Ajankohtaista

Tammikuun albumikooste

17.01.2012


Dokumentia' Dokumentia: Kourallinen lihakirveitä
MVP / Paalaus / Chabane's

Lapuan Dokumentia on rykäissyt kasaan reilun tusinan biisin levyn suoraviivaista punk rockia, joka on enemmän sukua Hurriganesille kuin The Clashille, mutta molempia reilusti vauhdikkaampaa. Kolmikko on perusjuttujen äärellä: on rouheutta ja vauhtia. Tunnetta ja tahtoa on tietysti enemmän kuin taitoa; erityisesti laulupuoli särähtää monesti ikävästi korvaan mainiosti rullaavan soittelun keskellä.

Dokumentian vahvuudeksi on nostettava rentous. Soitossa on harjoittelun tai kokemuksen tuomaa tarkkuutta ilman yrittämisen piukeutta. Tämä kuuluu nopeissa biiseissä: esim. Aja! ja Syyllisyyden ylistys soivat irtonaisesti ja pakottomasti. Hitaammat kappaleet ovat vähän väkinäisempiä, mutta pääosin kelvollista kuultavaa. Trio huokuu energiaa, ja Dokumentia lieneekin mainiota liveräminää. Pääosin omin voimin tehdyllä Kourallinen lihakirveitä -levyllä on myös puutteensa, joista akuutein lienee ponnettomuus: biiseistä ainakin puolet olisi mainiosti voinut jättää poiskin.

Jani Ekblom


'Kurituspuolue' Kurituspuolue: Ei mitään uutta ihmisestä
Omakustanne

Oulu-Pori-akselilla toimiva Kurituspuolue on perinnetietoiseen revittelyyn perustuva rock-trio. Motörheadin katkuisen suoraviivaisuuden ja kieromman laidan suomirockin mutkikkuuden välillä omaa reittiänsä raivaava orkesteri osuu toisen pitkäsoittonsa tittelillä liiankin hyvin asian ytimeen. Mitään uutta ei tarjolla tosiaankaan ole, mutta oudon kiehtova lopputulos siltikin on.

Groovailevan rockin ja mullikkaasti keulivan hevin välillä pyörivän kappalekirjon kannattelevana elementtinä toimii rumpali-vokalisti Juha ”Rölli” Rekon laulusuoritus, joka yksipuolisuudestaan huolimatta välittää suorapuheisen vitutuksen yllättävän tehokkaasti. Sanoitukset näyttäytyvät henkilöstä riippuen joko rehellisinä tai naurettavina, mutta bändi tuntuu seisovan mielipiteidensä takana – ja arvatenkin ottaa mieluummin tikkejä ohimoon kuin kuuntelee ulkopuolisia. Niinpä toivoisi Kurituspuolueen musiikinkin takovan ohimoon lujemmin, joten lisää kierroksia koneeseen ja eteenpäin!

Aleksi Leskinen


'Rekami' Rekami: Nollabudjetti
Skill Street

Suomalaisessa rapissa on tällä hetkellä olennaista olla mieleenpainuva ja erota jollain tapaa massasta, sillä uusia artisteja putkahtelee kuin sieniä sateella. Huumeista ja heikosta rahatilanteesta yllätyksettömästi riimittelevien räppäreiden on hankala menestyä, varsinkin jos biititkin ovat tylsiä. Valitettavasti Rekamin esikoinen Nollabudjetti sortuu tällaisiin kliseisiin. Intro antaa hyvän kuvan levystä, ja sen orjallisesti rapin kaavoja noudattavista teemoista. Konttorirotta kertoo tasapaksusti arkielämän tylsyydestä, joka alkaa sekin olla haukotusreaktioita aiheuttava aihe, varsinkaan jos siihen ei ole tarjota uusia näkökulmia.

Levyn raikas tuulahdus on hauska ja rento Sebring, jonka kuuntelee mielellään hyvän huumorin ansiosta. Kappale löytyy levyn alkupuolelta, jonka jälkeiset kahdeksan biisiä eivät herätä mielenkiintoa mitenkään. Lätyn vierailevista tähdistä mielenkiintoisin on Are. Hänen osuutensa ensimmäisessä kappaleessa on hyvin vähäinen – mahtaakohan tässä olla ostopäätökseen riittävä koukku ostajille. Nollabudjetti on puolitiehen jääviä ideoita sanoituksista, joita on täydennetty ennalta-arvattavilla ja tylsillä riimeillä. Rekamin tavassa räpätä on hyvin paljon oikeanlaista sujuvuutta ja tunnelmaa, mutta se ei yksinään kanna kovin pitkälle.

Aaro Beuker


'Wraithmaze' Wraithmaze: Adagio in Self-destruction
Omakustanne

Ensimmäisellä pitkäsoitollaan on liikkeellä kotimainen Wraithmaze, joka möyryää doomin, deathin ja elokuvamaisen paisuttelun äärellä. Äänimassansa puolesta levy on vaikuttava ja liikkuminen matalan mörinän ohjaaman tuhovoimaisen hidastelun ja tunnelmoivan suvantotaiteen välillä tapahtuu melko luontevasti. Ääripäät tukevat toisiaan, monipuolisuuteen tähtäävät tavoitteet tuntuvat täyttyvän eikä yhtye lähde kokeilemaan liian kauaksi selkeimmiltä osaamisalueiltaan.

Vaikka Adagio in Self-destruction onkin monipuolisuudessaan kiintoisa, rokkaavaksikin yltyvä debyytti, käy lannistavan synkkä tunnelma ja tuimasti roiskittu mättäminen hieman puuduttavaksi. Sama pätee sinänsä mallikkaisiin örinä- ja rääkynävokaaleihinkin. Lisää väriä ja vaihtelevia näkökulmia palettiin, ja yhtye alkaa olemaan jo varsin selkeillä vesillä. Tälläkin seitsemän biisin kokonaisuudella on kiistatta monet hyvät hetkensä, joista pisimmän korren vetää eräänlaiseksi avainraidaksi nouseva Equilibriance alitajunnan reunamilla väreilevine melodioineen.

Aleksi Leskinen




Lukukertoja: 2456
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myös