Prince x 2
30.04.2016
Kun huhut Princen kuolemasta muuttuivat hiljalleen uutiseksi, oli luonnollista nostaa esiin pienen suuren miehen tuotantoa. Desibelin toimituksessa toimeen tarttuivat Janne Kuusinen ja Mika Roth. Toinen herroista ylisti artistin viimeiseksi jäänyttä albumia, toisen muistellessa taas menneitä. Näin syntyi tupla-artikkeli Kuusisen pohtiessa uusimman materiaalin ihmeellisyyksiä, Rothin sulkeutuessa lepakkoluolaan. Ensin ääneen pääsee nykyhetki ja sitten muistellaan.
HITnRUN Phase Two (2016)
NPG
Näen Prince Rogers Nelsonin tuotannon joko tuhatsivuisena popin värityskirja-raamattuna, jonka eri tyylisiä kuvia ei ole tarkoituskaan värittää kaikkia, tai horisonttiin saakka ulottuvana buffettipöytänä, jossa on tarjolla monenlaista makaronista fasaaniin. Debatti siitä miehen parhaasta levystä tulee olemaan ikuinen. Itse edustan myöhäisherännyttä faniosastoa, jonka mielestä hänellä ei sellaista välttämättä edes ole, korkeintaan se itse poltettu Best Of. Koen koko ”Princen parhaan levyn” triviaalina konseptina. Hän räiski dantemaisesta piisiholvistaan (The Vault) kvantiteettihaulikolla, ja silloin tällöin jokusen kudin on vain upottava pakostakin, jäädäkseen. Tämän huipentumana pidän Emancipationia (1996), jossa lusitaan kolmen levyn verran korkeintaan kolmentähden ihankivaa ennen sitä hyvää nimipiisiä. Mutta onhan noita vähemmän leijailevia, koherentimpiakin kokonaisuuksia tullut, kärkikastissani läpijuustoisen alkupään tuotannon lisäksi mm. The Gold Experience (1995), ”jehovalevy” The Rainbow Children (2001), 3121 (2006) – sekä viimeiseksi jäänyt julkaisunsa HITnRUN Phase Two (2015). (Tai siis elinaikanaan viimeiseksi jäänyt julkaisunsa: arvannemme post mortem -materiaalia olevan luvassa boksitolkulla!)
Loppusuorallaan Paisley Parkin nero alkoi viljellä tyylikästä, taustalaulajatar-trionsa 3rdeyegirlinkin ilmentämää 3rdeye-estetiikkaa, jonka ytimessä olivat salaperäiset kolmelinssiset aurinkolasit. Ne nähtiin myös HITnRUN-levyjen kansikuvissa, ja kun niiden jatkeeksi panee Princen virallisen Twitter-tilin otsikkokuvat, pakottaa tämä viimeinen, ainakin minua liikuttamaan onnistunut mysteeri ajattelemaan kaikenmoista. Oliko varhainen kuolema sittenkään Princelle itselleen yllätys? ”I am transformed”, ilmoitti hän viimeisenä viikonloppunaan, modernin aleksiskivimäiseen tapaan...
HITnRUN-levyduo osoittaa Princen osanneen hämmentää loppuun saakka. Hyvin vaatimattoman HITnRUN Phase Onen (2015) sai sentään vielä helposti fyysisenä tuotteena, mutta Phase Twon käytännön saatavuus rajoittuikin sitten vain Tidal-, iTunes Store- ja Apple Music -palveluihin. Ainoastaan keikallaan jaossa olleesta fyysisestä levystä tullee keräilyharvinaisuus lukuisten muiden Prince-keräilyharvinaisuuksien jatkeeksi. Lisäksi mies veti koko tuotantonsa pois Spotifystä jättäen sinne vain Phase Twon funkyimmän raidan Stare.
Princen kuoltua tietoyhteiskuntalaiset sitten alkoivat haravoida nettiä täikammalla löytääkseen edes jotain, jonka avulla surra mestaria ilmaiseksi, suht tuloksetta. Niinpä heidän oli mentävä ostamaan levyjä ja maksamaan latauksista. Tarkkaan ottaen 654 000 kpl ja 2,82 miljoonaa latausta Princen kuolinviikolla, Wikipedian mukaan.
Emme koskaan saane tietää, oliko Prince oikeasti aivan pihalla modernista musiikin markkinoinnista, vai koko ajan täysin hidalgona tilanteen päällä absurdiuden maskiin verhounna. Olen kallistumassa jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Jos muruina maailmalla, miksei myös muruina maailmalle?
Mielestäni faneilla kävi onni onnettomuudessa. HITnRUN Phase Two on nimittäin erittäin sopiva Princen viimeinen levy. Hänen tuotannostaan ei jää nyt häiritsevää keskeneräisyyden tuntua, vaikka jatkua olisi saanutkin. Phase Two on laadullisesti täysin eri maata kuin Phase One: tässä kakkosvaiheessa hän paitsi kokoaa yhteen musiikissaan kaikki nämä vuodet esiintyneitä makeita rihmoja, myös palaa luontevasti vanhempia fanejaan miellyttäville kasarijuurille (mm. Black Muse). Leppoisissa (esim. Baltimore), mutta myös villin yllätyksellisissä raidoissa (Big City) ovat läsnä ne mykistävän upeat Oikeat Soittimet, etunenän hengittävinä sieraimina keskinkertaisemmankin piisin (RockRoll Love Affair) pinnalla pitävä torvisto sekä The Jousisektio, jonka soitannan voisi sementoida definitiiviseksi kuuntelureferenssiksi siitä, miten strokaa tulee kurittaa pop-kappaleissa. Eli samaan tapaan kuin äänentoistolaitteiden testausstandardiksi on vakiinnutettu Toto tai Rush, voisi poppijousten atakkisaundiverrokiksi valjastaa mielipuolisen hienon discofunkin Xtralovable, jossa jouhten leijailun kuulee ja hartsin hallelujan haistaa!
Prince on joutsenlaulussaan kaikin puolin niin läsnä kuin vain voi olla kuulostamatta itsensä parodialta, jonka puolelle Phase One harmillisesti eksyi. On maailman parasta kitarointia, se yksi vastaansanomaton funk, mestarillisen steviewonderiaanista soinnutusta, släppibasismia, niskan pulumaisesti nykimään pakottavaa discosoulbeattia, Se Falsetti, herkkä balladi, puun takaa pomppaavia sanattomaksi vetäviä jazz-mausteita (Look At Me)...
Princen viimeisestä levystä jää lämmin olo. Se ei saisi jäädä bittiavaruuteen, vaan ansaitsisi ehdottomasti maailmanlaajuisen julkaisun fyysisenä tuotteena. Joskus on ollut ei-niin-pientäkään skismaa vanhemman koulukunnan Prince-fanien kanssa siitä, mikä on se paras, ”kultakauden” Prince. Liekö tuokaan sitten niin tärkeää? Näkisin Princen olleen 80-luvulla merkittävästi erilainen, selkeämmin käsitettävä kokonaisuus: pikkuhiljaa hänestä sitten kuoriutui hämmentävä, ailahteleva, violettia old skool -fanistoa helposti etäännyttävä pandoranlipas, jota ei voinut enää hallita. Mutta siinä samassa tuotannosta kehkeytyi myös herkullinen diletanttiansa. Nimittäin jos joku sanoo, että ”mä en pidä Princen musiikista”, se on vähän sama kuin sanoisi, että ”mä en pidä oluesta”. Jokaiselle löytyy takuuvarmasti jotain!
HITnRUN Phase Two on mielestäni omiaan kokoamaan meidät Princen fanit yhteen diggaamisen painopisteistä riippumatta. Koska emmeköhän me ole kuitenkin jotakuinkin yhtä mieltä siitä, että torstaina 21.4.2016 kuoli muutakin kuin Prince. Monista juurigenreistä katosi jotain. Nerot, muusikot ja rytmimusiikki poistuvat vähitellen, jäljelle jäävät diletantit, soittajat ja paskahoususouli. Princettömässä maailmassa koko sen rytmimusiikki on enää vain helisevä vaski. Ehkä jopa koliseva tunkki.
Kaikki karaokessa kännissä vingutut Kissit kuulostavat pahalta. Tästä lähtien ne myös tuntuvat paitsi pahalta, myös jumalanpilkalta ja rienaukselta. Miehet, älkää edes yrittäkö. Ette te osaa. Kunnioittakaa Osannutta falsetittomalla loppuelämällä. Puhua saatte, siinä maailman hauskimmassa kesäteatterinäytelmässä naista näytellessänne. Mutta laulaa ette.
Janne Kuusinen
Batman (1989)
Warner Bros.
Lepakkomiehen tarina nousee tasaisin väliajoin esiin populaarikulttuurin aallokossa. Kaikki tuntevat varmasti viittaritarin ei-niin-vakavan 60-luvun Batmanin, joka Adam Westin hahmossa toi ruutuihin kapowit, boomit ja muut päräyttävät ääniefektit. 80-luvun lopulla aiheeseen päätettiin viimein palata ja tumman kaavun sai nyt päälleen sopivan ristiriitainen Michael Keaton. Mutta mistä luoda täydellinen ääniraita elokuvalle, joka sijoittui Gotham Cityyn? Miljoonakaupunkiin joka oli karrikatyyrinen sarjakuvamaailma; ylipukeutuneiden roistojen, hattuja käyttävien miesten ja avuttomien naisten kansoittama mahdottomuus?
Tuottajien suuri neroleimaus oli antaa ääniraidan luominen Danny Elfmanin osaaviin käsiin, mutta vähintään yhtä loistava veto oli päästää Prince luomaan levyllinen funkakhtavaa pop-rockia, jossa synainen (ja joskus myös hiukan muovinen) soul kimalteli 80-luvun lopun arvolle sopivasti. Eikä sovi unohtaa, että Batman oli ensisijaisesti Jokeria esittäneen Jack Nicholsonin elokuva, jossa tummiin pukeutuva viittaritari oli monissa kohdin lähinnä sivuhahmo, eräänlainen tumman järjen peili Jokerin yliampuvan roolisuorituksen edessä. Ja tuohon ristiriitaan, kontrastiin ja räikeiden pukujen maailmaan Princen turboahdettu kevyt-soul istui kuin lepakko luolaansa.
Voidaan tietysti vääntää ja kääntää vaikka ikuisesti siitä, kuinka ”uskottavaa” Batmanin markkinavirtojen vanavedessä tehty musiikki oli, mutta kun lopputulos on näin timanttinen, niin mitä väliä sillä oikeasti on? Sitä paitsi uskon Princen itsensäkin nauttineen tilaisuudesta tarttua ikonisen tarinan kehyksiin ja hieman ravistaa niistä pölyjä pois. Nostetaan siis kritiikki tyynesti narikkaan, avataan pään sisäiset tulvaportit apposen avoimiksi, ja eikun nauttimaan.
Levyltä lohkotut singleraidat julistavat jo joukossa tekijänsä näkemystä Gotham Cityn sisäisestä maailmasta. Partyman pistää bileet pystyyn tavalla, joka yksinkertaisesti pakottaa pakaralihakset irti tuolista. Vanhaa sanontaan lainatakseni, jos et liiku olet luultavasti jo kuollut. Scandalous! luikertelee loungen puolelle, tarjoten (ainakin nykytermeillä tulkittuna) halpaa synasoundia, kutukuiskintaa sekä tunnustuksellisia rivejä, joita vain Prince Rogers Nelson pystyi saattelemaan maailmaan tällä tavoin. Kaiken huipentuma, niin hyvässä kuin pahassa, on kuitenkin Batdance, 80-lukulaisen leikkaa-ja-liimaa samplailun ja hervottoman jäniksen lailla loikkivan logiikan riemuvoitto. Tyylikästä ja hillittyä? Ei todellakaan. Elokuvaan sopivaa ja hahmojensa arvoista? Ehdottomasti.
Mestari on nyt poissa ja tunteet hänen tuotantonsa tiimoilta käyvä kuumina, mutta omassa listauksessani Batman on levynä raskaasti aliarvostettu, suotta unohdettu ja uudelleen löydettäväksi juuri sopiva 80-luvun lopettaja. Ja kaikki te kitaristisankaruudesta unelmoivat nuoret: kuunnelkaapa kuinka Prince sai kuusikielisen soimaan, kuin vain Gothamin kaduilla kuuluikin.
Mika Roth
