27.02.2026
Kanteletar on niin keskeinen osa suomalaista kulttuuriperintöä, että siihen tarttuminen vaatii rohkeutta. Kalevalan sisarteos on toisaalta toiminut pohjana mm. raskaan metallin luonnissa, joten aina on tilaa uusillekin tulkinnoille. Maija Kaunismaa on säveltänyt kahdeksan uutta kappaletta runoihin, jotka saavat uusien musiikillisten muotojen kautta uusia ulottuvuuksia.
Omakustanne
Elias Lönrotin vuonna 1840 julkaisema Kanteletar taikka Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä -kansanrunokokoelma sisältää yli kuusisataa lyyristä runoa, joiden lisäksi Lönnrot keräsi kolmanteen painokseen vielä reilusti lisää runoja. Materiaalia siis on ja sitä on aikojen saatossa käännetty muotoon ja toiseen. Kaunismaan maailmassa sanat ovat yhä keskiössä, mutta musiikki on kaikkea muuta kuin perinteiseksi miellettyä.
Avaus on melkoinen, kun Tuli talvi ei tahottu karkaa blueshenkisen kitararockin ja sielukkaasti säkenöivän menneiden aikojen rhythm’n’bluesin pariin. Pohjalla veivaa tuhti kierto, sanat saavat talven puremaan päivittyneellä voimalla. Kaiken kukkuraksi taustalla Aki Sihvosen sähkökitara puristaa vielä sinisiä nuottejaan ilmoille, kuten ehdassa bluesvedossa kuuluukin. Tuohon kun ynnätään mukaan juurevat koskettimet ja taustalaulujen auu-auuut, niin johan on patalakissa pitelemistä.
Samoilla linjoilla sukkuloi myös hieman myöhemmin kuultava Syitä vajavaisuuksiin, tosin nyt kielisoittimissa pintaan kohoaa Ida Elinan ja Zipora Ogolan kanteleet. Iskelmäisempi muoto pysyttelee rauhallisemmalla puolen virtaa ja huomio kääntyy entistäkin selvemmin huolirunon sanoihin. Kaihoa kauhotaan isoin liikkein ja suru on tiukasti sydämessä. Elo oli vaikeaa, kun vaivaisen taipaleen alusta asti haasteet ja puutteet asettavat esteitä ja huolia.
Pahojen elämäntapojen vastainen Varjele vakainen luoja rokkaa rouheammin ja antaa rytmipuolen iskujen pamahdella kovemmin, mutta nytkään sanat eivät katoa muiden äänten taustalle. Kaunismaa onkin pitänyt huolen siitä, että tähänkin aikaan harmillisen osuvat sanat kuuluvat. Tekstistä on olemassa sodanvastainenkin versio, mutta ehkäpä tupakka ja viina ovat jo tarpeeksi vakavia vastuksia.
Levyllä on myös pehmeämpiä ja osin elektronisempiakin puolia. En tieä tekijätäni avaa sylinsä akustisen ja elektroakustisen äänimaailman suuntaan, eikä digitaalisia osia tahdo erottaa orgaanisista kavereistaan – mikä on myös nähtävinä yhdenlaisena kannanottona niin musiikin, runojen kuin yleisemminkin taiteen nimissä. Kulttuuri on menneisyyden kerrostumien tunnistamista, mutta aiempaa pitää voida myös lisätä ja sitä tulee muokata jo kulttuurin itsensä nimissä
Kaunismaa ymmärtää niin menneen kuin nykyisenkin hengen, eikä Kanteletar / The Kanteletar ole jäänyt ajan hampaissa makaamaan paikoilleen. Ilo ilmahan katosi muistuttaa parinkin elokuvan ääniraitaa, kun maailmanmusiikin kanssa tanssiin lähtevä kappale vaihtaa varoittamatta askelkuvioitaan. Kovin disneymäistä, totesi joku vierestä. Mielestäni jo moinen kommentti kertoo, että jotain arvokasta on taas luotu.
Tekstit on käännetty myös englanniksi. Käännökset ovat taiteen tohtori Mikko Ijäksen tekemiä ja niiden itsenäisyyttä korostetaan. Runolliset tulkinnat eivät siis ole sanasta sanaan käännöksiä ja vastineita, vaan runoille yritetään löytää uutta näkökulmaa ja yleisempää kosketuspintaa. Kieltämättä En mene minä pahoihin ei ole yhtä positiivinen tapaus kuin How great it is to live alone. Samoja asioita eri kulmista tarkastellaan myös, kun Frozen land pohtii talvista maisemaa ja alkuvoimainen blues soi.
Kyse on tietysti aina mielipiteistä, mutta suomalaisiin korviini Kantelettaren suomenkieliset tekstit osuvat lähemmäs sydäntä. Kuulen tietysti Innocence in pine landsin eksoottisen tenhon ja Why so frail? onnistuu kampeamaan esiin jotain, jota Syitä vajavuuksiin ei ehkä vain saa puserrettua pintaan. Sanat ovat kuitenkin sanoja ja niiden voima – kuten kaiketi runouden aina – lepää osin alkuperäisessä kielessä ja sen moninaisissa merkityksissä.
