Dead Society - 1989–1993

Dead Society oli postpunk-legenda Jore Vastelinin (1963–1993) viimeinen esiintyvä yhtye. Vastelin oli mukana yhtyeissä Nolla Nolla Nolla, Musta Paraati, Silmät ja Kuudes tunti. Dead Society oli työstämässä EP-levyä, mutta materiaali jäi demoaseteelle Vastelinin kuoleman toimiessa myös bändin loppusanoina. Nyt kaikki kahdeksan Dead Society -kappaletta julkaistaan ensimmäistä kertaa vinyylinä ja digitaalisissa palveluissa. Kokoelma sisältää myös rinnakkaisia versioita kappaleista, sekä livetallenteita.

Stupido Records

Ennen tätä Dead Society oli minulle lähinnä nimi jostain menneisyydestä, joten tutustuin materiaaliin vailla sen kummempia odotuksia tai ennakkoluuloja. Toki em. yhtyeistä pari on käynyt hyvinkin tutuiksi, mutta Dead Society on täysin oma lukunsa historiassa. Pitkäsoiton materiaalin värikkyys ja samojen kappaleiden erilaiset versiot ovat tietysti hieman ristiriitainen lähestymistapa. Toisaalta, jos tässä todella on kaikki tallennettu, niin ehkä toimintatapa on sopivin mahdollinen.

A-puoli avataan kahdella vuoden 1989 demolla. Ensin kuullaan vanhin versio kappaleesta Tuuli, joka tuolloin oli energinen ja räyhäisä postpunki-numero. B-puoli korkataan puolestaan samaisen kappaleen vuoden 1992 synaversiolla. Synat tarkoittavat tässä tapauksessa lähinnä taustalla vinkuvia ääniä, jotka eivät kirjoissani ainakaan heikennä biisin iskuvoimaa. Lyönnit ovat yhtä tummia, ne vain toteutetaan eri keinoin. Vastelinin vokaaleissa kaikuu sama vimma, kun kertoja käy läpi sydämelleen merkityksellistä kesää. A-puolen lopulla kuullaan vielä kolmaskin näkemys samaisesta biisistä, tällä erää studiossa 1992 ilman synia ja enemmillä kitaroilla ryyditettynä.

Toinen selkeä kärkibiisi on ’vain’ kahtena versiona kuultava Sydämenmuotoiset korvarenkaat. Nyt versioissa on tosin radikaalimpia eroja, sillä vuoden 1989 demo on peräti kaksi minuuttia lyhyempi kuin nähtävästi kaksi vuotta myöhemmin äänitetty liveversio. 80-luvun lopulla kappaleessa oli ajalle ominaisesti enemmän iskevää ja haastavaa asennetta, mutta keikalla kipale on kääntynyt lähemmäs kasarisen goottikitrararockin ydintä. Asteen verkkaisempi ja rytminsä puolesta takovampi muoto antaa tilaa myös sooloilevalle kitaralle, joka ei varsinaisesti kisko mitään kauniita nuotteja ilmoille. Eikä moiselle ole tietenkään tarvetta, koska tekstin raadollisuus ei edusta pinkkiä herttaa.

B-puolelta löytyy kaksi muuta vuoden 1992 studioraitaa. Koskettimet asettuvat kitaroiden rinnalle rohkeasti ja näkemyksellisesti Kannibalismin kulkiessa miltei neljän minuutin matkansa. Sävellys ja etenkin sovitus osoittavat, että bändin tyyli oli kehittymässä näissä kohdin jo uusiin suuntiin. Väliosaa voisi kutsua jopa progehtavaksi kitararockiksi, nopeuden hetkellisesti noustessa ja koskettimien ottaessa enemmän äänikenttää haltuunsa. Kikkailu ei ole kuitenkaan itsetarkoituksellista, vaan raita toimii nimenomaan kokonaisuutena ja avauksena uusiin suuntiin.

Toinen studioraita on Helsingin kaduilla, joka studiossa edusti tyylikästä goottirockia. Bauhaus ja The Birthday Party saattavat vilahtaa mielessä, mutta nytkin Vastelin oli jo menossa musiikin kanssa omaan suuntaansa. Kiihkeämmän ja kuumemman kitarapaahdon diskanttinen voima on melkoinen, mutta soitto ei polta kankaita puhki. A-puolella kuullaan samaisesta kappaleesta vuoden 1991 livetallenne, jolla vokaalien ahdistus tuntuu ikuistuneen selvemmin.

Levyn muu materiaali koostuu keikkatallenteista. Vuonna 1991 nauhoitettu Sumuisina öinä ei hyödy rosoisesta muodostaan, mutta kappaleen vetovoiman voi tässäkin muodossa toki tuntea. Levyn B-puoli suljetaan puolestaan kolmella vuoden 1992 liveraidalla. Nykien paukkuva Status ei pysty mielestäni myöskään riittävän selvästi välittämään kaikkea olennaista, kun pellit paukkuvat ja äänet ovat kellariluokkaa, mutta samaan aikaan muoto vahvistaa Statuksen pointtia. Kenties tahattomasti, vaan silti.



Postpunkin ydintä on uhkaavasta tunnelmasta ja raaemmista äänistä energian luominen. Eteenpäin nojaava soitto ja painostava ote nostavatkin Valossa hiljaisuuden -kappaleen osiensa summan yläpuolelle, eikä sahaava kitara tai hakkaavat rummut ainakaan heikennä lopputulemaa. Plussaa on myös se, että vokaaleista – ja sitä kautta sanoista – saa helposti selvän. Vuoden 1992 tienoilla Dead Society olikin mallikkaassa keikkavedossa, joten mahdollisia toisenlaisia tapahtumaketjuja tulee helposti mietittyä. Mitä kaikkea bändi olisikaan voinut vielä maailmalle antaa.

Jore Vastelin menehtyi synnynnäisen sydänvian takia vain 30-vuoden ikäisenä, eikä vastauksia tulla koskaan saamaan. Vastelin oli rakentamassa tuolloin Viron Saarenmaalla äänitysstudiota, joten hän sai edes poistua unelmiaan toteuttaessaan. Albumin sulkeva Revennyt aika on osuva valinta niin tyylinsä, nimensä kuin viestinsäkin puolesta, vaikka tallenteen tekninen taso jättää toivomisen varaa. Toisaalta kappaleen rullaava voima ja rämisevät soundit antavat vihiä siitä, minkälaista keikoilla oli. Yksi tarina on saatu kansiin, mistä kiitos ja kumarrus Stupido Recordsin suuntaan.

Mika Roth