Raskaampi albumikooste – Tammikuu 2026
Canvas of Silence: As the World Tree Fell
Rockshots Records
Jyväskyläläinen Canvas of Silence soittaa raskasta, melodista ja toisinaan hiukan progehtavaakin metallia, jossa uskotaan tuhtien rakenteiden lisäksi myös kantaviin kertosäkeisiin. Yhtyeen debyyttialbumi ilmestyi itse asiassa jo Halloween-juhlien aikoihin, mutta fyysinen arvostelukappale saapui Desibeli.netin toimitukseen vasta paljon myöhemmin. Kotimaisen debytoijan työn jälki on kuitenkin niin korkeaa, että pitihän albumi nostaa vielä esiin.
Ajat ovat synkkenemään päin, mitä myös teema-albumiksi laskettava As the World Tree Fell heijastelee. Sinkuksi nostettu Humanimal on iskevä sanaleikki, sekä paljon enemmän. Tekstien saralla albumi onkin tummaa, toisinaan jopa sysimustaa tarinaa, jossa niin yksilöt, yhteisöt kuin koko ihmiskunta on matkalla kohti viimeistä esirippua. Lopun aikoja käsittelevät lyriikat saavat vastavoimakseen energisen metallin, joka mm. Humanimalin ja Drownin kohdalla tempoo väkevästi kärryjä eteenpäin. Tie voi olla kivinen ja pitkä, mutta Canvas of Silence osaa punoa melodiat ja koukut otollisiin kohtiin.
Albumin selkeitä avainkohtia ovat heti avauksena kuultava Watching the World Tree Fell, sekä loppulevyn kahteen osaa jakava Wayfarer-jätti. Jälkimmäisellä progeisuus nousee maksimiinsa ja jopa liki äärimetallia kurottuva kaari on todella jylhä taustan kuoroine kaikkineen. Yhtye luo kuitenkin massiivisten jyrkänteiden keskelle erilaisia välitiloja, suvantojakin, mistä kaikki osaset hyötyvät. Muusta linjasta nykien erottuva Anthem for Ashes ja kenties tarttuvimman melodian itselleen saanut The Great Unknown osoittavat myös suuruutta, joka voi nostaa bändin jonain päivänä genren huipulle asti.
As the World Tree Fell ei ole täydellinen metallilevy, mutta se on huomattavan laadukas avaus. Albumilla kuultava vokalisti on sittemmin jo vaihtunut, kun Aino Vuorenmaa on liittynyt mukaan bändin vahvuuksiin. Uusi laulaja on myös tekijä paikallaan, minkä uusin verkosta löytyvä sinkku osoittaa. Lupaavaa.
Mika Roth
Enragement: Extinguish All Existence
Transcending Obscurity
Enragement on Vihdistä kotoisin oleva death metal -partio, jonka soundi on vuosien saatossa hilautunut aina vain raskaammaksi. Vuoden 2017
Burned, Barren, Bloodstained -albumi jäi mieleen tinkimättömyydelleen. Ryhmä ajoi deathin jo tuolloin äärirajoille, sittemmin väliin on mahtunut
Atrocities-pitkäsoitto ja ketjun viimeisin helmi on lokakuinen
Extinguish All Existence.
Kuinka ollakaan, painoluokka tuntuu taas kasvaneen ja bändin death on hivenen muuttunut. Ryhmällä on ikää mittarissa jo lähes kahden vuosikymmenen verran, mikä kuuluu väistämättä niin näkökulmien laventumisena kuin musiikillisena kasvuna. En kutsuisi ryhmän deathia varsinaisesti tekniseksi metalliksi, mutten myöskään jätä huomiotta kasvanutta taitopakkia.
Pathogenesis on superjulma tapporaita, mutta se on myös tarkasti tikattu ja kunnianhimoisesti sovitettu metallinpalanen. Niskaan voi sataa tulta ja tulikiveä, vaan kivisadettakin voi silti sommitella ja murikoiden rosoisuutta säädellä. Kyse on pienistä jutuista, miltei sivuun jäävistä reunoista ja marginaaleista, mutta juuri siellä edistyminen on merkityksellisintä.
Sinkuksi nostettu
Harbingers of Degradation painaa päälle pyhällä raivolla, kun taas ankkurina pohjaan kolahtava
Extinguish All Existence -nimiraita pakottaa metallimyrskyn vielä kerran uudelle tasolle. Alkuun päätösraidan eeppinen hulluus ja mielipuolinen ryske tuntuivat jopa astuvan askeleen liian kauas jyrkänteen reunalta, mutta näinhän kaiken pitää toisaalta päättyä. Ja tarvittaessa voi palata aina
Abyssal Hellscapesin perinteisempään deathiin albumin alkupuolella.
Enragement on tuonut ison palasen Floridan rämeseutua Vihdin tienoille, siinä määrin uusin pitkäsoitto on velkaa genren pioneereille. Extinguish All Existence kuitenkin jalostaa aiemmin kuultua ja tekee juttunsa niin tinkimättömällä voimalla, että hiljaiseksi pistää. Hyvällä tapaa äärimmäinen death-trippi.
Mika Roth
Fear Of Domination: Katharsis
Kotimainen industrial metalin konkari
Fear Of Domination käynnisti uusinta albumiaan pohjustavan sinkkuputken jo keväällä 2024. Ykkössinkku
Monsters oli heti kättelyssä puhdas onnistuminen, kun kertosäkeisiin ja supersuuriin äänivalleihin painottava bändi vei soundiaan samalla johdonmukaisesti eteenpäin. Sittemmin on saatu vielä kolme sinkkua lisää ja ne kaikki löytyvät tietysti uudelta albumilta kuuden muun raidan kera.
Jessica Salmi ja
Saku Solin muodostavat vokalistikaksikon, joka ei horju bändin mittavien äänivallien edessä. Materiaalia on raidoilla paljon, todella paljon, mutta mielestäni juuri laulu on pakettia kasassa pitävä elementti. Toisena soiva
Dead Anyway on ensimmäinen siivu, jolla kertosäe tulee ja pamauttaa kunnarin kenttään. Niin metallin, kuin musiikin yleisemminkin, säännöt ovat yksinkertaisia. Jos kipale jää kerrasta mieleen ja saa hyräilemään mukanaan, on jotain arvokasta luotu. Tällä kiekolla miltei kaikki tarttuu enemmän tai vähemmän, eikä ryhmä edes toista itseään tarpeettoman usein.
Kotimaisessa industrial metalissa koneet jäävät useimmiten taustalle, kun kitara plus rytmiryhmä pistää bileet pystyyn keulilla. Katharsis toistaa tiettyyn pisteeseen samaista oppia, mutta myös toisenlaisia linjoja osataan hyödyntää.
All As One on enemmänkin tanssittavaa elektrorokkia, kun taas modernia jenkkivibaa bändin metalliin sekoittava
Imposter on mielenkiintoinen hybridi. Ankkuriraita
Feel kasvaa tahollaan synamahtiballadiksi, jonka katedraalimaiset kaaret päättyvät leikkaamalla kuin seinään. Fear Of Domination osaa ehkä leipälajinsa industrialmätön, mutta ei anna genren tarpeettomasti rajoittaa itseään.
Katharsis on kattava kattaus kaikenlaista industrialin läheltä. Kymmentä kappaletta sitovat kuitenkin yhteen riittävän monta linkkiä, jotta voidaan puhua yhä kokonaisuudesta. Katharsis ei välttämättä lunasta täysin otsikkoaan, mutta puhdistetaan tässä nyt ainakin pöytä onnistuneesti kahden viime vuoden materiaalista.
Mika Roth
Funeral Home: Your Funeral
Funeral Home on vuonna 2009 perustettu kuopiolainen death 'n' roll -bändi, jonka debyyttialbumi on kuuleman mukaan mallikas ääniraita hautajaisiin. Mullat ovat kieltämättä kepeät, kun yhdeksän biisiä tipautellaan lapiollinen kerrallaan niskaan. Ryhmän vanhin julkaistu kappale on ymmärtääkseni vajaan viiden vuoden takainen
Rotten To The Core, jonka rokkaavan takova syke ei ole kärsinyt ajan hampaissa pahemmin.
Death 'n' roll on siitä vaativa taiteenlaji, että etenkin kotimaisilla tekijöillä on ollut toistuvasti vaikeuksia täyttää kuvauksen jälkimmäistä elementtiä. Deathin makuista runttaa pohjoisessa maassamme osataan kyllä tehdä, mutta puristelun kääntäminen rullaaviksi on osoittautunut usein haastavaksi.
Graveyard Blues ei juuri bluesin kanssa vehtaa, vaan murikat rullaavat jo lupaavasti rämevesiin. Länsinaapurin muutamat isot mieleen tuova
My Kingdom Is Hell on onnistunut laskettelu helvetin mäkiä pitkin ja hakkaavampi
Depths menee myös periaatteessa samaan joukkoon, vaikka laidat jo raapivatkin naarmuja kylkiin.
Avaukseksi sijoitettu sinkkuraita
You Failed My Trust edustaa selvemmin sitä toista puolta kolikosta, eikä Florida-henkisen death metalin ryske ole lainkaan ponnetonta. Vokalisti
Ossi Maalampi löytää itsestään möriseviä syvyyksiä,
Henri Ojalan soolokitara soi sopivan likaisena, mikä luo laululle vastapainon. Rytmiryhmän jytyytys taipuu niin suorempaan paalutukseen, kuin kierompaankin rullailuun, joten perusta on kohdillaan. Peräti plus viisiminuuttinen
Sacrificial Goat yhdistää onnistuneesti eri maailmoja ja eeppisempi ankkuri
Blood & Sacrifice raottaa jo ihan uudenkin arkun kantta.
Your Funeral on muotonsa pitävä albumi, jolla yhtye pelaa hiukan varman päälle, mutta vastavuoroisesti iskut osuvat kelpo prosentilla kohdilleen. Hyvin sujuivat monttubileet ja ruumiskin oli tyytyväinen saamaansa kohteluun. Debyytti julkaistu, sitten vain tekemään toista albumia, joka tulee lopullisesti punnitsemaan veret.
Mika Roth
Karu: Perdition
Rockshots Records
Mitä yhteistä voi olla feodaaliajan Japanilla ja sinfonisella death metalilla? No,
Karu-yhtye tietysti. Modernilta Pirkanmaalta saapuvat metallisamurait ovat leikanneet tarujen sivut auki ja tuoneet demonit, taistelut ja henget tähän päivään. Käyttäisin muodon määrittelyyn myös proge-sanaa, niin monipuolista ja monimutkaista metalli toisinaan on. Albumi avataan sopivaan mielentilaan pohjustavalla
Shores of Mist and Blood -introlla, jonka eeppinen kohottelu on tilaisuuteen sopivan elokuvamaista.
Seuraavaksi onkin sinkkukaksikon vuoro, tosin kumpikin levyn sinkku ylittää yhdeksän minuutin rajan. Eikä vankeja oteta, kun karumpi
Shadow War jyrää deathin armottomalla voimalla asemiin. Rytmipuolen pikatuli ja taustan sinfoniset elementit silaavat kitaravetoisen raidan, jonka eri vaiheet vievät suurempaa tarinaa eteenpäin sopuratkaisuihin sortumatta. Huomattavasti sisarustaan rauhallisempi sekä melodisempi
Alone in the Forest olisi ollut oiva avaaja, mutta Karu ei tee kompromisseja ja ehkäpä niin on myös parasta. Joka tapauksessa kappaleen ydin on jo yksistään tutustumisen arvoinen.
Pitkäsoiton sulkeva
Perdition puskee kaikessa pidemmälle, korkeammalle ja syvemmälle, joten miltei 13-minuuttisen ankkurin kanssa voi olla tekemistä. Toisaalta: voiko näin teosmaista kokonaisuutta sulkea muuten, kuin kiskaisemalla pallon niin kauas kentällä kuin mahdollista. Eikä lyönti ole mielestäni takalaiton, vaan tuo ainakin jonkin verran pisteitä kotiin. Teatraalisesti käristyt, huudetut ja mylvityt vokaalit käyvät läpi tarinaa, takaa tunkee eeppistä efektiä superraa’an metallin kaveriksi, ja ahdasta on. Mutta puristus on tässä tapauksessa mielestäni enemmänkin ison kuvan eduksi tapahtuvaa prässäystä.
Perdition on osiaan suurempi metallimahdottomuus, jonka kanssa keskittyminen on tarpeen. Karu vaatii kuulijoiltaan keskivertoa enemmän, antaen samalla unohtumattoman death-kyydin. Hurjia riffejä, muutama napakka melodia ja paljon tunnetta. Banzai!
Mika Roth
Marianas Rest: The Bereaved
Noble Demon
Melankolisen metallin superraskaassa sarjassa
Marianas Rest on jo aikaa sitten ansainnut kannuksensa. Vajaan kolmen vuoden takainen
Auer oli monella tapaa pitkän työn huipentuma, kun itsensä
Aaron Stainthorpe My Dying Bride -yhtyeestä saatiin mukaan yhdelle raidalle. Viides studioalbumi käsittelee kokonaisuutena henkilökohtaista menetystä, joten synkkää on taas.
Tuttuun tapaan melodisen rauhalliset osuudet kohtaavat raskaat metallikentät ryskyen. Näistä siirtymistä ja risteyksistä syntyy kontrasteja, jännitteitä ja kaaria, joista ei jää ainakaan draamaa puuttumaan.
Again into the Night on malliesimerkki kauneuden ja karheuden liitosta, jossa kumpikin puolisko ainoastaan hyötyy toisen läsnäolosta. Äänivallit saattavat äityä hetkittäin mittaviksi, mutta minkäänlaista puuroutumista on turha etsiä. Kokenut bändi tietää mitä tekee ja kuinka tavoitteensa saavuttaa. Kahdesta viime vuoden sinkusta
Diamonds in the Rough on rokkaavampaa ja menevämpää osastoa, loikaten voimallaan rivistä esiin. Enemmän koskettimiin nojaava
Divided pistää syvemmälle deathin puolta ja doomimpi
Burden laittaa puntit tutisemaan herkullisesti.
Ankkuri
The Colour of You ja sitä edeltävä instrumentaalitunnelmointi
Tyhjä muodostavat oman pienoisuniversuminsa. Kaunis sinkkukappale ylittää loppukohinoineen seitsemän minuutin rajan, mutta käytetty aika hyödynnetään esimerkillisesti. Menetyksen ja kirvelevän kaipuun voi tuntea, kun itsestään eri puolia kiskova vokalisti
Jaakko Mäntymaa käy läpi sielun kiirastulen. Musiikki tukee sanoja, täydentäen kuvaa ja yhdistäen jälleen kerran herkkyyden massiiviseen raskauteen. Isojen voimien kanssa on haastavaa hallita aaltoliikkeen kaikkia voimia, mutta Marianas Rest onkin alansa mestareita.
The Bereavedin kolossaalisuus ja eri osasten persoonalliset huiput ottavat aikaa hahmottuakseen, mutta eipä tätä levyä ole pikaruoaksi tarkoitettukaan. Melankolisen deathin ja doomahtavan melodisuuden upeutta.
Mika Roth
Mourning Wood: Murder of Crows
Alkujaan melankolista metallia takova
Mourning Wood vaikutti taas yhdeltä
Sentenced-seuraajalta, mutta vuoden 2023
Fill Your Grave EP vihjasi muutosten tuulten jo puhaltavan. Olinkin lievästi yllättynyt
Swift Demise -sinkun NWOBHM-vaikutteista, joita lantrataan vielä röyhkeästi Amerikan ihmemaiden glamahtavalla hard rockilla. Nyt puhutaan surun ilosanomasta ja viikatetta ei laahata perässä, vaan sillä huidotaan sinne, tänne ja tuonne melodioita sekä riffejä niittäen.
Esikoisalbumille on mahtunut yhdeksän eri tavoin rokkaavampaa melankoliametallia tulkitsevaa raitaa ja turhahko intro. Sanaleikkejä harrastetaan tuopin ollessa kroonisesti puolityhjän, mutta se on osa kokemusta. Reippaasti laukkaava
Long Lasting Ignorance luottaa niin karummin kähistyihin säkeistöihin, kuin melodisemmin kajautettuihin paloihin. Kitara saa kirmata ja basso möyriä linjojaan, koska enemmän on nyt enemmän. Astetta vakavammin koukkua kainaloon ujuttavat
Down In The Dirt ja
A Grave Vacation omaavat myös potentiaalia, vaikka pieni hätäily ja säntäily tuntuukin olevan bändin helmasynti.
Täysin uutta ulottuvuutta väläyttää ankkuriksi sysätty sinkkubiisi
End of Days, jonka suorat yhteydet 80-luvun hard rockin kanssa ja ykkösluokan koukkuisuus lunastavat saatekirjeen isoja sanoja. Puheella käynnistyvä
Murder of Crows ymmärretään myös pitää riittävän ilmavana, jolloin iskut tuntuvat ihan toisenlaisella tavalla. Mourning Wood tuntuu samaan aikaan hamuavan ja kammoavan tarttuvaa materiaalia, mikä tekee albumista kumman kokemuksen. Ovatko sanaleikit ja ylilyönnit reaktio, ja jos niin mille ja miksi?
Aina ei siunaannu onnistumisia tietenkään, kun kyseessä on vielä debyyttialbumikin, mutta kaikilla oikeilla biiseillä on hetkensä. Toisessa maailmassa
Wish You Were Beer hengittäisi vapaammin ja
Alonen herkkyys saisi täyden mahdollisuutensa, mutta tällä kertaa saavuttiin maaliin näin.
Mika Roth
Stargazery: Carnival Puppeteers
Sleaszy Rider
Stargazery on melodista heavy metalia hard rock -vaikuttein soittava yhtye, jonka uusin albumi on ymmärtääkseni järjestyksessään jo neljäs. Jostain syystä power metalinkin kanssa puuhaileva yhtye ei ole aiemmin osunut kohdalle. Toisaalta Carnival Puppeteers on romanialaisen lafkan julkaisema, joten ehkäpä markkinointi on suuntautunut Keski-Euroopan suunnalle.
Ja kyllähän tällainen riittävästi sankarimetallia viistävä merirosvometalli on juuri sitä, mistä saksankielinen Eurooppa havaintojeni perusteella tahtoo mennä sekaisin. Vielä kun mukana on eksoottista pohjoisuutta, niin menestyksen kaavan alku on jo kasassa. Plussaa bändille sataa myös sävellyskynän, sekä erityisesti melodiakynän terävyydestä.
In The Dark on malliesimerkki nopeasti tarttuvasta metalloinnista, kun taas
Derailing Your Thoughts osaa koukuttaa kasarin melodisempien kaikujen avulla. Liian isoa kertosäettä ei olekaan, eikä laukkakompin voimaa tule aliarvioida.
Monesti perinteisemmät metallilevyt saavat introja eteensä, mutta Stargazery on päättänyt pistää kaiken heti peliin. Avausraita
Eternity Calling on joukon perinteisimpiä mahtimetallipaloja, jonka ässänä häärii melodia ja jokerina väliosan loikka varhaisen
Dion sydänmaille. Onpa ryhmällä jopa otsaa versioida em. mestarin
Rainbow In The Dark -klassikko, josta selviydytään sentään suht naarmuitta. Bändin ominta alaa ovat kuitenkin nopeat ja massaltaan kevyemmin liitävät vedot, kuten
Can You Deny, em. In The Dark ja pienin varauksin
Smile (Hide The Truth). Ryhmän tapa tarrata melodisen metallin vanhoihin oppeihin on ihailtavaa, mutta monesti puhdasoppisuus sulkee mielestäni lupaavia etenemislinjoja.
Carnival Puppeteers on takuuvarmaa melodista, perinteistä ja perinteistä voimaa ammentavaa metallia, jossa mutkat ja suorat ovat juuri siellä missä luuletkin niiden olevan. 11 raitaa plus bonuskipale haukkaavat päälle 53 minuuttia, mikä on näinä päivinä paljon, mutta toisaalta kuulija saa mitä on tilannut.
Mika Roth
Lukukertoja: 80
