Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Tammikuu 2025

22.01.2026

Funkyduke: Alakaupungin yö

Funkyduke on jyväskyläläinen rap-artisti, joka julkaisi ensimmäisen soololevynsä vuonna 2012. Sittemmin herra on ollut mukana perustamassa Area 52 -yhtyettä ja vuonna 2025 Funkydukelta ilmestyi peräti neljä sinkkua. Samaisen vuoden marraskuun lopulla oli kolmannen sooloalbumin vuoro, jolle kaikki vuoden sinkut on luonnollisesti kerätty.

Kuten nimi antaa ymmärtää, Funkyduke rakentaa funkimman soundin voimalla ja väreillä. Albumin maailma onkin sangen kontrastinen, kun yhdessä hetkessä chillaillaan silkkisesti, kuten Ei ne tienny vielä -raita osoittaa. Tuotakin pehmeämpää puolta artistista tarjoaa alter egoksikin mainittu Lari Kesäkuu. Riimit ovat napakoita, mutta huomion varastavat itselleen toistuvasti kultaisen auringonlaskun lämpöiset soundit. Kesän hehku ja pieniä piikkejä sisältävät tekstit luovat ovelaa kitkaa, näin sitä pitää.

Funkyduken toinen alter ego on niin ikään toimivan nimikkokappaleen levyltä saanut Itäpuolen Pyssy. Albumin avaavan Kokattii kanaa häröilyn perään pamahtava raita antaa sanallisen pyssyn paukkua, mutta vaikka laatusanoihinkin nojataan, pysyvät soosit lautasella. Tuhdimpaa gangstailua tarjoaa aikoinaan ensimmäiseksi sinkuksi nostettu Huudipuku, jonka matalat taajuudet möyrivät syvemmältä. Kadun varjoisammalta puolelta kumpuavat tarinat tahtovatkin vallata itselleen tilaa, mutta Funkyduken eduksi on laskettava se, ettei hän sorru tarpeettomiin mutaviskelyihin. Törkkäisyt kipupisteisiin toimivat vain niin kauan, kuin niille on olemassa vastavoimia.

Begen ja Rehtivee kanssa esitetty Ota iisii linkittää kahta maailmaa, ja näin albumin ainoa virallinen vierailu on mitä perustelluin. Funkyduke osaa olla monia asioita, mutta jyrkistä jakolinjoista huolimatta albumia sitovat yhteen soundit, tyyli, sekä tietysti moneen taivutettu äänimaailma, jossa retroisuus ja perinnetietoisuus ovat luotettavia voimavaroja.

Mika Roth

Humming Whale: Chasing Rabbits

Tamperelainen progressiivista metallia soittava Humming Whale on kulkenut pitkän matkan debyyttilevynsä luo. Bändin tarina alkoi vuonna 2006, esikoisalbumin äänitykset käynnistyivät vuosikymmen myöhemmin ja Chasing Rabbits näki päivänvalon loppuvuodesta 2025. Matkan varrella materiaalia on hiottu ja osin myös kirjoitettu uudelleen, joten kuinka ehyeen kokonaisuuteen näin poikkeuksellisen pitkä ja intensiivinen työ on lopulta johtanut?

Ikävä lopputulema olisi hengetön ja superkliininen taituruussirkus, johon progen parissa saatetaan joskus sortua. Onneksi säröä, rosoa ja tikkua löytyy paloista kuitenkin siinä määrin, että työstön parissa kulunut vuosikymmen ei paina negatiivisena voimana vaakakupissa. Avauksena leukaperiin pamahtava The Wake esittelee huutoon usein nojaavan vokalisoinnin, rikkaat äänikentät, sekä rapean napakan bändisoiton. Meno on tarkkaa, mutta kaikkea muuta kuin hengetöntä. Albumin rankimpiin vetoihin kuuluva The Wake sananmukaisesti ravistelee kuulijansa hereille.

Levyn edetessä progressiiviset ja melodiset elementit nousevat selvemmin esiin. Eeppinen Hontour erottuu laveine kitara- ja kosketinsoundeineen, kun rikas äänikenttä ja melodisempaa voimaa uhkuva laulu tekevät työtään. Rokimpaa kulmaa ajava Rover on toimiva siirtymä maailmoiden välissä ja samoilla linjoilla räiskyvä sinkkuraita Ocular on myös kädenojennus suoremman materiaalin ystäville. Eikä levyn tarttuvimmasta kertosäkeen koukusta haittaakaan ole jälkimmäiselle, kun toisenlainen lähestymistapa kantaa hedelmää. Ankkuriraita Black Waters ryöpyttää lähes yhdeksän minuutin ajan rosoista metallia, jättäen niin itsestään kuin koko kiekosta jykevän jälkimaun.

Chasing Rabbits on monella eri tapaa mittava levy, jonka kahdeksassa raidassa riittää sulateltavaa. Päällimmäisinä plussina ovat energisyys, välittömyys ja voimallisuus, joka tempaa kuulijansa mukaan – jos tempaa. Näin monumentaalinen metalli vaatii aikaa ja rakkautta, minkä alan fanit jo tietävätkin.

Mika Roth

Huone 13: Ten Days, Eleven Nights

Huone 13 on helsinkiläisen Jason Doyle Wardin sooloprojekti, joka albumin saatesanoja myötäilläkseni sijoittuu pääosin jonnekin downtempon, synthwaven, elektron, industrialin ja triphopahtavan maalailun välimaastoon. Ten Days, Eleven Nights kertoo syntyhistoriansa jo nimessään. Luomistyö otti kymmenen päivää ja yksitoista yötä, eli tahti on ollut sorvin äärellä reippaampi. Nopeus on kuitenkin positiivinen voima, eikä lopputulema vaikuta lainkaan hutiloidulta.

Äänikentät ovat parhaimmillaan rikkaan syviä ja yksityiskohtaisia, etenkin kun massaa kerätään ja astetta rokimmat iskut paukkuvat eetteriin. Esityskielenä toimii viidellä raidalla englanti, kahdella suomi ja keskellä kiekkoa kuullaan Poison Jam -instrumentaali, joka jakaa albumin näppärästi kahteen osaan. Täydellisessä maailmassa kyseessä olisi B-puolen avaaja, mutta kyllä idea välittyy näin äänitiedostojakin kuunnellessa. Ward on pyrkinyt rakentamaan kokonaisuuden kappaleistaan, eikä yritys jää suutariksi.

Kummastelin hiukan sitä, miksi levy avataan raskaimmalla rockin ryskeellä. Murheenkryyni on kiistatta kova kuin kivi, vaan olisiko sen ja Poison Jamin ollut parempi vaihtaa paikkoja? Tai ehkäpä vuoden takainen Careful-sinkku olisi popimmalla tarttumapinnallaan toimivampi ykkönen? Moni saattaa kuulla siivujen taustalta raskaamman Gary Numanin kaikuja, mutta itse lasken tuonkin eduksi. Tyylikäs There Was Love Here -balladi loistaa myös valoaan, etenkin kun mitta pysyy rajattuna ja tunteet eivät nosta mahdottomia aaltoja. Säksättävä Nightline on jo miltei liian syvällä Miami Vicen turkooseissa maailmoissa, jonka toimiva koukku pelastaa.

Ten Days, Eleven Nights on sivuille karkaileva joukko kappaleita, jotka olisivat mielestäni kaivanneet kavereikseen vielä paria tasoittavaa ja välejä kokoon kurovaa palaa. Aina yksin on kiehtova ankkuri, käsiteltyjen vokaalien paljastaessa isommin herttaa, mutta lupaava matka jää hiukan kesken.

Mika Roth

Kosovon vanha pappa: Onks lasi puoliks täynnä?

Kosovon vanha pappa on uuden levyn saatesanoja lainatakseni yli vuosikymmenen rytmimusiikin parissa puurtanut älykköräpin artesaani. Onks lasi puoliks täynnä? -albumi on puolestaan tehty niin tiiviissä yhteistyössä miksauksen, masteroinnin ja tuotannon hoitaneen PMPEE:n kanssa, että levyn kannessakin seisoo: KVP X PMPEE.

Kahden konkarin yhteistyö on tuottanut huomionarvoisen popahtavan, yhdeksän raidan ja reilun 32 minuutin mittaisen albumikokonaisuuden. Puhun nyt korostetusti kokonaisuudesta, sillä etenkin hip hop -maailmassa levyt ovat usein sinkkuparaateja, joissa eri tuottajien työstämiä ja vierailijoiden rikastamia kipaleita yhdistää oikeastaan vain artistin nimi. Tarina ei kerro, kuinka pitkäsoittoa on työstetty, mutta kuullun perusteella materiaali on syntynyt nimenomaan levy tähtäimessä. Edes sessioissa soittaneita muusikoita ei nimetä.

Levyltä ei ole lohkottu sinkkuja, vaikka potentiaalisia raitoja piisaisi. Ovelasti kääntyilevä Ei tuu GG on periaatteessa puolislovari, jossa soundikoukut ja laulumelodia puraisevat, eikä riimeistäkään löydy huomautettavaa. Ei savuu ilman tulta hyödyntää taustalaulun kanssa tapahtuvaa vuorovetoa, sekä säkeistöjen avariksi levitettyjä äänikenttiä. Pieni flirtti elektrorockin kanssa pelaa myös. Balladiksi paljastuva Aiskhylos rakentaa tragediaa eeppisemmin taustoin, kaikua ja massaa luoden, mutta biisi ei karkaa lapasesta, kun se ymmärretään pitää riittävän tiiviinä. Trapimpi avausraita Myrkyllinen osoittaa myös tekstien ja tuotannon poikkeuksellisen voiman, kun tekijät lunastavat alun isoja sanoja heti kättelyssä.

Onks lasi puoliks täynnä? -albumi on tummat varjonsa omaava, mutta makuuni riittävän värikäs paketti tuntoja. Albumin todellinen voima paljastuu kuitenkin vasta kuuntelukertojen karttuessa, kun eri biisien maailmat hiljalleen täydentävät toisiaan. Hienoa että joku jaksaa satsata vielä albumikokonaisuuksiin näin paljon, koska loppusumma on heittämällä osiaan suurempi.

Mika Roth

Mika Byman: Palasaippuamies

Suomalaisen kantrin konkari Mika Byman tuli viimeksi vastaan seitsemisen vuotta sitten, Mika Byman & Kovat otteet -orkesterin Syvään etelään -albumin soidessa. Tuolloin yhtye oli pääsemässä irti pahimmista depressioista, vaikka realismi purikin yhä kovaa. Pandemian jälkeisiä havaintoja Bymanista ei ole, joten Palasaippuamies pääsi yllättämään positiivisesti.

Artistin kanssa soittavasta ryhmästä Tero Tielinen on tuttu aiemmista Byman-yhteyksistä, ja niin Mika Willberg kuin Pete Tähtinen hallitsevat tonttinsa mutinoitta. Bändisoundi onkin napakka ja avausraita Tienristeys päästää jullikuoron huutelemaan herkullisesti taustalle, kun kantrin päivätyöläinen tilittää eloaan kevyt hymy suupielessä. Ei elo helppoa ole, mutta sen kanssa on päästy jonkinlaiseen tulitaukosopimukseen. Voisi jopa sanoa kertojan löytäneen useimmiten paikkansa maailmassa. Samassa hengessä toissavuotinen sinkkukaunokki 25 vuoden jälkeenkin tekee onnistuneen välitilinpäätöksen, kun hitaampi soutu ja sinisempi soundi istuvat hetkeksi pöytään.

Reippaammin bootsia lattiaan kopsuttaa Tilanteet muuttuu, jonka rokimmat ja laveammat soundit tuovat Bymanin ja härmäkantrin rysäyksellä tähän päivään. Klassisempaa rockin rouhintaa jopa itsensä Neil Youngin hengessä tarjoaa huiteleva Ajurinkatu, jolla kaikki asettuu kuin luonnostaan kohdilleen. Hilpeintä kiiruhtamista tarjoaa kuitenkin Helsingistä Kajaaniin suuntautuvasta junareissusta kertova IC 73, jolla kitarat kupruttavat hymykuopat naamalle ja ”hommat toimii” -taustalaulut kruunaavat reissun. Kantri, rock ja kantrirock ovat kavereita, joiden kylkeen mahtuu bluesimpaakin kamaa.

Maailma heittää ja aika kuluu, mutta Kumppani on uskollisesti rinnalla, kuten ihmisen parhaan kaverin tuleekin olla. Niinpä kun soittajan maailmaa valottava Turhan rupista päättyy, niin jotenkin fiilikset ovat kääntyneet valoisammiksi. Härmäläinen realismi pelaa Bymanilla, ehkä paremmin kuin koskaan.

Mika Roth

Nuoruus: Katatoninen Nuoruus

Rapsakkaa kitararockia soittava Nuoruus on puristanut itsestään punkahtavaa rokettirollia albumillisen verran ja uusi levy julkaistiin aluksi pelkästään C-kasettina, sekä Bandcamp-musiikkipalvelussa. Omakustannejulkaiseminen antaa vallan valita ja Nuoruus haluaa palkita musiikkia fyysisessä muodossa ostavat ihmiset, mikä on ihailtavaa näkemyksellisyyttä.

Kymmenen kipaleen joukko jatkaa Nuoruus-debyyttialbumin viitoittamalla tiellä, eli useimmiten reilu kaksi ja puoli minuuttia on todettu sopivaksi mitaksi biisille. Kuinka ollakaan, kolmen minuutin tuolle puolen sinnittelevä Subaru Impreza kiiruhtaa kuitenkin maalailevan väliosansa voimalla lähelle keularyhmää. Myös levyn toinen kolmen minuutin tuolle puolen jatkuva biisi, eli Kuulen sun äänen kaukaa, on selkeä kohokohta, joten mitta ei pliisuunnuta menoa. Nuoruus takoo edelleen soittimiaan voimalla, mutta oiville pop-koukuille, taustan miltei huomaamattomille vokaaliharmonioille ja pienille koristeille annetaan tilaa.

Viimeksi tulin lohkoneeksi jotain bändin selkeästä Weezer-faniudesta, mutta rakentavassa W-hengessä Ja ne menee -raidalla kaikki loksahtaa kohdilleen. Mestaruus on myös nimensä veroinen tuokio, joka 83 sekunnin mitassa sanoo kaiken. Napakka biisi toimii lisäksi loistavana pohjustajana Tysonille, joka tulee ja iskee ankkurina tähdet pyörimään silmiin. Isossa särökitaravallissa ja rakenteiden perinteikkyydessä ei ole ehkä mitään uutta, vaan mitä uutta tässä kaivataan, kun tutut palikat toimivat ja pauke tuntuu. Yhtye onkin oivaltanut jotain merkityksellistä kitararockin rakenteista ja perinnöstä.

Katatoninen Nuoruus on häpeilemättömän nostalginen ja kitararockin perintöä hyödyntävä albumi. Se on ehkä monen mielestä heikkous, mutta kirjoissani Nuoruus on kääntänyt historian virran voimavarakseen. Rolle tulee ja lyö kunnarin jenkkipunkrokillaan, Naapuri rakentaa melodiastaan vahvan kaaren ja Paksukainen pistää asteen grungempaa annosta lautaselle. Ah, tätä nuoruuden voimaa.

Mika Roth

Teemu Joensuu: Melodies and harmonies for six strings

Teemu Joensuu julkaisi soololevynsä jo viime vuoden lopulla. Sooloprojekti tutkii tunnelmoivan kitarainstrumentaalimusiikin mahdollisuuksia ja tuoksahtaa lievästi terapiaproggikselle, mutta kukapa ei pientä musiikkiterapiaa tähän aikaan vuodesta toisaalta kaipaisi. Tusinan verran raitoja, runsaasti nuotteja, eikä välissä turhia sanoja – tästä lähtee.

Melodies and harmonies for six strings, julistaa otsikko ja etenkin melodioita matkan varrelta löytyy kyllä kiitettävästi. Nopsasti askeltava Let’s not be tasty purskauttelee ilomielisiä nuotteja ja ehtii silti seisahtaa välillä tarkastelemaan isompaa kuvaa. Kansanmusiikkimaisempi Eikä edes vituttanut on reipas ja raikas kuin suvipäivä saaristossa, kierron kestäessä sopivasti reilut sata sekuntia. Myöskään Raw deal, rag doll ei aja renkaitaan puhki, vaan ymmärtää siirtyä sivuun riittävän keston täyttyessä. Instrumentaalialbumeiden helmasynti, eli tarpeeton venyttely, loistaakin Joensuun kiekolla poissaolollaan.

Eikä kello toisaalta ole vihollinen soittajalle, vaan ennemminkin luotettava liittolainen niin rajoittajana kuin horisontinkin avaajana. Heleämmin kevyissä pintavesissä kääntyilevä Sleeping sharks swim slowly kantaa vaivatta reilusti päälle neljän minuutin mittansa, eikä hieman lyhyempi Laulu kullilleni (kyllä, luit oikein) nuupahda hieman lyhyemmässä ajassa mihinkään. Kansallisromanttisia karmeja sovitellaan eri keinoin keveisiin rakenteisiin, kun Joensuu pyrkii ratkomaan kaiken kuusikielisensä magiikalla.

Tunnot ovat kiistatta ristiriitaisen värikkäät, kun ankkuriraita All for one and one for the road viimein päättyy ja senhor guitarrista vaikenee. Joensuu päästelee höyryjä kunnolla ja kappaleiden jutuilla ei aina ole paljoakaan tekemistä keskenään. Vaan toisaalta kaksitoista värikästä raitaa hahmottelevat yhdessä näyttävän potretin, jossa riittää yksityiskohtia. Ja mikä tärkeintä: tämän levyn äärellä ei ainakaan ikävysty.

Mika Roth

Unerdia: Koi

Unerdia on rauhallisuudesta kumpuavaa, toisinaan jopa ambientin kanssa rajaa jakavaa, tunnelmallista musiikkia luova duo. Mystisyyttä huokuva debyyttialbumi on selvästi Dead Can Dancen jälkeläisiä, mutta mukana on myös jotain muuta. Pohjoista äärettömyyttä, kaunista kiireettömyyttä, sekä ripaus psykedeelisten rantojen mustaa hiekkaa. Koi on oiva ja monitulkintainen nimi, jonka suhde valoon vihjaa kaiken keskellä sijaitsevasta ytimestä.

Duo ajaa musiikkiaan eri kappaleilla hyvin erilaisiin paikkoihin ja ympäristöihin, mutta kuusi raitaa ovat silti selviä sisaruksia. Shamanistiseksi kierroksi yltyvä avausraita Kaiken on kuin pyörre, joka tekee kuulijalle selväksi, ettei edessä ole tavallisin matka. Gelon särkyvien soundien rajanaapurina vilahtavat doomahtavat viidat, mutta nytkin kyse on pitkälti psykedeelisen rockin kiemuroista. Potin ja Saanan lauluäänet sekoittuvat toisiinsa, taustalla kuullaan erittäin niukasti rytmisoittimia ja avain on kerroksellisuus. Koskettimet ja sähkökitara liittävät rakenteisiin osia, mutta niukkuus on tärkein ohjenuora.

Unerdia hyödyntää äänitiloja upeasti, tunnelman kehittyessä ja potin hiljalleen kasvaessa. Domenin raskaasti kiertävä poljento muistuttaa hetkittäin uudemman Nick Caven tekemisistä, paksun melankolisuuden sekoittuessa koskettimien värittämään kulkuun. Tunnelma on kuin raskaiden samettiverhojen kehystämässä savuisessa kapakassa, mutta samaan aikaan vokaalit pakottavat kattoa auki tähtitaivaan tieltä. Sun, Dance tutkii sisustaan hiljaisen kitaran kiertäessä kuvioitaan ilman näennäistä kohdetta – ja silti miltei seitsemän ja puoli minuuttia tuntuu ehyeltä, merkitykselliseltä.

Koi on levy tummuudesta ja valosta, ääripäiden kaukaisista kärjistä voi olla periaatteessa matkaa vastalaitaan asti, mutta Koin rohkeasti koottu runko kestää kyllä rasituksen. Näin totaalisen debyytin jälkeen onkin mielenkiintoista nähdä, mitä duo seuraavaksi luo. Tie on avoinna käytännössä joka suuntaan.

Mika Roth

Lukukertoja: 130