10.11.2003
Kun vuosi 1992 ja seuraajansa 1993 vaihtoivat uudenvuoden aattona kuulumisia tulevaisuus n�ytti loistavalle saksalaisen industrial-poppoo Die Kruppsin p��majassa. Yhtye oli julkaissut kuluvan vuoden aikana kaksi uutta levy� joista ensimm�inen, I � Metal Machine Music oli toiminut jo vuonna 1981 perustetun b�ndin �uutena alkuna�. Miltei v�litt�m�sti t�m�n per��n oltiin lyk�tty ulos viiden kappaleen EP A Tribute To Metallica, joka oli juuri sit� mit� nimest� saattoi p��tell�. Koska tributointi oli tuolloin viel� jokseenkin eksoottista ja uutta otti maailma riemulla vastaan t�m�n hassun saksalais-combon, joka v��nsi niin veike�sti Metallican tuolloin jo miljoonia myyneit� viisuja koneellisempaan muotoon.
Die Krupps oli siis tuolloin kuumempaa tavaraa kuin Saharan hiekka keskip�iv�ll�, mutta vuoden 1993 levy II � The Final Option sai jo ensimm�isi� sora��ni� osakseen. Yhtye kun ei halunnutkaan en�� ainoastaan industrial-coveroida toisten tekemisi�, vaan toi musiikkiinsa mukaan enemm�n metalli-vaikutteita. Seuraavana vuonna p�iv�n valon n�ki The Final Remixes �kokoelma, jolla oli vastavuoroisesti muiden b�ndien n�kemyksi� Kruppsin kappaleista. Vaikka versiot olivat melko vinhojakin, yhten� parhaista kotoisen Waltarin suomeksi laulettu (!)The Dawning Of Doom kierr�tys, oli b�ndin viisitoista minuuttia parrasvaloissa selv�sti vietetty.
Yhtye ei kuitenkaan reagoinut t�h�n laskevaan kiinnostukseen kosiskelemalla suurta yleis��, vaan julkaisi 1995 j�lleen uuden pitk�soiton III � Odyssey Of The Mind, joka jatkoi soundien ja ilmaisun m��r�tietoista metallisointia. Vaikka koneet olivat yh� yksi hallitsevimmista elementeist�, oli niiden rinnalle tasavertaiseksi kohonnut vuonna 1993 Heathen yhtyeest� rekrytoidun Lee Altuksen kitarointi. Levylt� lohkaistu single Isolation saavutti v�h�ist� listamenestyst�, mik� saattoi johtua siit� ett� kappale muistutti eniten yhtyeen vanhempaa linjaa � ollen samalla pitk�soiton kevyin raita.
Minulle t�m� hyljeksitympi ja raskaampi Die Krupps levy muodostui oitis yhdeksi 90-luvun merkkipaaluista. Soundillisesti ryhm� oli aikaansa edell�, mik� on huomattavissa t�n�kin p�iv�n� sill� levy tuntuu yh� tuoreelta � ajankohtaisena pysyminenh�n on todella vaikeaa industrial metallin herk�ll� saralla. Alusta asti mukana ollut vokalisti J�rgen Englerin laulusta oli kadonnut vuosien saatossa t�ks�htelev� aksentti, ja nyt mies uskalsi viimeinkin laulaa palkeidensa koko voimalla. Toinen alkuper�isj�sen, sampleista vastaava Ralf D�rper, oli l�yt�nyt t�ydellisyytt� hipovan tasapainon efektien luonnissa, ja yhtyeen alkuaikoja vaivannut hieman amat��rim�inen leikkaa-liimaa �meininki loisti poissaolollaan. My�s Englerin kanssa tuotannosta sek� rumpukoneista vastaava Chris Lietz ja basisti R�diger Esch olivat jo em Altuksen kanssa hitsautuneet vuosien saatossa tiukaksi ryhm�msi, jonka kone k�vi nyt todella kuumilla kierroksilla.
Mutta olkoon tuotanto sitten kuinka ammattimaista ja soundit vaikka kuinka mahtavia tahansa mik��n levy ei kanna alkua pidemm�lle ilman kunnon s�vellyksi� � ja niit� t�lt� pitk�soitolta l�ytyi iso nippu. Kymmenen raidan sekaan ei oltu kelpuutettu keskinkertaisuuksia, vaan reilut 48 minuuttia oli pakattu t�yteen takuuvarmaa junttausta. Kun aloitusraita The Last Flood ensi kerran vavisutti kammioni seini� k�vi nopeasti selv�ksi ett� Die Krupps oli totta tosiaan taittanut matkaa kaksi vuotta aikaisemmin julkaistun �kakkos-levyn�. Jo em kevyehk� Isolation, raskaasti runttaava Eggshell, Ministryn tyyppiseen raivoon yltyv� The Final Option ja silkalla nimell��n paljon kertova Jekyll Or Hide muodostuivat nopeasti suosikkiraidoikseni. Lis�ksi levyn p��t�ksen� toimiva Industrial balladi Alive muuttui pienen alkuvierastuksen j�lkeen yhdeksi soitetuimmista raidoista. Kun biisij�rjestyskin on toimiva ja lyriikat t�ytt� asiaa, ei voi puhua muusta kuin klassikosta � no, ainakin omasta puolestani.
Kuten jo todettua levy ei kuitenkaan l�yt�nyt suurta yleis��, ja kun kaksi vuotta my�hemmin ilmestynyt yh� vain raskaampi Paradise Now koki viel� tylymm�n kohtalon, l�i ryhm� hanskat tiskiin. Monet muistanevat Die Kruppsin yh� vain Metallica covereistaan, mutta muuten historian hiekka on jo peitt�nyt melkein kaikki saksalaisviisikon j�ljet. T�m� on j�lleen yksi ik�v� tarina siit� kuinka muuttuminen ja eteenp�in meneminen, niin elint�rke�� kuin se artisteille onkin, saattaa joskus haudata loistavia levyj� unohduksen p��ttym�tt�mille soille.
Mika Roth
Kuva: Thomas Ecke
