Roskilde 2012 – perjantai
06.07.2012
Roskilde / Tanska
Roskilden perjantaissa kuultiin muun muassa sludgea, countrya, diskoilevaa indierockia, stadion-isottelua, metallia sekä progressiivista bluegrassia.
Perjantaiaamu valkeni sateisena ja uhittelevana. Tilanne lupasi mutavelliä ja viileää tunnelmaa, mutta puoliltapäivin Odeon-lavalla käynnistynyt festaripäivä hehkui ihan toisenlaista tunnelmaa. Odeonin sludgeputken kärjimmäisenä esiintyjänä nähtiin pohjois-carolinalainen Weedeater, jonka pörisevän ja juurevan jytinän ytimenä toimii kolmen miehen välinen voimakas soitannollinen linkki. Bändi ei biisimielessä tarjoile kovin hätkähdyttäviä tunnelmia, vaan kokonaisuus on yksinkertainen, iskevä ja erittäin äänekäs.
Laulajabasisti ”Dixie Dave” Collins lienee sekopäisyydessään orkesterin omalaatuisin osapuoli, joka viinanpolttaman äänensä sekä reippaan ja eläytyväisen lavatoimintansa avulla saa muutoin pidemmän päälle vähän tylsähköksi käyvän orkesterin ilmiasuun odottamattomia kierteitä. Groove-pitoinen möyrintä kulminoitui loppumetreillään Weedmonkeyn roimaan etukenoon, joka synnytti jo päivän ensimmäisen pienehkön pitin. Weedeaterin jäljiltä päivältä oli odotettavissa vaikka mitä!
Seuraavana olikin tiedossa pitkään odotuslistalla sijainnut yhtye. Oregonista ponnistavan Red Fangin piti alun alkaen käydä Suomenkin kamaralla jo viime tammikuun Mastodon-keikkojen lämmittelijänä, mutta estyi. Sittemmin korvaava veto järjestyi, mutta allekirjoittanut oli omasta puolestaan estynyt. Nyt vahinko pääsi viimein korjaantumaan – ja kuinkas sitten kävikään?
Railakas stoner-riffittely, tiukka yhteensoitto sekä kitaristi Bryan Gilesin ja basisti Aaron Beamin voimakkaiden vokaalien yhteen virittämä kokonaisuus on yksi tukevimpia, mitä on vastaan sattunut. Alkuun mielessä hieman pyörinyt pelko hupaisien musavideoiden peittämistä tosiasioista yhtyeen todellisen kunnon suhteen tuntui idioottimaiselta. Aivan täysi teltta pursusi tiivistä ja hikistä tunnelmaa.
Harmillista kyllä, keikka meinasi jäädä pahasti kesken, kun yhtyeeltä katosivat virrat setin loppupuoliskolla. Pitkään kestänyt tauko meinasi jo syödä toivon rippeet keikan onnistumisen kannalta, mutta ongelmat saatiin kuin saatiinkin haltuun, ja vieläpä lavan aikataulun kärsimättä. Ei tullut yllätyksenä, että setin viimeiseksi ralliksi oli säästetty Prehistoric Dog, joka erottuu ihan hitusen verran yhtyeen muutenkin tasokkaasta materiaalista poikkeuksellisen koukuttavalla riffittelyllään.
Mitä riffittelyn koukuttavuuteen tulee, lavalle seuraavana astellut Baroness antaa koukkujensa kiertää hieman laveammin ja etäämmältä, astuen toisaalta aika helposti kevyemmillekin maille. Paljon hehkutusta osakseen saaneen yhtyeen peruskivi on silti valettu paheelliseen hevijytään, mistä se suuntaa koordinaattiensa antamaan satunnaiselta vaikuttavaan suuntaan, mutta päätyen todennäköisesti juuri sinne minne tarkoituksensa olikin.
Kansitaiteilijanakin nimeä keränneen John Baizleyn johtama orkesteri on liveaktina arvaamattomasti käyttäytyvä ja koukeroita säästelemätön. Siinä mielessä ensikosketus festarikeikan muodossa jätti bändin musiikista vielä hieman liian lavean ja etäisen vaikutelman, mutta antoi myös taatusti aihetta syvällisempään tutustumiseen – ja mikäpä siihen parempi hetki kuin juuri nyt, kun yhtyeen kolmas täyspitkä on näkemässä päivänvalon.
Kolmen pääosin raskaisiin aseisiin luottavan orkesterin jälkeen oli ihan luontevaa ottaa pieni lepotauko ja piipahtaa päälavan suunnilla, missä Gossip aloitteli omaa osuuttaan. Kepeästi discoilevan indierockin parissa kannuksensa hankkinut yhtye ei kyllä musiikilllisesti osu mitenkään omiin makuhermoihin, mutta se tuntuu siltikin vähintään arvostuksen väärtiltä – ja vallitsevassa tilanteessa toi esiin yhden Roskilden hienoista puolista: hyvin monipuolinen musiikkitarjonta suo mahdollisuuden nähdä useampiakin esiintyjiä, joita tuskin menisi varta vasten katsomaan.
On totta, että yhtye tuskin olisi kovinkaan tunnettu ilman keulakuva Beth Dittoa, mutta toisaalta niin eläväisen, valovoimaisen ja erinomaisella äänellä varustetun laulajan omaavan orkesterin sietäisikin nauttia varsinkin kaikesta positiivisesta huomiosta, mitä nainen bändille suo – etenkin kun valtaosa Orange Stagen tienoille ilmaantuneesta runsaspäisestä yleisöstä tuskin oli paikalla vain ihmetelläkseen omalaatuista laulajapersoonaa.
Tätä myötä oli luontevaa lähteä ottamaan tuntumaa toiseen omalaatuiseen laulajapersoonaan – siis takaisin Odeonille, missä lavalle oli nousemassa Hank3. Mies tunnetaan paremmin countrylegenda Hank Williamsin pojanpoikana, jonka musiikilliset seikkailut ovat kuitenkin ottaneet hivenen omalaatuisempia kulku-uria. Siloteltua ja sisäsiistiä perinnecountrya halveksiva mies paahtaa kyllä varsinkin harjaantumattomaan korvaan vahvasti countryn kuuloista materiaalia, mutta aihepiirit ja pirullinen pilke silmäkulmassa kertovat miehen asenteen olevan hyvin toisenlainen.
Toisenlaisuus ei jää myöskään silkkaan asenteeseen. Jolleivät musikanttien takana nököttäneet valtavat vahvarivuoret olisi puhuneet omaa kieltään, tuskin satunnainen kuulija olisi odottanut, että railakkaan countrypaahdannan seassakin hivenen metalli- ja punk-elementtejä tarjoillut show kääntyisi aivan silkkaan mättöön. Käsillä oli sekä lanaavaa doom-tunnelmointia että myös aivan toisen ääripään hurjastelua – ja kokonaisuutena Hank3:n cocktail on niin järjetön ja jännittävä, että se ei vain voi muuta kuin toimia!
Nuorimman Williamsin käsittelyn jäljiltä tuntuikin jopa hieman valjulta taivaltaa jälleen Orange Stagea kohti ja ottaa vastaan The Cultin stadionrock. Ollakseen niin mystinen ja gootahtaviinkin sävyihin luonnettaan perustanut yhtye, on huvittavaa miten hyvän sään se toi tullessaan. Dramaattisesti elämöivän Ian Astburyn tyylissä ja bändin soundissa on tuoreenkin materiaalin tiimoilla toimittaessa vahvan kasarimainen tunnelma, josta Billy Duffyn riffikynä pitänee huolen jatkossakin.
Toisinaan mielessä käy miksei The Cult ole koskaan onnistunut imaisemaan täysillä mukaansa, ja sinänsä varsin optimaalisessa livetilanteessa asia oli helppo ymmärtää. Suhteessa joihinkin ikä- ja tyylitovereihinsa, bändillä on lopulta suhteellisen vähän musiikillista annettavaa. Isot puitteet, ajoittaisessa huvittavuudessaankin melko karismaattiset keulaveijarit ja varsinkin maine löytyvät, mutta vasaramaisesti iskeviä avainraitoja on liian vähän.
Iltapuolella matka vei kohti Arena-lavaa, missä Devildriver laittoi rytistäen viimeisen keikkansa ennen kiertuetaukoa. Parisen vuotta takaperin Ilosaaressa nähty veto jätti hieman etäisiä ja valjuja mielikuvia, mutta nyt oli tilanne ja lopputulos toisenlainen. Dez Fafaran luotsima orkesteri on edennyt tasaista tahtia levystä toiseen ja kehitellyt omaa tyyliänsä hyvinkin pitkälle. Bändin deathia, thrashia ja groovympaa myllerrystä modernisti yhdistelevä sekoitelma on tappavan tehokas ja ennen kaikkea tasapainoinen. Biiseissä on riittävästi koukkuja, mutta ne eivät myöskään pääse käymään tylsiksi, vaikka bändillä on myös omat rajoitteensa.
Roskilden perjantai-illassa palaset tuntuivat loksahtelevan harvinaislaatuisen varmasti yhteen, kun hyväntuulinen Fafara ryöpytti runsaslukuista yleisöä laittamaan itsensä todella likoon – ja mikäpä siinä oli laittaessakaan, kun bändiltä löytyy End of the Linen, Not All Who Wonder are Lostin ja Clouds Over Californian kaltaisia täsmäiskuja. Tiheän tunnelman kannalta oli erityisen huomionarvoista miten helposti mössööntyvää musiikkia soittava yhtye antoi itsestään tiukan ja määrätietoisen vaikutelman, kun soundit toimivat kaikkine nyansseineen.
Hitaahko kävelyretki kuljetti vielä Devildriverin jälkeen yhdelle varsinaiselle keikalle, mutta sitä odotellessa oli aikaa hämmästellä theremin-artisti Dorit Chryslerin toimintaa. Mystisen äänikuvan ja tuimasti pulputtavan dronen ylle theremin-kuvioita maalaillut taikaviitta ohjasi kädellänsä thereminin liikkeiden lisäksi myöskin korkealla taivaalla roikkuneeseen telttahärveliin liitetyn valaistuksen kulkua.
Pitkälle ehtineen päivän hiljaisemmat tunnit ja hetket olisi ollut jo tällaisen tunnelmoinnin myötä luontevaa ottaa vastaan, mutta Pavilion-lavalle oli nouseva amerikkalainen Punch Brothers, joka yhdistelee bluegrass-perinteitä, jazz-tunnelmia ja modernimpaa sävelmaailmaa hyvin kiehtovaksi lopputulokseksi, jota kutsuu itse progressiiviseksi bluegrassiksi! Muun muassa Radioheadia ja The Strokesia versioinut orkesteri esitti varsin pätevätekoista omaakin materiaalia ja herätti ainakin näin ensinäkemältä erittäin positiivisen ensivaikutelman.
Kello löi ties miten paljon, ja siltikin amerikkalainen viisikko poimi yleisön kevyesti kyytiinsä. Kieltämättä mandoliinin, viulun, kontrabasson, banjon ja akustisen kitaran lempeä sointi ja kauniisti toistensa kanssa yhteen soineet miesäänet olivatkin mitä mainioin ja rauhoittava päätös pitkälle päivälle.
Takaisin torstaille tai eteenpäin lauantaihin.
Teksti ja kuvat: Aleksi Leskinen
