Omakustannealbumit – Joulukuu 2025
Afternoon Astronauts: Fly Among the Storm
Kun maapallo pamahtaa kansikuvassa ikuisuuteen on huomio taattu. Toki menevää ja melodista hard rockia soittava Afternoon Astronauts oli tuttu jo reilun kahden vuoden takaisen Lockdown EP:n ansiosta, mutta kuvilla on voimansa. Eikä em. EP:n terhakoita kappaleita ole jätetty rannalle, vaan ne on kaikki kelpuutettu mukaan myös debyyttialbumille.
Vokalisti/kitaristi, kitaristi, basisti ja rumpali, eikä enempää sakkia kaivata kulmille. Ensimmäinen EP:n jälkeinen sinkku, vuoden 2024 Need to Be, on karusti karkotettu ankkuriksi albumin hännille, mutta saapahan pitkäsoitto energisen päätöksen. Alku on sen sijaan hämmentävämpi, kun itämaisiakin viboja huokuva F.A.T.S. ottaa aikansa käynnistyäkseen. Uusista siivuista kunnareita kolauttavat A-luokan koukuilla varustetut The Hand, Let Me Be, sekä tuima rock-rypistys Battle. Bändi ei ehkä uudista genreä, mutta kun osat toimivat ja kone hyrrää riittävän kuumana niin vaikea on valittaakaan.
Kuluvan vuoden ensimmäinen sinkku, Just Like Me, edustaa ilmaisun pehmeämpää laitaa ja soundimaiseman haaveilevuus avaa rohkeasti sirommat siipensä. Joku sanoi jotain ”punaisista balladipepperseistä” ja ymmärrän tavallaan näkemyksen, mutta jonnekin vielä kauemmas karkaa ainoa yli neljä ja viisiminuuttinen pala, eli mahtiballadi Times Like These. Lockdown EP:n napakka nimiraita on kokenut trimmausta pajalla, tai sitten korvani kuulevat omiaan. Niin tai näin, albumin Lockdown kasvaa jälkimmäisen puoliskon selkeäksi kärkipalaksi, jonka terä viiltää ja pistää täsmälleen oikeista kohdin.
Fly Among the Storm summaa kaiken tehdyn, mikä mielestäni aavistuksen verran vesittää levyn iskukykyä. Esikoinen on kuitenkin vasta esikoinen ja enemmänkin ohjelmanjulistus tulevasta. Tärkeää on se, että riffejä sekä melodioita syntyy ja soittoon on löydetty todellista rock’n’rollin alkuvoimaa.
Mika Roth
Fog Light: abstract
Taas sai yllättyä pari kertaa. Ensinnäkin yllätyin iloisesti
Fog Lightin uusimmasta levystä, koska vuoden 2019
New Element -albumi on pitänyt mainiosti teränsä. Instrumentaalista fuusio rockia pienellä progevivahteella tarjonnut levy sai jatkoa syksyllä 2020, mikä oli se toinen yllätys.
Sign sujahti aikanaan ohi, mutta niin toisaalta teki moni pandemian aikainen albumi.
Fog Lightin instrumentaalimusiikki ei omaa tiukempaa ’parasta ennen’ -päivää, vaan se soi halki aikojen ajattomana, progehtavan keveänä ja kirkkaan kuulaana. Perinteinen kitara-basso-rummut kolmikanta on laventunut koskettimien verran, joita ydintrion vahvistuksena soittaa
Antti Huopainen. Päähuomio kuuluu silti mielestäni edelleen
Saku Hakulin kitaralle, joka kutoo erilaisia tunnelmia raidoille. Toki rummut ja bassokin valokeilahetkensä saavat, mutta fokus on soolojen edellä isommissa kokonaisuuksissa. Vain pieniä kirjaimia nimissään suosiva abstract on edeltäjiään jazzimpi ja progempi albumi, jolla ydintrion soitto on erittäin tiukkaan nivoutunutta, mutta silti rentoa, rullaavaa ja alati hyväntuulista.
Uuden ajan hermolla sykkivä nimiraita on maalaileva tuokio, jolla virtauksen voima vaihtelee halki minuuttien. Albumin alkupuolella päivänpaisteinen
astralnaut ottaa tuhdimman soundin, antaa sen välillä karttua ja toisinaan taas laantua. Keinuva liike, eräänlainen moninapainen vuoksi ja luode, tai useamman heilurin kiehtova baletti – mielikuvat vaihtelevat kuuntelukertojen karttuessa. Biisien sisäiset voimat ja jännitteet tekevät instrumentaaleista raikkaan värikkäitä, eikä minuuttien kulumista edes huomaa, kun
visible silittelee harmonioita myötäkarvaan ja
beyond something kulkee kukkuloitaan nopein bassoaskelin.
Merkittävä musiikki herättää tuntoja ja puhuttelee kuulijaansa eri tavoin ja tasoin. abstract on jazzahtavaa progerockia, jonka kiemuraisuus ei karkaa käsistä, vaan kaikki tukee kaikkea.
Mika Roth
Kampela: Tumman veden varjoissa, tuhannen sylen suojassa
Kun rokkibändillä tulee vuosikymmen mittariin, niin tuleehan sitä jotenkin juhlistaa. Tamperelainen
Kampela noteeraa asian debyyttialbumilla. Eikä levy haali kasaan kaikkea kivaa vuosien varrelta. Niinpä emme kuule ainuttakaan vetoa
Kääntöpuoli ja
Pitkäjänteisyyden ääni -EP-kiekoilta. Kova siirto, sillä samalla sivuun sysätään monta tiukkaa rallia. Vaan mihin vanhoja suomuja kaivataan, kun uusillakin pärjää.
Rauhallisemmin polskiva
Syvyyksiin on suorastaan kaunis tunnelmointi, jolla on särönsä ja piikkinsä, mutta joka myös uskaltaa kuultaa ja loistaa. Bändin ominta tyyliä edustaa mielestäni kenties osoittavastikin nimetty
Kampelavaikutus, jolla romuinen kitarasoundi svengaa ja veivaa. Fiilis on kuin raapivista murikoista yritettäisiin tehdä kaunista mosaiikkia. Ei siitä viehättävintä mahdollista lopputulemaa ehkä synny, mutta prosessissa saattaa sukeutua jotain alkuperäistä ideaa arvokkaampaa ja aidompaa. Tökkivän nimen omaava
Motörpriest 198X summaa myös bändin vaikutteita ja pamauttaa pallon yläkulmaan.
Kampela osaa rokata monella tapaa, mutta tärkeitä ovat myös tekstit, joissa elon kirjoa perataan. Avausraita
V8 on äijämäisen uhouksen multihuipentuma, jossa kaikki vedetään överiksi ja läskiksi. Bluesrock soi, bensa haisee,
”mul onki enemmä ku sul, ja viäl tuplana” -ajattelu kukoistaa ja hirveä kaahaus saa hymyn nousemaan naamalle. Näitä sankareita on teillä halki maailman, mutta ovatpa ainakin omistautuneita asialleen.
Tyhjä mies on kimurantimpi tapaus, kun kukkona tunkiolla keekoilee tyhjä mies ja itsetunto on yhtä kateissa kuin uholla bluffaavalla V8-soturilla.
Kangastuksia pelkää kaiken päättyvän, rajallisuus ahdistaa ja loppu näyttää synkältä, joten ei auta kuin vaeltaa edemmäs ja kauemmas.
Kampelan esikoisalbumi saa elinvoimaisen kitararockin toimimaan kahdeksalla eri tavalla. Joku voisi sanoa, että biisijoukko on hajanainen, minusta 10-vuotiaat vain haluavat näyttää taitojaan ja fisu sätkii energisesti.
Mika Roth
Mielenvaaka: Maisema on historia
Ja sitten jotain hieman erilaista, tarkemmin sanottuna runoutta.
Mielenvaaka on kahden runoilijan ja yhden muusikon taideprojekti, joka kuuleman mukaan tasapainottaa pirstaloitunutta maailmaa yhdistämällä lausutun runouden ja unenomaisen musiikin. Entä kuinka unenomaisuus saavutetaan? Minimalistisuus ja tiloja luova herkkä karuus määrittävät hetkiä, eikä soittimia tai muita äänenlähteitä eritellä sen kummemmin.
Musiikista vastaa
Lauri Talasniemi ja oletan, että runoilijat itse lausuvat/lukevat runonsa. Sitäkään ei ole mainittu erikseen, joten kuulijalle tuupataan paljon vastuuta, kuten runoudessa tietysti sopiikin. Onhan runous jos mikä vuorovaikuttamista, ajatusten siirtoa, toisinaan myös niiden muokkausta, heijastamista ja hahmottamistakin. Ensinnä kuullaan neljä
Petri Ervastin kirjoittamaa tekstiä, joista menevämmän poprockin kanssa flirttaileva
Silta on lähinnä listamusiikkia. Toisena soiva
Maisema on historia on puolestaan jotain enemmän. Ajan virta on aihe, aika itsessään kumma harha.
Levyn jälkimmäisellä puoliskolla kuullaan
Lari Sihton runoja. Arvioitavaksi saadun fyysisen arvostelukappaleen kansilehdessä tekijä nimetään
Lar’harhanaksi, mutta oletan kyseessä olevan saman henkilön. Joka tapauksessa levyn jälkipuoliskon johtotähdeksi nousee soundeillaan tuikkiva
Laskostuva valo, jolla kiinnitytään ohikiitävään tuokioon. Hetket voivat toistua
”joka jumalan aamu”, ollen silti aina ainutlaatuisia. Kertoja ja toinen saattavat olla sama, tai sitten ei.
Piirtämät sulkee kauniisti ajan, jonka olisin suonut jatkuvan vielä pitkään, sillä niin puhutteleva palanen on.
Runolevyt saavat minut tuntemaan aina riittämättömyyttä, sillä runous on mielestäni arvokasta ja ’korkeampaa’. Ihailen suuresti saavutuksia, jotka karkaavat sanojeni saavuttamattomiin. Albumi on hieno aarre, jonka äärelle palaan vielä monesti. Hetkiä, tuokioita, sirpaleita tunteista, nämä ovat elämää.
Mika Roth
Piper: A Bridge Across Time
Piper on porvoolainen laulaja/lauluntekijä, jonka parin vuoden takainen
What Is the Heart For? -esikoisalbumi jätti hieman kaksijakoisen vaikutelman. Kauniita pianoballadeja ja siroja äänikenttiä riitti, mutta siro hauraus kääntyi jo osin itseään vastaan, jännite ei riittänyt pitkäsoiton mittaan. Tänä vuonna Piper on julkaissut jo pari sinkkua, joita seurasi
Alive-livekiekko. Keikkatallenteella kuultiin useampia toisen levyn kappaleita, eli hieman poikkeuksellisesti osa uusista raidoista sai jo tuolloin ensijulkaisunsa.
Toiselle studioalbumille on haettu laajempaa soundikenttää ja mittavampia äänivalleja, vaikka sieluiltaan monet numerot pianoballadeja ovatkin.
Frustrated rakentaa rohkeasti runsaasta äänimaisemasta rockoopperaa, josta löytyy draamaa ja räiskyvää voimaa.
A Merry Go Around yltyy sinfoniseksi rockmetalliksi, joten kaikki ei todellakaan ole kuin ennen, vaikka kosketinkuvio pitääkin pintansa alla. Jännittäviä uria avaa modernin kitarapoprockin ja synapopin yhdistävä
Orion, jonka takova rytmi ja venytetty kertosäe vaikuttavat alkuun väärään seuraan joutuneelta. Hankaus tuottaa kuitenkin lämpöä.
Suurempana teemana taustalla on aika, ajan määritelmä ja sen vaikutus eri keinoin ja tasoin. Pölyinen filosofisuus loistaa onneksi poissaolollaan, joten Piper ei uppoudu aika-avaruuden pohdintaan yleisen suhteellisuusteorian pohjalta, vaan hetkestä otetaan kiinni tässä ja nyt. Frustrated potkii kiviä pitkin katua ja tiuskaisee esikoisen otsikolle.
Tell Me etsii yhtä kärsimättömänä tarkoituksia verhojen ja kulissien takaa, kuumeisen etsimisen ohittaessa aiheen – tai sitten ei. Piperin sanoja voi ja saa tulkita. Toiselle lohdun pisarat soivat
Raindropsin hitaassa kuljennassa, toisten sateeseen saattaa sekoittua kyyneliä.
Albumi on kunnianhimoisen laaja ja monitasoinen. Melankolisen melodinen sydänmaa yltää maalailevasta kitararockista aina sinfonisiin myllerryksiin asti, ytimen sijaitessa mielestäni Piperin vokaaleissa ja sanoissa.
Mika Roth
The Rhythm Breakers: Shower in the Woods
Rikotaanko nyt rytmit?
The Rhythm Breakers on modernimpaa ja roots-vetoista rock'n'rollia soittava eteläsuomalainen yhtye, jonka 11 raidan mittaisella albumilla ei olla niin tarkkoja tyylilajien välisistä rajoista. Välillä livetään enemmän blues rockin puolelle, toisinaan rytmimusiikin syke pääsee hakkaamaan kovemmin. Tärkeintä on kuitenkin kaikkea summaava fiilis, eteenpäin puskeva voima ja viisihenkisen orkesterin toimintaa leimaava nälkäisyys.
Hilpeimmillään ja kepeimmillään meno on, kun
Twelve Dollar Shoesit löytyvät jalkaan ja svengaava soitto veivaa kadun aurinkoista puolta.
Kari ”KJ Wolf” Viitanen puhaltaa huuliharpusta puhtia ja hauskaa on. Yhtyeen toinen vokalisti on sielukkaasti moneen taipuvan äänen omaava
Talvi Äkräs, joka vastaa Viitasen ja
Juha Laineen kanssa myös kitaroista. Väkevintä magiikka on kahden äänen yhtyessä ja ehkä hiukan kisatessakin. Enemmän countryn kyydissä keikkuva
Pub Bubble saa rootsin repsottamaan, mutta positiiviset vibat tasoittavat kuopat tiestä ja vankkurit kulkevat eteenpäin.
Nopeampaa ja tarttuvampaa materiaalia edustaa heti alkurähinöissä maisemaan kajahtava
Healing Blues, jolla bluesin henki saa rytmit taipumaan. Hieman myöhemmin levyn nimiraita tulee ja puristaa rockimmin oikeista kohdin, kitaran vingahdellessa terässoundeillaan taustalla. Tarttumapintaa pyritään luomaan myös ns. valtavirran kitarapoprockin suuntaan, eivätkä irtiotoiksi laskettavat
Here and Now tai
500 Tip mielestäni riko mitään peruuttamattomasti. Kuten todettua: laidoilla on tilaa ja aidat ovat vain symbolisia linjoja avoimilla preerioilla.
The Rhythm Breakers ei tuo juuri uutta ja uniikkia pöydälle, eivätkä albumin kaikki raidat jätä muistiin kovinkaan syviä uria. Debyytti(?)albumilla on kuitenkin ansionsa ja rikkaan kerrokselliset kielisoittimet, huuliharppu, sekä rytmipuoli pitävät kurssin riittävän korkealla. Keikoilla toiminee vieläkin paremmin, arvaan.
Mika Roth
Vuono: Golden Ball
Aika on julma. Onko siitä tosiaan jo lähemmäs seitsemän vuotta, kun tamperelainen folkahtavaa poppia luova
Vuono julkaisi edelleen täydet tähdet ansaitsevan
White Dots -pitkäsoiton? Ja silti, kun olen kuunnellut tätä uutta albumia, tuntuu ettei välissä ole kulunut päivääkään. Musiikin voimat kykenevät uskomattomiin asioihin, jos äänten antaa puhua ja kuuntelee sydämellään.
Albumin kahdeksasta kappaleesta kaksi esitetään suomeksi, mutta sanoja tärkeämpää on usein kielirajat tieltään pyyhkäisevät ajatukset, ideat ja kuvat. Nippu on tiivis, mutta sinkkunakin ilmestynyt
Multaiset tiet tuntuu nousevan kerran toisensa jälkeen muiden yläpuolelle. Kohottava melodiakulku, kiireetön tunne ja lämmin fiilis kohtaavat napakan pop-koukun, eikä enempää tarvita. Samaa kohottavaa keveyttä on myös
Labyrinthin runsaissa kerrostumissa, jotka saavat runsaan kuulostamaan kuulaalta. Huomion ansaitsevat myös moniääniset vokaalit, jotka kruunaavat ja korottavat jälkimmäisen puoliskon hidasta kiriä.
Hetken venyttäminen on jalo taito, tosin kahdeksan minuutin tuolle puolen ehtivä
Heart Rate pistää ryhmän kyvyt koetukselle. Lujaa uskoa omaan visioon korostaa se, että juuri Heart Rate oli aikoinaan ensimmäinen sinkku, josta ei typistelty mitään Radio Edit -versiota. Onneksi näin, sillä tämä(kin) on oikea kultakimpale, jota Vuono ymmärtää viedä hosumatta eteenpäin. Toisaalta musiikki ei kaipaa välttämättä kiertoteitä, minkä ykkössinkkua edeltävä
Happy osoittaa. Käsissä on mutkaton ja svengaava pop-kaunokki, jonka naksuvampi meno tuo vaihtelua mittavampien sisarusten sekaan. Samoilla linjoilla kulkee
Golden Ball, uusia mahdollisuuksia kuin salaa väläyttelevä arvoitus.
Pitkän odotuksen palkitseva Golden Ball saapui kovin erilaiseen maailmaan kuin edeltäjänsä, mutta musiikin voima kantaa. Jos ette muuten usko, niin kuunnelkaapa vaikka
MISS-sinkku. Siitä on hyvä lähteä.
Mika Roth
Zakari: Zakari
Rohkeasti tulokkaaksi tituleerattu
Zakari luo omaehtoista emotionaalista elektropoppia, kuten soolodebyyttialbumin saatteessa osuvasti todetaan. Itse asiassa Zakarilta ilmestyi neljä sinkkua vuosina 2020-2021, mutta niistä vain komean melankolisesti soiva
Hear Me Now on mahtunut mukaan pitkäsoitolle.
Synapopin tummempiin kuoseihin turvautuva Zakari osaa kuulostaa tuoreella tavalla menneeltä, mikä on huomionarvoinen taito. Kasarinen paatos nostaa uudemman
Celebrate-sinkun siipiä, mutta samaan aikaan syke on moderni, soundit riittävästi tätä päivää ja välillä pinnoille ilmestyvät kuviot kiehtovan erilaisia. Nopeatempoisempi ykkössinkku
Girls and Boys onkin sitten rehdisti retrompi ja leikkisämpi numero, jolla nostalgia piirtää kuvia menneiden päivien paisteesta. Kaiho on olennainen osa kaavaa, mutta valttia ei pelata puhki missään vaiheessa albumia. Melodiakulku on vahva myös toistaiseksi uusimmalla sinkulla
Kaleidoscope, joka on pintansa alla menevä poprock-kappale.
Zakari soitti takavuosina bassoa ja kitaraa turkulaisissa bändeissä. Niinpä ei ole yllätys, että kitara ja muutkin bändisoittimet erottuvat usein elektronisesti silatusta maisemasta. Menneen voi haistaa monien kappaleiden muodoista ja sovituksista, jotka on toisinaan ennemminkin vain pinnoitettu elektronisesti. Oivasti kiertävä ja kierrättävä
Round And Round heijastaa mielestäni synakuvioissaan jopa progempaa maailmaa, kun taas
The Chase poppailee
Duran Duranin hengessä, pysytellen kuitenkin visusti tällä puolen millennium-juhlia.
Zakari tanssahtelee melankolisen ja melodisen popin askelkuvioilla, häivyttäen negatiiviset pohjoiset ainesosat miltei täysin ilmaisustaan. Ja se viimeinen viisi pinnaa saattaa hyvinkin erottaa hänet edukseen Manner-Euroopan lukemattomista kilpakumppaneista. Myös tarttuvista melodiakuvioista ja tyylikkäiksi hiotuista äänimaisemista on taatusti hyötyä, joten eiköhän soolo-Zakarista tulla vielä kuulemaan.
Mika Roth
Lukukertoja: 63
