Omakustannealbumit – Helmikuu 2026
Laura Kielo: Lara
Joensuulaisen Laura Kielon debyyttialbumi on syvistä tunnoista ja ankarasta kaipuusta syntynyt. Artistin elektropop saattaa hetkittäin kiitää elektronisilla pikateillä miltei valonnopeutta, mutta poikkeaa myös hämärämpiin paikkoihin ja seisovien vesien äärelle. Kielo on itse kirjoittanut ja suurelta osin myös tuottanut albuminsa, joka on melkoinen esikoinen.
Kielon sinkkuketju käynnistyi vuonna 2023, mutta vanhin Laralle päätynyt raita on lokakuussa 2024 julkaistu Elohopeana-sinkku. Tummasävyinen ja vokaalikerroksistaan voimaa manaava raita on yhdeltä puolelta supermoderni synarakenne, toisen puolen vaikuttaessa loitsunnalta. Menneen ja modernin jännite onkin yksi albumin keskeisistä elementeistä. VV antaa ärhäkkien synaryöppyjen tulla välillä silmille miltei punkahtavalla tyylillä, eteerisen ja painostavan hengen prässätessä samanaikaisesti vastakkaisiin suuntiin. Ritisevää kitkaa, konfliktia ja pidätettyjä tuntoja. Kaikkia alla virtaavia tuntoja voi vain arvella.
Laran kunnianhimoiset tavoitteet ja osin hyvinkin poikkeukselliset rakenteet tekevät albumista erittäin joko/tai -tyyppisen kokemuksen. Sirpaloituvat raidat ja pitkät suvantokohdat eivät varsinaisesti kosiskele satunnaisia kuulijoita. Siellä aika kulkee eri nopeudella on periaatteessa B-puolen pitkä intro, joka katkaisee levyn julmasti kahtia – tai jakaa sen onnistuneesti kahteen puoliskoon, näkökannan mukaan. Lopun kaksiosainen Aa, aa Allin lasta on kuin pienoisversumi albumin maailmasta. Hajoamispisteen vierestä päästään lopulta tilaan, jossa elektroninen pop soi ja horisontissa saattaa jopa siintää valo. Ehkä.
Lara on levy kaipauksesta toiseen paikkaan, toisten ihmisten luokse ja toiseen aikaan, jolloin maailma oli niin kovin paljon helpompi, ystävällisempi ja ymmärrettävämpi. Kaipuusta kummunneet kappaleet särisevät parhaimmillaan, mutta pidemmän päälle sekaan olisi kaivannut jotain muutakin – kumpaan suuntaan tahansa tapahtuvaa selvempää sukellusta/nousua.
Mika Roth
Liisa Akimof: Miten asiat oikeesti on?
Olen ilolla seurannut viimeisen reilun kahden vuoden ajan, kun aikoinaan jo
Tavaramarkkinat-yhtyeen kanssa venettä keikuttanut
Liisa Akimof on tehnyt viimeisimmän paluunsa suomalaisen rockin kentälle.
Kaikenlaista uutta tulossa -albumi pyyhkäisi kellosta viisarit mäkeen, kun
Meksikolainen ja
Esim. matalapaine -sinkut uudistivat uuden aallon ja samalla riemulla koko pitkäsoitto melskasi ja tanssitti.
Kesäkaudeksi 2024 julkaistu
Vain miehet osaa grillata -sinkku oli oiva osuma, jolla Akimof käytti ääntään ja päriseviä ärriä pistävinä aseina. Samoilla sukupuolten ja roolien välisillä taistelutantereilla diskorokkaa myös
Lakkoon!, jolla arjen rutiinit synnyttävät kotikapinan. Eivätkä biisit nojaa vain Akimofin teräviin teksteihin, sillä muassa on koukkua ja melodiaa. Itse musiikki kulkee jossain uuden aallon tämän päivän muodoissa, tosin samalla voi kuulla rockin pitkän historian.
Miten asiat oikeesti on? -nimiraita kuulostaa hyvällä tavalla klassiselle
David Bowielle ja
Näköala tulevaisuuteen sulauttaa historian tiisumaisella tarkkuudella joksikin, jonka vain Akimof voi tuoda juuri näin maailmaamme.
Yhdentoista biisin ja reilun 37 minuutin mittainen albumi työntää ja puskee sopivasti raidalta toiselle siirtyen, vain em. grillaussession lohkaistessa yli neljän minuutin siivun itselleen. Akimofin kirjoittamat kipaleet on sovitettu asiansa osaavan bändin voimin, ja hattua nostan myös tuottajana häärineen
Mikko Siltasen suuntaan. Kasassa kun on sopivan värikäs rokkilevy, jolla balladimaisemmat palat, sarkastiset huomiot ja napakasti lentävät pop-koukut pelaavat kaikki yhdessä.
Voi ottaa aikansa tottua Akimofin tapaan laulaa ja kertoa tarinoitaan, mutta muoto on osoittanut arvonsa mielestäni jo aikaa sitten. Hänen lievästi hullulta satutädiltä vaikuttava tapansa nähdä asiat kun saattaa joskus osoittaa, että koko maailma on enemmän ja vähemmän tärähtänyt. Tavaroiden ihmemaailmassa riittää ihmeteltävää ja tässä on oiva soundtrack elämän suurelle ostarireissulle, virne suupielessä tietysti.
Mika Roth
Miide: Pimeydestä valoon
Modernin eläväistä popiskelmää ja suomenkielistä poprockia toisiinsa sekoitteleva laulaja/lauluntekijä
Miide julkaisi vuosina 2021-2022 nipun sinkkuja, joista
Hei mä meen päätyi myös Desibeli.netin sinkkukoosteeseen. Muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen ilmestyi tammikuussa ensin uusi sinkku ja heti perään debyyttialbumi, jolle kaikki sinkut on koottu ja kavereiksi on saatu vielä nippu uusiakin raitoja.
Pimeydestä valoon on kovin henkilökohtaisilta vaikuttavien kappaleiden joukko, joilla moderni poprock ja iskelmäiset elementit saavat kaverikseen mm. americanan piirteitä. Miide pohtii ja käsittelee eri tavoin ja kulmin elämän yksinkertaisia asioita – jotka samaan aikaan ovat monesti kivuliaan monimutkaisia. Kovin pisto sydämeen on
Joku toinen, jolla rakkauden mahdottomuus puristaa kertojaa ja jättää ilmaan vastaamattomia kysymyksiä. Sinkkuketjun vuonna 2022 pitkäksi aikaa sulkenut
Villi ja vapaa on puolestaan positiivinen vastine samaan tilanteeseen, kertojan tarttuessa kohtalonsa ruoriin varmoin ottein.
Pimeydestä valoon kertoo otsikollaan liikkeen suunnan ja uusin sinkkuraita
Niin kauan kun intoutuu lähes gospelmaiseen kulkuun. Käsi pysyy kädessä kiinni ja vastoinkäymiset murtuvat lujan tahdon edessä, mikä on julistuksena ja ajatuksena jalo. Biisin rikkaan täyteläinen äänimaisema on selkeä askel, tai oikeammin loikka, ylemmäs, lähemmäs valoa ja taivaita. Samaan kykenee hiljaisemmin liikkein
Kuuntelen ja akustiseen kitaraan rohkeasti nojaava päätösraita
Mielenrauhaa, joten ns. uudet biisit näyttävät kuljettavan Miideä kohti kirkkaampaa tulevaa.
Esikoisalbumi summaa kaikkea tähän asti tapahtunutta ja uusien kappaleiden perusteella rikkaampi äänimaisema on tullut jäädäkseen. Nyt vain kohti tulevaa täyteläisemmän ja kypsemmän musiikin avulla. Tästähän kaikki vasta alkaa, kuten avausraita
Onnellinen julistaa.
Mika Roth
Raivo Jackson: Tangled Up in Roots
Raivo Jackson tuli pienjulkaisujen koosteissa vastaan pariin otteeseen vuosina 2022 ja 2023. Kaihoisa country ja sydänverinen western olivat tuolloin tekemisen ytimessä, tosin mukana oli myös myöhäisemmän
Nick Caven hienosyisempää tummuutta. Esikoisalbumi antaa vanhojen pienjulkaisujen olla, mitä nyt vuoden 2018
Fire Song ja viisi vuotta iäkkäämpi
Thin Air on versioitu vastaamaan nykyisen Raivo Jacksonin soundia.
Fire Song Revisited hehkui sinkkuketjun toisena lenkkinä marraskuun pimeydessä, ja liikoja valoja ei kannata kipaleelta odottaa. Raivo Jacksonin ilmaisussa nyansseilla on huima merkitys, joten etenkin vokalisti
Saska Lammila ja kitaristi
Tommi Tuuri joutuvat toistuvasti tiukkaan testiin. Rytmiryhmän jykevän rento soitto tukee tekemistä tyylillä, mutta todellinen ässä hihassa on
Jussi Linkolan lapsteel-kitara. Kaihoisat nuotit ovat myös olennainen osa jouluksi ilmestyneen
Babes in the Woods -sinkun vetovoimaa, kun kimmoisasti askeltavan hepan selässä matkataan americanan mystisessä yössä.
Saatesanoissa puhutaan myös nordic noir -hengestä, joka tuntuu olevan enemmän yleisluonteinen sanapari, kuin mitään suoraan osoitettavaa. Termit ovat tietysti termejä, mutta psykedeliaa rockin sekaan ripotteleva
Secret Mission for a Death Coach ja tumma
Suspended Overture ovat ainakin irtiottoja yleislinjasta. Keveämmin bootsia/lapikasta lattiaan lyövä
Better Not kohoaa myös maisemasta, tosin enemmänkin nostattavan positiivisuuden vietereillä, kuin millään melankolialla. Yhdessä valon ja varjon kanssa pelaavan
Swimming Under Ice -sinkun kanssa raidat voivat toki edustaa myös tulevaa.
Tangled Up in Roots on ansiokas esikoisalbumi, jolla Raivo Jackson sulkee 15-vuotisen matkansa sooloprojektista oikeaksi yhtyeeksi. Tyylikästä ja dramaattista, kohtuuttomaan traagisuuteen kuitenkaan sortumatta. Ehkäpä tuo kätevä pidäkkeisyys on sitä nordic noir -henkeä, ken tietää.
Mika Roth
Sakari Boström: Niin kysyttiin ja vastasit pois
DIY-post-hardcore voi kääntyä osaavissa käsissä kauniiksi asiaksi, etenkin jos satut pitämään noiserockin ja melodisen hälyn suomista mahdollisuuksista perinteisemmän kitararockin saralla. Jyväskylässä majaansa pitävä
Sakari Boström ehti pistää neljännen pitkäsoittonsa maailmalle jo viime vuoden lopulla. Kuusitoista raitaa ja reilu 39 minuuttia ovat numeroina Boströmin soolouran mittavimpia, joten avainkysymys kuuluukin: saako artisti kaavansa toimimaan poikkeuksellisen laajalle levitetyllä kankaalla?
Olen taipuvainen vastaamaan kysymykseeni pienin varauksin kyllä. Yritys on armotonta ja huomaan monesti virnuilevani tyytyväisenä, kun kuuntelen Boströmin nokkelia tekstejä. Yksi merkittävä tekijä onkin se, että hardcoremaisesta kitaravallittelusta huolimatta sanat eivät huku meteliin. Toki melodisemmin kaarteleva
Elostelu ja vakoilu suorastaan elää sanoistaan, mutta niin huutomerkkinsä lunastava
Harkitse tätä!, kuin supermeuhkaava
Tänään, tänään saavat myös välitettyä viestinsä. Rosoa, säröä ja noisea ei säästellä, vaan Boström osoittaa olevansa mestari nimenomaan osien tasapainon löytäjänä.
Nimikappale
Niin kysyttiin ja vastasit pois ottaa
The Breedersille ominaisen tarttuvuuden ja nitoo sen kiinni suomenkieliseen lasketteluun. Melodisuus ja melu ovat kavereita, raja eri aikalinjojen välillä katoaa ja toimintaa ohjaava rakkaus lajiin silittää satunnaiset rypyt huomaamattomiin.
Illan maalailu voi jo astahtaa svengaavalla venkoilullaan askelkivestä ohi, mutta horjahtelukin on tässä yhteydessä taiteenlaji. Groovaavammat kitararockin juonteet vinkkaavat myös uuden aallon läsnäolosta, mitä jo avauskappale
Asetin dynamiittia ikeniin rohkeasti edustaa.
Boströmillä on avoimia kehityslinjoja, joista kelpaa poimia – ja joita taatusti palmikoidaan tulevilla julkaisuilla rohkeasti.
Mielipuuhani (osat I-II) ja
Vielä kun jotain näkisi toimikoot viimeisinä todistajinani.
Mika Roth
Setenkaja: Growing Pains
Setenkaja on taivaltaan aloitteleva raskaampaa, vaan silti selkeän melodista kitararockia soittava jyväskyläläinen yhtye. Alkusanat lausuttiin vuonna 2024 saunaillan jälkeen ja verkon puolella jo Halloweenin tienoilla julkaistu esikoisalbumi pitää sisällään kolme aiemmin ilmestynyttä sinkkua. Puolet biiseistä esitetään englanniksi ja puolet suomeksi, eli linjat ovat vielä hieman hakusessa, mikä heijastuu armotta lopputulemaan.
Esikoinen on kuitenkin esikoinen ja sinkkunakin julkaistu
Ajat erilaiset on ehdottomasti onnistunut uuden aallon asteen keveämpää kitararockia tutkaileva plus viisiminuuttinen. Heleämpi kitara ja raikkaan nykivällä rytmillä vahvistetut vokaalit ovat tietysti jotain tyystin muuta, kuin mitä oikeaksi biisiksi osoittautuva
Intro alussa julisti. Matka ronskista bluesin täysikuuta ulvovasta heavyrockista on pitkä, etenkin kun välillä
We Carry On sekoilee jenkkirockin puolella ja
Politics tuo huiluineen kaikkineen folkin pelikentälle. Kauniisti sanottuna värikästä, kun joka kukka saa kukkia tavallaan ja tahollaan.
Mikä nosti Setenkajan albumin koosteeseen on kuitenkin jokaisen suunnan lupaavuus. Ei levyltä yhtätoista täysosumaa löydy, mutta yhdentoista raidan joukosta on moneksi jännäksi ja lupaavaksi.
Agathan sydämessä on toimiva kitararockin ydin ja
Kaavan melodia tarttuu kuin kultakautensa
Dire Straits konsanaan. Samalla vokalisti/pianisti/huilisti
Hesma Setenkaja osoittaa taipuvansa laulajana vaikka ja mihin. Ilmaisussa on persoonallisia painotuksia, etenkin kun suomenkieli on käytössä, tosin myös lontooksi hommat taittuvat parhaimmillaan erinomaisesti.
Growing Pains on nimensä mittainen esikoinen. Yksitoista erilaista kappaletta, joita yhdistää vain löyhästi soitosta vastaava bändi. Kahtena EP:nä materiaali olisi jäsentynyt taatusti paremmin, kun kieliäkin on kaksi, mutta nyt mentiin näin. Kehitystyötä kaivataan olennaisen kirkastamiseksi.
Mika Roth
Tohtori Getto: Kepeet mullat
Jyväskyläläisen lähiöräpin ruumiillistumaksi nimetty
Tohtori Getto julistaa julkaisseensa debyyttisooloalbumin. Eli vuoden 2023 sinkkubiisejä niputtanut
Trilogia menetti näin tylysti mitalinsa. Ratkaisu on toisaalta ymmärrettävä, sillä Kepeet mullat -kiekkoa on kasattu albumikokonaisuus tähtäimessä. Töitä on paiskottu
Krison kanssa ja yhdeksän raitaa kymmenestä on täysin veljesten luomia.
Etenkin A-puoli on napakkaa ja jouhevaa etenemistä, jolla viimekesäinen sinkkuraita
ADHD toki loistaa kirkkaana, mutta muitakin osumia satelee tauluun. Soundeissa luotetaan erittäin retroiseen kamaan ja biitit naksuttelevat kivasti. Todellinen temppu on kuitenkin se, että jopa polaroidin hehkuvilla jekuilla kasattu
Kaikki valittaa kuulostaa silti myös tuoreelta.
Kauluspaita ja kaljaa läikkyy jo lähes 80-luvulle, mutta ankarasti karsitut taustat toimivat Tohtori Getton eduksi. Äänikenttä on rajattu, jopa karu, vaan samalla sanat saavat tilaa ja soundeihin tulee kiinnitettyä enemmän huomiota.
Mittaa levylle kertyy vajaa 26 minuuttia, mutta tiivistetty muoto on toistuvasti etu. Sinkkuraita
Räppäri on tyhmä kertaa hauskasti räpin luomisen ja tuottamisen käänteitä, ironisen pistelyn tuodessa sivumakua soosiin.
Kytät pääsee jyvälle tummentaa sävyjä, mutta ei Tohtori pieneen Detroit-toimintaan sentään kompastu. Ankkurina soiva
Huudeilla paskaa tuntui ensimmäisillä kierroksilla pamahtavan sektorista ulos ja takalaittomaksi, mutta ehkäpä päätös on loogisin mahdollinen kaikkine juustoisuuksineen. Ehkä.
Kepeet mullat on tiukka levy, joka heti avausraidallaan kertaa räppärin matkan tuonpuoleiseen. Eikä siellä toisella puolella todellakaan rämpytellä harppua pilven reunalla, vaan touhu on toisenlaista. Ruma sana sanotaan muutamaan otteeseen, mutta aiheesta suu saa soida. Enkä halua olla valittamassa kaikesta. Retro soundipakki toimii, boom bap ja punkahtava asenne osuvat tonttiin, joten ei muuta kuin lisää, kiitos.
Mika Roth
Tuomas Talvi: I’m Not A Robot
Tuomas Talvi ei ole robotti, eikä I’m Not A Robot -levyä työstettäessä ole hyödynnetty tekoälyä. Kontrabassoa debyyttialbumillaan soittava ja miltei kaikista sävellyksistä sekä sovituksista vastaava Talvi työskentelee kaikenlaisen rytmimusiikin kentällä, mutta on erikoistunut erityisesti moderniin jazzmusiikkiin. Esikoiselleen Talvi on koonnut vahvan bändin, rumpujen, pianon ja saksofonien luodessa yhdessä kontrabasson kanssa viisi oikeaa instrumentaaliraitaa.
Käytin äsken sanaa ’oikea’, koska albumin avaava
Humanity Check (Intro) on suhteellisen sekava ja turha hälyäänikollaasi, joka haiskahtaa – halvalle tekoälylle. Onneksi tästä eteenpäin levy on reippaan eloisasti etenevää ja genreaidoista viis veisaavaa soittojuhlaa. Altto-, tenori- ja sopraanosaksofoni pistelevät nuottia nopeammin riviin kuin fuusiota ehtii sanoa. Svengaavan r’n’b:n kanssa leikkiin lähtevä
I’m Not A Robot -nimiraita siirtyy vaiheesta toiseen, kvintetin moottorin pelatessa kaikilla sylintereillään. Eksoottisempaa groovea esittelevä
Missing Piece vihjaa myös afrikkalaisen jazzin vaikutuksesta.
Rauhallisemmilla ääniaalloilla kääntyilevä
In Tune taittaa rytmejä pehmeämmin ja niin piano kuin puhaltimet soittavat päälinjaa viehättävästi myötäillen. Onkin tavallaan hämmentävää, kuinka joutuisasti lähes kahdeksan minuuttia kuluu, kun soittajat puhaltavat yhteen hiileen ja musiikin osaset täydentävät toisiaan. Ainoa lainaraita on edesmenneen
Wayne Shorterin kuuden vuosikymmenen takainen
Speak No Evil, johon ei juuri uutta kulmaa haeta. Soundit ovat toki täyteläisemmät, mutta se on mielestäni enemmänkin aikakausien kuin nuottien eroa.
Näyttävästi kulkevan pitkäsoiton sulkee karibialaisilla rytmileikittelyillä ryyditetty
Vicious Cycle. Alun hyöky jäsentyy suvannolla, josta noustaan uudelleen nuottitiheikköjen reunustamille harjanteille, mutta kappaletta ei missään vaiheessa ajeta umpikujaan. Asiat tapahtuvat nyt, kuten kautta albumin, luonnolliselta vaikuttavan jatkumon osina, palasina suurempaa kokonaisuutta. Näyttävä aloitus yhtyeenjohtajana.
Mika Roth
Lukukertoja: 187
