J�rgen Engler oli j�lleen se painovoiman keskipiste, joka m��ritteli keikan kulun. Parhaista vuosistaan hiukan el�ht�nyt R�diger Esch bassotteli vakaalla tyylill��n, Ralf D�rper n�ytti koneidensa takana omalta coolilta itselt��n ja tuore kitaristi Marcel Z�rcher paiskoi riffi� maisemaan esimerkillisell� antaumuksella. Rumpupatterinsa taakse k�tkeytynyt Nook teki my�s tasaista ty�t�, j�tt�en Englerille ja Z�rcherille tilaa sooloiluille sek� erilaisille tempauksille.

Settilista oli rakennettu kuten best of �kiekot konsanaan, joten yleis� sai kuulla kaikki ne helmet, joita se oli tullutkin kuulemaan. Crossfire ja Fatherland raastoivat j�lleen vihaansa, Bloodsuckers ja Germaniac tanssittivat puolestaan EBM-biiteill��n, eiv�tk� sellaiset singlehitit kuin Metal Machine Music tai To The Hilt j��neet suinkaan ilman vastakaikua. Yhtyeen 90-luvun nousun upeasti sinet�ineelt� III - Odyssey Of The Mind albumilta l�ytyv� Isolation tippui my�s harvinaisen tehokkaasti yleis�n kollektiiviseen nuppiin.

Muutama kappale oli kokenut melkoisen kasvojenkohotuksen, ja esimerkiksi Bloodsuckers oli niin rankasti uudelleenk�sitelty, ett� kappaletta oli alkuun vaikea edes tunnistaa. Mutta n�inh�n sen pit�� menn�kin, sill� eteenp�in kulkeminen on luonnollista ja seisova vesi on ainoastaan kuollutta. T�ytyy toivoa, ett� d�sseldorfilaiset saisivat jossain vaiheessa valmiiksi seuraavan kiekkonsa ja l�htisiv�t sen tiimoilta kiertueelle, kenties jopa kaukaiseen Suomeen saakka�

Deine Lakaien juhlii 25-vuotista taivaltaan tyylilleen uskollisesti ��rimm�isen n�ytt�v�sti. Makedonialaisen vokalisti Alexander Veljanovin ja saksalaisen multi-instrumenttitaitaja Ernst Hornin muodostama yhtye on vuosien saatossa seikkaillut avant-garden, uusklassisen dark waven sek� kokeellisemman elektronisen musiikin kedoilla, samalla uudistaen alati soundiaan. K�lnin h�m�rtyv�ss� illassa Deine Lakaien tarjosi runsaslukuisille kuulijoilleen seesteisen kauniin konserttikokemuksen, joka t�ytti varmasti monen toiveet.

Veljanovin lauluun, Hornin pianoon ja minimalistisesti pulputtaviin konetaustoihin rakentuneet kappaleet saivat pient� vetoapua viululta ja sellolta, mutta p��osin esiintyminen oli kunnianosoitus v�h�eleisyydelle. N�in seesteinen musiikki ei aivan vastaa k�sityst�ni festivaalimenosta, mutta l�hes puolentoista tunnin mittainen konsertti n�ytti uppoavan l�hes hartaana kuuntelevaan v�keen t�ydell� voimalla. Ja yleis�h�n ��nest�� n�iss� kohdin k�sill��n, joten liev�sti kriittisen suomalaisvieraan sanat voi j�tt�� omaan arvoonsa.

Deine Lakaien ja haikeiden tunnelmien vellova meri j�iv�t pian taakse, sill� hallin puolella oli k�ynnistym�ss� jotain totaalisen erilaista. Meksikolainen Hocico n�et valmistautui omaan osuuteensa, ja nyt surumielinen avantgardeilu vaihtui raskaaseen aggrotechin paukutukseen.

Vaikka ison lavan ymp�rist� oli yh� t�ynn�ns� v�ke�, oli my�s halli pakkautunut tupaten t�yteen juhlijoita, jotka etsiv�t rahdun toisenlaista kokemusta ensimm�isen festivaalip�iv�ns� kruunuksi. Hocicon parivaljakko Racso Agroyam ja Erk Aicrag tekiv�t parhaansa puristaakseen kuulijoistaan viimeisetkin mehut ulos ja sadat jalkaparit tamppasivat lattiaan nopeiden biittien tahtiin. Settilista rakentui pitk�lti viimevuotisen Tiempos de Furian, sek� pari vuotta vanhemman Memorias Atr�sin materiaalille, mik� tuntui kelpaavan paikallaolijoille mainiosti. Luonnollisesti tuore sinkkuraita Bite Me kuultiin my�s, ja tuoreiden siivujen h�ysteeksi kaksikko esitti my�s pari vanhempaa numeroa. Liveb�ndin� takuuvarma Hocico hoiti j�lleen homman himaan ja nostatti hallin puolella yleis�st� kenties p�iv�n kuumeisimman sykkeen esiin.

Vaiherikas festivaalip�iv� p��ttyi vuorokauden jo vaihduttua miehen luokse, joka omien sanojensa mukaan oli joskus robotti.

Kyseess� oli Musik Soldat niminen dj-projekti. Kiinnostavaksi tapauksen teki se, ett� levyj� py�ritt�m�ss� oli itsens� Wolfgang Fl�r, joka tunnetaan ehk� parhaiten Kraftwerkin pitk�aikaisena j�senen� vuosilta 1973 - 1987, eli ajalta jolloin d�sseldorfilaiset tekiv�t ne kaikkein legendaarisimmat albuminsa. Fl�r julkaisi vuosituhannen vaihteessa kirjansa Ich war ein Roboter, joka on my�s k��nnetty englanniksi nimell� I Was a Robot. Tiskijukkamme py�r�ytti maailmaan noina milleniumin p�ivin� lis�ksi samannimisen sinkun, jolla viitattiin niin ik��n D�sseldorfin suurimman elektro-b�ndin suuntaan.

Levyjen py�ritt�j�n� Fl�r oli uskollinen vanhoille soundeilleen ja sille tyylille, jota h�n oli aikoinaan muokkaamassa Kraftwerkin riveiss�. Herran taustalle heijastettu kuvavirta muistutti my�s tasaisin v�liajoin siit�, kuka Wolfgang Fl�r oikein onkaan sek� miss� h�n on soittanut, joten voisi jopa todeta, ett� h�n taitaa viel�kin olla robotti.

N�ihin taustakankaalle heijastettuihin kuviin ja kaikkein v�sym�tt�mimmille juhlijoille soitettuihin kappaleisiin oli hyv� p��tt�� festivaalin ensimm�inen p�iv�, joka pienist� sadekuuroista huolimatta oli ollut p��osin positiivinen kokemus.

T��lt� l�ytyy festivaalin sunnuntai.

Teksti ja kuvat: Mika Roth