Division Of Laura Lee (Swe) ym.
20.03.2003
Yo-talo/Tampere
Tampereen Yo-talolla kohtasi kaksi aika tavalla erilaista musiikillista maailmaa torstaina, ruotsalainen jyräävä garage otti mittaa kotimaisen hissuttelupopin mestareista. Göteborgin rokkarit Division Of Laura Lee saivat kauniisti pyydettyään oman soittovuoron ultrasportin, Harry Hunksin ja Sister Flon Halailu ja pussailu –kiertueen Tampereen etapille ja varmasti toivat mukanaan oman yleisönsä. Mikäs sen mukavampaa, väkeä oli nimittäin todella paljon noin torstaiksi.
ultrasport aloitti karkelot omalla sympaattisella poppailullaan rumpujen, koskettimien, kitaran ja basson voimin. Basistin villi peruukki pisti silmään, se jotenkin soti bändin muuten melko letkeää popitusta vastaan. Liekö lisäkarva vai mikä syynä siihen, että basisti päästeli muutamaan otteeseen sellaisia rockrääkäisyjä, että!. Peruukki oli kuulemma hankittu Iron Maiden -bileitä silmällä pitäen, mutta siinä tapauksessa se olisi kyllä saanut olla enemmän tuollainen moppihenkinen ratkaisu. Noin ensi kertaa nähdyksi ultrasport oli kyllä ihan positiivinen tuttavuus, muttei vielä ihan pistänyt liikoja innostumaan.
Samoilla linjoilla jatkoi myös saman kaveriporukan toinen lenkki Harry Hunks. Illan aktiivisin soittaja oli varmasti Olli Moilanen, joka soitteli rumpuja niin Sportin kuin Harryjenkin nelikossa. Samankaltaisuutta toi myös koskettimet ja melko samantyylinen anti. Harryillä on etunaan parempia kappaleita, joista etenkin tuoreelta 20 Miles Per Hour -eepeeltä heitetyt Bambi Eyes, Living Downdown ja kantrirallatus I’m Not Your Pet herättivät yleistä ihastusta. Keulahahmo, laulaja-kitaristi Matti Eräsaari omaa sellaisen karisman, josta moni esiintyjä olisi kade. Sympaattista, rennon juoksevaa ja, ennen kaikkea, todella hyvän kuuloista. Jos haluat tietää Harryistä lisää, lue Desibelin jutusta.
Viihdyttävästä soitosta huolimatta kahden ensimmäisen artistin seuraaminen kärsi hivenen (ja sen varmasti tekstistä huomaa) sosiaalisesta kanssakäymisestä, sen verran paljon oli mukavaa porukkaa päättänyt saapua paikalle. Mutta kun Sister Flon viisikko asteli lavalle, vei musiikki mukanaan kuin tulvavesi ja bändi veti huomion puoleensa kuin magneetti. Flo-sisko on tässä viime aikoina ehtinyt soitella niin Lontoossa kuin Ruåttin puolellakin, mutta tänä iltana saivat tamperelaiset maistaa hunajaa. Tuntuu, että tämä viisikko olisi jo valmis vaikka mihin, sen verran lahjakkaat voimat lavalla jyllää yhteen. Samaen uninen laulu tuudittaa mukavasti, mutta bändin melko rokkaava popjuoksutus pitää luomet ylhäällä. Voisi sanoa melkein ”perinteiset huonot SisterFlo-läpät” hymyilyttivät jälleen, mutta suurimman riemun herätti kyllä miekkosten aivan loistava versiointi Ace’s Highsta. Illan teemana tuntui olevan siis Iron Maiden. Siihen vielä tuoreimmalta Landcrabsiltä Honey Lust ja encoreksi ehkä tunnetuin Flo-hitti Runboyrun ja pussailu ja halailuosasto oli puhunut. Ja kansa kuunteli. Ja halasi, ehkä pussailikin.
Herkistä tunnelmista herättiin viimeistään DOLLin nelikon marssittua lavalle ja alettua ruoskia kansaa todella kovalla volyymillä soitetuilla garagerynttäyksillä, joista oli se ainakin minulle mainostettu synkähkö hiipivyys kaukana. DOLLinhan piti jo aikaisemmin saapua Pirkanmaalle, mutta nyt se viimein tapahtui. Vaikka Jonas Gustafssonin ja David Ojalan otteet olivatkin messevän riehakkaita ja laulaja-kitaristi Per Stålberg hoiti hommansa tyylillä, ei minua juurikaan nelikon anti säväyttänyt. Ehkäpä se rauhallisempi biisiosasto olisi kannattanut mahduttaa settiin, nyt soitto oli pelkkää paahtoa alusta loppuun. Ja kun noita paahtobändejä tuntuu riittävän, olisin toivonut jotain vaihtelua. Tai ehkäpä minulle jäi halailu ja pussailu päälle.
Ilkka Valpasvuo
