Klassikko

Billy Idol: Cyberpunk, 1993

29.10.2014



Innostuin albumista välittömästi ja Cyberpunk päätyi raskaaseen tehosoittoon, vaikka kaveripiiristä ei ymmärrystä kääntymykselleni juuri herunutkaan. Billy Idol miellettiin noina aikoina yleisesti joksikin grungea vanhemmaksi fossiilikerrostumaksi, jonka sanomiset ja tekemiset kiinnostivat osapuilleen saman verran kuin Islannin sillilaivaoston vuosituotto. En tietenkään lannistunut hyytävästä vastakaiusta, vaan ylistin kahta kovemmin uutta löytöäni, ja vaikka muuta saatoin saarnatessa väittää, en perustanut tuolloinkaan kappaleiden sekaan ujutetuista väliosista, jotka tuntuivat jo omana aikanaan vanhentuneilta. Kiekon kahdenkymmenen raidan seassa oli kuitenkin riittävästi TNT:tä omiin tarpeisiini ja vasta uuden vuosituhannen puolella Cyberpunk jäi pölyttymään levyhyllyyn.

Tämä ristiriitainen kiekko olisi saattanut vastaisuudessakin hylkiä cd-soitintani, ellei herra Broad olisi katkaissut pitkää levytystaukoaan taannoin ilmestyneellä Kings & Queens of the Underground albumilla. Koitti aika kerrata myös artistin menneitä tekemisiä ja lyhyen epäröinnin jälkeen tungin tutun levyn pitkästä aikaa soittimeen. Vaikka kannet olivat vuosien saatossa naarmuuntuneet melkoisesti, ilahduin kun vanha taika sykki edelleen kaiken pölyn alta. Cyberpunk on selkeästi oman aikansa tuote, minkä kuulee nopeasti soundeista ja etenkin rytmipuolen säksätyksistä, mutta väitän että housen innoittama zät-zät-zää voisi olla kyllä pahempaakin. Eikä se sumenna sitä tosiasiaa, että itse kappalemateriaalissa on edelleen paljon hyvää, eikä ajan hammas ole kohdellut kaltoin kaikkia soundeja.



Lou Reedin lähes kolme vuosikymmentä aiemmin kirjoittama Heroin on turboahdettu raskaaksi tanssilattioiden tampppausraidaksi, jonka kylkeen on nidottu Patti Smithin Gloriasta rivit: ”Jesus died for somebody's sins / but not mine”. Muistettakoon että Idol itse oli näihin aikoihin jo pahasti koukussa useampaan nautintoaineeseen, joten aiheen suora käsittely ja biisin nosto levyn ensimmäiseksi sinkuksi kertovat jotain. Energisesti paukkuva Power Junkie jaksaa yhä antaa kybersaapasta kuulijan istumakukkuloille ja Shangrilan verkkaisen virtauksen mystinen itä on edelleen täynnä ihmeitä. Jopa kevyt-ambientin ja chillailun puolelle kaatuva Adam in Chains toimii vuonna 2014, vaikka en edelleenkään voi uskoa kenenkään vaipuvan hypnoosiin raidan avulla.

Cyberpunkin 71 ja puolen minuutin mitasta olisi totta vie voinut leikata parikymmentä minuuttia raskainta rasvaa pois, mutta toisaalta levy on oman aikansa, ja vaikeuksien keskellä painineen Idolin, kuva. Potretti ei kenties ole kaikkein imartelevin ja Idol ei ole viime vuosina juuri soittanut levyn kappaleita keikoillaan, mutta omasta mielestäni kiekko pisti hyvin pakettiin herran 80- ja 90-luvut. Uuden vuosituhannen puolella Idol on muuttunut uusklassiseksi versioksi itsestään, mutta Cyberpunkin kohdalla kaikki oli hetken mahdollista. Se hetki ei kestänyt kauaa, sillä fanit ja kriitikot murskasivat kilvan kiekkoa, mutta yhtäkaikki ainakin Idolin kotistudiossa niiden kymmenen kuukauden aikana kun pitkäsoittoa luotiin, horisontit olivat avoinna joka suuntaan. Ja kyllähän minä itsekin viihdyn taas kyberkulttuurin historiaa peilailevan teoksen parissa – kunhan vain muistan loikkia niiden tiettyjen raitojen ylitse.

Mika Roth




Lukukertoja: 1491
Facebook
Artistihaku
Klassikoissa myös