Omakustannealbumit – Huhtikuu 2026
Ei enää ihmiset: Ei mieltä missään näy
Ei enää ihmiset on nimenä hiukan niin-ja-niin, eikä debyyttialbumin otsikko juuri paranna. Tamperelainen yhtye luo kyllä folkahtavaa indiepoppia, jossa kuulaus on avainsana, mutta otsikoiden eit eivät oikein istu pirtaani. Bändin materiaalin luova Vesa Etelämäki on julkaissut aiemmin soololevyjä, joita on arvioitu myös Desibeli.netissä. Sooloillessaan Etelämäki antoi materiaalin miltei hajota sumuisuuteensa, joten mitä bändi on muuttanut tilannetta?
Musiikki on ainakin bändimäisempää ja Palapelin kerroksellisuus, sekä suoranainen hillitty svengaus ovat kaivattuja siirtoja tutulta vaikuttavalla pelikentällä. Jännittävästi hiukan samoilla linjoilla leijailee myös taidepoprockin kaupallisemmalle saralle osuva Ruumiissani on. Talking Heads lienee kuultu, vaan väriläiskät ja soundillinen rohkeus tuottavat nyt makean osuman. Suorempaa kitarapoprockia edustaa retromoderneilla kosketinsoundeilla ja nopealla sykkeellä varustettu Lokki. Hiljaakin voi tarttua, etenkin kun tekemisessä on uuden aallon ja jopa kaukaisen synapostpunkin kaikuja.
Yllätyin huomatessani vain em. Ruumiissani on -raidan ylittävän neljän minuutin rajan. Tiiviys ei kuitenkaan riko mitään, sillä Olen sinun koira sanoo tarvittavan alle kolmessa minuutissa ja Majakka loistaa kaiken oleellisen mitassaan. Musiikin nostattavien voimien vastapuolena toimivat tekstit, joissa tyypillinen tummuus ja toisinaan suoranainen synkkyys eivät päästä kuulijaa helpolla. Onneksi seassa on tummempaa huumoria sekä sopiva annos nokkeluutta, mikä kääntää monesti virtauksen. Harvoin sitä kuulee Dystopian lausuttavan näin groovaavasti.
Ei enää ihmiset on arvokkaan uniikin soundin omaava yhtye, joka osaa kääntää Etelämäen kirjoittaman materiaalin uudenlaiseen muotoon. Tuo muoto ei ehkä järisytä maailmaa millään radikaalilla murroksella, mutta kymmenen lauletun tarinan joukossa on runsaasti palasia elämistä, paikoista ja ajoista.
Mika Roth
Hauntees: Shadows Forming
Vaikutelmat ovat musiikissa mielestäni elintärkeitä. Helsinkiläinen esikoisalbuminsa julkaissut
Hauntees soittaa ghost punkin ja gootti garagen sävyistä kitararockia, joka saa öisen aavikon hiekan narskumaan suussa. Esikoiset ovat lähes aina uran alun kokoelmia, joilla sävyt vaihtelevat ja linjoja vasta etsitään. Shadows Forming on hengeltään moninainen, mutta kasassa on ilahduttavan eheältä vaikuttava albumi. Levyä on äänitetty ja miksattu eri ajoissa ja paikoissa. Mukaan on myös sovitettu koko loppukesän 2024
Initiation EP ja silti kaikki toimii.
Itse asiassa selvimmin rivistä esiin pomppaa avauksena kuultava sinkkubiisi
All Over Again, joka osuu napakasti jonnekin
Joy Divisionin tummuuden ja
New Orderin popystävällisyyden väliin. Pyöreän bassolinjan muheudessa ja kaikuvien kitaroiden luomissa äänikudoksissa soi mennyt, mutta bändi osaa silti soundata tuoreelta, mikä on arvokas vahvuus. Hieman myöhemmin
Oblivion vääntää rautalangasta itselleen verkkaisemmin teräviä koukkuja, ja kiekon sulkeva
Phantom Road -instrumentaali on täydellinen päätös matkalle.
Alun ja lopun välissä
Self Defence saa kasarigootit tanssilattialle, kun taas
Ghost War pisti jopa rustaamaan muistiinpanoihin
Fields of the Nephilimin nimen. Eli ytimessä ollaan. Pienenä harha-askeleena pidänkin ainoastaan
Misfits-lainaa
London Dungeon. Toki versioon on saatu ladattua sähköä, mutta kun omista kynistä irtoaa herkullisen häijyn
Spellin kaltaista vääntöä, olisi laina kannattanut jättää jonkin sinkun B-puoleksi. Sarvia voi kasvattaa niin monin eri tavoin.
Shadows Forming on esikoiseksi huomionarvoisen väkevä. Toki jäsenistöltä löytyy kokemusta jo aiemmista yhtyeistä, mutta nelikolla kemiat pelaavat ja voimavirrat lähentelevät parhaimmillaan maagisuutta.
The Cramps on ehkä monen mestarin lailla jo poissa, mutta henki ei kuole koskaan – se jää vain tänne vaeltelemaan kuin aavikon öinen tuuli.
Mika Roth
Juha-Matti Paska: Niin kuin ei olisi huomista
Mikään musiikki ei ole kuuntelematta roskaa, mutta
Juha-Matti Paska antaa kyllä tasoitusta muille. Kyseessä ei sentään ole artistin ristimänimi, mutta alter egon lakoninen kyynisyys ja taipumus nähdä kaikessa silkkaa… lantaa ja kuraa on ainakin tinkimätöntä. Eikä siinä vielä kaikki, sillä JMP on jalostanut negatiivisuudesta itselleen supervoiman.
Rääväsuinen suomirock on oiva lähtöpiste, kun asenne on puolittain punk ja soitto pysyy riittävän selkeänä. JMP napsiikin suomirockin supermarketista kaikenlaista kivaa kärryyn ja mukana on ihan pesukestävä protestikappale.
Natsikansa tulee meuhkaa vain reilun minuutin, vaan ainakin allekirjoittaneen nupille pieni tuuletus teki gutaa. Itse asiassa räkäisesti vedetyt ja lonkalta ammutut vokaalit ovat paketin rasvaisin osuus, sillä soiton puolella kokonaisuus on vakaata ammattityötä. Rokkibändin soundi soi laveana, koskettimet sujauttavat arvokkaita lisiä sinne ja tänne, sovituksetkin on ruuvattu ajatuksella kohdilleen.
Suuremmassa kuvassa saatesanoissa puhutaan rakkaustarinasta, mutta ei tämä suoranainen teemalevy ole. Ellei teemana ole keskarin heiluttelu elon tarjoamalle turpasaunalle. Kertoja on usein luuseri, pummi ja kusipää, mutta hän myös tietää sen. Napakka rokkisiivu
Pummi! anoo massii, tosin kunniasanalla ei ole edes takavalotakuuta. Samoilla
”säröisiä siekkareita satunnaisilla springsteeneillä” -linjoilla sinkoilee
Painutaan vittuun, baby ja onhan
Sitä itteään komea rock’n’roll kappale.
Ironia ja sarkasmi, räkä poskella huutava kriittisyys ja laimea fatalistisuus. Käsissä on tulenarka yhdistelmä, joka toisinaan roihahtaa silmille.
Kappale kauneinta somea ja
Unohtamispäivä osoittavat kuitenkin, että osumia ropisee.
Pyhimys, tuutko fiittaa pohtii taas uudesta kulmasta hittibiisin tekemisen mahdottomuutta, päiväunten pilvilinnojen ollessa toisaalta vain yhden puhelun päässä. JMP jyrää, joten nyt vain leuka pystyyn/rintaan ja eteenpäin.
Mika Roth
Mikko Koskela: Kantatie
Mikko Koskelan kappaleita on ennenkin osunut kohdalleni, mutta kolmannen sooloalbumin pehmeä kantrirock pääsi silti hiukan yllättämään. Etenkin kun joulubiisi
Uusi joulu oli niin kovin vähäeleinen ja asettunut. Toki Kantatien kappaleetkin esitetään pääosin niukkuutta korostaen ja pienuuden arvoa korostaen, mutta koruttomaksi ja karsituksi en levyä arvaisi kutsua.
Kantatien raidoista viisi julkaistiin sinkkuina jo viime vuoden puolella ja vaikka kausibiisi Uusi joulu ei mukaan mahtunutkaan, riittää pitkäsoiton kymmenessä numerossa nareskeltavaa. Albumilla soivat korostetusti oikeat soittimet, täydentääpä kenttää jopa neljälle kappaleelle saatu jousikvartettisäestys, mikä rikastaa akustisesti kuorrutettua äänikenttää entisestään. Isommista siivuista etenkin ykkössinkku
Päivistä sekaisin jolkuttaa keveällä askeleella, jousten tukiessa sekä taustoittaessa menoa. Erityismaininnan ansaitsevat myös naistaustalaulut, jotka tuovat muassaan tuulahduksen
Leonard Cohenin tekemisistä.
Juurekkaampaa americanan juonnetta sekaan tuo hallituin elein esitetty
Häihin pohjoiseen, joka monen muun kipaleen tavoin sijoittuu suurimmaksi osaksi tien päälle. Nyt ollaan kirjaimellisesti matkalla, kielisoitinten helkkyessä ja kaihoisan steel-kitaran sävyttäessä horisonttia. Monta astetta alakuloisempi
Papan auto kertoo muistisairaan tarinan, joka ei enää tunne lapsiaan, mutta jolle vanha auto vanhalla baanalla voi tuoda jotain arvokasta hetkellisesti takaisin. Eikä muistojen virta ole ainoastaan yksisuuntainen, kun sukupolvien välit katoavat elämän suurempien linjojen taakse.
Koskelan niukka vokalisointi tietysti korostaa tekstejä, mutta suuremmassa annoksessa asettuneen kantripoprockin kaava käy ehkä hivenen kapeaksi. Olisinkin toivonut rohkeampia sovituksia ja ehkä isommin soineita taustoja sinne tänne, tai vaihtoehtoisesti aivan runkoonsa jätettyä tuokiota väriä antamaan.
Mika Roth
Otto Rissanen: de Construct
Kaikella musiikilla on arvonsa, tapaan sanoa. Vaan koska kyse on äänitaiteesta ja koska taas musiikista? Onhan täysin henkilökohtaista jo sekin, että miten edes määrittelemme musiikin.
Otto Rissanen jäi mieleen reilun vuosi sitten
A Tide -EP:n myötä. Kolmen raidan pikkukiekko esitteli kolme hollantilaisen
M. C. Escherin töistä innoittunutta äänikuvaa ja äänten kuvausta.
de Constructin kappaleista viisi on ehditty julkaista tässä välissä jo sinkkuina, mutta älkää luulko Rissasen luovan rahtuakaan ’helpompaa’ kuunneltavaa. Saatesanoja osin myötäilläkseni de Construct on avantgarde jazzin ja kaoottisen improvisaation törmäyskenttää, jossa mitä vain voi tapahtua milloin vain ja mille vain. Arvaamattomuus on kuitenkin miekka, josta löytyy enemmän kuin kaksi terää. Olen puolivahingossa altistanut lähipiiriäni näille yhdelletoista raidalle ja palaute on ollut värikästä. Yksi kuulee taiteen, toisen mielestä meno muistuttaa koulun musiikkiluokan tapahtumia, juuri ennen kuin opettaja saapuu paikalle.
Rissanen osaa rakentaa ja sovittaa, se on fakta. Melodiat hurmaavat pienissä alkoveissa, jotka voivat kestää minuutteja – tai sekunteja. Lähinnä äänten kaoottiselta pyörteeltä aluksi vaikuttava
Not Listening, Not Listening, Not… on mielestäni avain oveen, jonka toisella puolella ovikelloa kilkuttaa
Doing, Doing, Doing. Keskuspalojen takova rytmi ja puhallinten temperamenttinen kukkoilu on alussa hajanaista, mutta oven toisella puolen palat järjestyvät.
As All the Rest on puolestaan levyn melodinen sydän, jolla lempeän öinen tuulahdus saa kahden
Shouts-osan välillä vain olla.
Pidän Rissasen luomasta äänitaiteesta. Miksi? Koska pidän siitä, kun joku tempaisee joskus maton jalkojen alta. Pidän yllättymisestä, rakentavasta haastamisesta ja tietysti mysteereistä.
Construct II -raitaan päättyvä levy on äänten rakentama mysteeri, kenties jopa labyrintti, josta ei ehkä edes halua löytää ulos.
Mika Roth
Pegasos: Hyvä noita
Minkälainen on hyvä noita? Noidat on useimmiten mielletty satumaisten prinssien sekä prinsessojen vastavoimaksi, etenkin jos disneymäisistä versioista on kyse. Toisaalta suomalaisessa kansanperinteessä noituus on edustanut usein myös parantavia voimia, alkuvoimaisen taikuuden ja yrttiopin hyödyntämistä hyvässä. Folkrockia soittava
Pegasos asettuu jälkimmäisen tulkinnan puolella, mitä biisinkirjoittaja
Tuulikki Blom myös saatesanoissa korostaa.
Hyvä noita -albumi käsittelee laajasti naiseuteen liittyviä uskomuksia, väittämiä ja toisinaan jopa syndroomia. Nopea poprokkis
Mä hoidan julistaa kaiken hoituvan kodin supermoottorin hartiapankilla, vaikka pinna kiristyy ja aina vain kipakammin laulain töitäs teet. Ykkössinkku
Kulta kääntyilee melankolisen melodiansa ympärillä ja lauluharmoniat saattelevat kertojan herkkää tarinaa. Monta astetta myrkyllisempi
Yhtä ainoaa sijoittuu puolestaan suhteen loppuun, kaihoisan kaartelun noustessa vielä jylhempien kukkuloiden ylle. Bändin äänivalli hipoo jo kipupistettä, mutta kipale läpäisee lopulta ankaran testin. Eikä yhtye vain meuhkaa ja räyhää, jos nyt
Susilauma antaakin kovien sanojen säristä.
Akustisempi
Toivon kuvia on kaunis laulu rakkaudesta, joka sekin tosin rämähtää kertosäkeessä vasten isoja seiniä. Rakkaus on mahdoton ymmärtää, mutta vaikea on vailla sitä vaeltaakaan.
Toivon kuvia II lipuu fantasioiden puolelle, akustisen tuokion piirrellessä hetken sommitelmia utopistisista paikoista. Realistisempi tulevaisuus kaikuu, kun voimaantuva
Runotyttö tarttuu toimeen ja vain tekee asiat sydämestä. Asteen aurinkoisempi pala antaa valon loistaa hetken vailla tummempia sävyjä ja näitä tuokioita myös tarvitaan, sillä Hyvä noita on ’vaikea kolmas levy’ ihan toisella tavalla ja tasolla.
Pegasos lentää korkealla ja uskoo soundiinsa, kuten kuusihenkisen bändin pitääkin. Hyvä noita ei ehkä hurmaa oitis, mutta näille raidoille, ajatuksille ja havainnoille kannattaa kallistaa korvaansa. Luotetaan noitiin.
Mika Roth
Saaga: Sydänkohtauksia
Kaksi vuotta sitten tutustuin tuolloin runoilevaksi laulaja/lauluntekijäksi kuvattuun
Saagan, jonka
Syntymäpäivät ja hautajaiset -sinkku väläytti isoja mahdollisuuksia. Tässä välissä Saagasta on kuoriutunut tummempia sävyjä suosiva indie pop -artisti, jonka toinen pitkäsoitto on väkevän tunnelmallinen. Itkelmästäkin puhutaan, mutta ei tämä silkkaa surua ole.
Saaga suosii monella raidalla miltei kuiskaavaksi hiljennettyä laulua, mikä luonnollisesti korostaa lyriikoita. Teksteissä ovat tällä erää keskiössä parisuhteen syvät tunteet uskosta toivon kautta aina syvään lohduttomuuteen asti. Toisaalta kitarapoprockin kelkkaan surutta hyppäävä
Kätesi esittelee jopa korkeita taustalauluja, hetkellisesti nyt ainakin. Runouden ja laululyriikoiden raja sumenee, kun tärkeimmälle ihmiselle luettu
Vieläkin pulppuaa vastaan ja
Balladi pojalle, joka jakaa lehtiä öisin kulkee aaveen lailla peltousvien keskellä. Tunnelma on väkevä, vaikka kitarapoprock-soundeja ajetaan särölle asti.
Tummuus on tunnetusti suomalaisten supervoima, joka tosin monella pääsee karkaamaan lapasesta. Sydänkohtauksia-albumilla Saaga ei tarjoa sairauskohtauksia, vaan kohtauksia sydämelle tärkeistä hetkistä.
Taikapoika tuntee vanhimman taikuuden voiman, kun taas
Tulikärpäsiä anelee vielä yhtä päivää. Toki pateettisuuden ja falskiuden demonit vilkuilevat jo puiden takaa, mutta kirjoissani Saaga selviää jopa näin jyrkistä tunteiden mäkilaskuista parilla naarmulla. Iso kiitos kuuluu pienuutta useimmin suosiville sovituksille, koska superlaveiksi euroviisujulistuksiksi avattuna kipaleet menettäisivät luultavimmin sielunsa.
Sydänkohtauksia on samaan aikaan hauraalta vaikuttava ja rakenteeltaan yllättävänkin tiivis joukko hetkiä. Kohtauksia elämän eri vaiheista, kun
Oodi juhlille väreilee vielä hetken jo päättyneiden menojen puolimelankoliaa ja
Eräs aikainen aamu jakaa aamuisen kävelylenkin vuffen kanssa.
Mika Roth
Salaliitto: Tähtienvälinen
Albumin muusta linjasta selvästi erottuvat avausraidat ovat kiistanalainen asia. Odotin aiempien levyjen perusteella, että toisinaan progehtavaa ja joskus hiukan folkahtavaakin kitarapoprockia soittava
Salaliitto jatkaisi samoilla linjoilla.
Avausraita ja nimikappale
Tähtienvälinen sai alkuun epäilemään, että nyt on ihan väärä albumi toistossa. Kiistatta kaunis ja tiheätunnelmainen raita ui hitaasti tähtienvälisissä hämärissä. Oikeastaan vain hyytävän kuulas ja kaipuusta värisevä ankkuri
Jäämeri pääsee samoille taajuuksille, tosin selvästi eri keinoin. Päiden väliin mahtuu kuusi muuta raitaa, joista suorasti kulkeva
Yksi kirjain on joukon rullaavin pala. Asteen rokimpi ja rempseämpi
Pähkinä erottuu edukseen puolestaan nimenomaan vokaalien ja soiton yhteisvoimalla. Pinnan alla risteilevät hetkittäin hyvinkin mutkikkaat linjat, mutta lopputulos kuulostaa silti simppelin tarttuvalta – ja tämä on ehdottomasti positiivinen huomio.
Tarttuvia kipaleita osataan yhä tehdä, mutta ensimmäiseksi sinkuksi on kuitenkin valittu
Asteriski. Edesmenneen vanhemman muiston äärellä pohtiva teksti ymmärtää viimeisen verhon tulleen vastausten tielle. Myös toinen sinkkuna julkaistu raita,
Lautta, edustaa pohtivampaa ja isommalla syväyksellä kulkevaa progerockia. Sovituksen käännökset ovat harkittuja, melodia polveilee viehättävästi keskellä ja teksti kertaa jälleen jo menneitä asioita melankolisessa hengessä. Aika onkin nähtävissä yhtenä keskusteemana, aikakausien vaihtuessa ja kertojien huomioidessa sekä reagoidessa muutoksiin eri tavoin.
Asteen kitkerämmäksi käy albumin selvästi pisin numero
Valehtelijat & varkaat, jolla aiemmat vertailut mm.
Marillionin suuntaan käyvät jälleen aiheellisiksi. Maailma on itsekeskeisten yksinvaltiaiden aikana haastavampi paikka elää, mutta myös toivoa on niin kauan kuin on elämää.
Black Sabbath sanoi sen
War Pigsin rivein, eikä viesti ole niinkään erilainen, mistä kumarrus.
Mika Roth
Lukukertoja: 102
