Ajankohtaista

Syksyn 2018 kasettikooste ‚Äď osa 2

20.11.2018


Goo-Hags: At Mitro’s Den Goo-Hags: At Mitro’s Den
Suolavesi Records

Goo-Hags soittaa garagen rosoisimmasta laidasta ponnistavaa punk-rockia, jossa s√§r√∂√§ ja rosoa on paljon. Todella paljon ‚Äď siis enemm√§n kuin uskotkaan. Yhtyeeseen kuuluu viisi j√§sent√§ ja se tulee Helsingist√§, ja siin√§ se kaikki info sitten olikin.

At Mitro‚Äôs Den on √§√§nitetty liven√§ purkkiin ‚ÄĚMitro Primitive Sound Studion‚ÄĚ uumenissa. Komean nimen takana taitaa kyll√§kin olla ihan treenis, eik√§ √§√§nityslaitteistokaan varsinaisesti ole hi-fi -luokkaa. Olisiko kasettimankka ollut yhdess√§ nurkassa? Biisien j√§rjestyskin taitaa olla hieman erilainen kuin mit√§ kasetin kansissa annetaan ymm√§rt√§√§, tai ainakaan Bucket of Tears ei avaa setti√§, vaan soi vasta kolmantena vetona. Mutta mit√§ me pienist√§ montuista valitetaan, kun Aiju laulaa k√§he√§ll√§ √§√§nell√§√§n.

Yhdeksästä biisistä yksikään ei taida ylittää kolmen minuutin rajaa, osan jäädessä taatusti alle kaksiminuuttisiksi, mutta tiivis paukutus toimii tässä tapauksessa bändin eduksi. Piian ja Marikan luoma brutaali kitaravalli taistelee halki kasetin Hannan rumpuja vastaan, Outin basson jylistessä pohjalla vaan ei pohjimmaisena. Stemmalauluakin kuullaan ja toisinaan sivuhuudot osuvat nappiin kuin Neil Youngin bändiläisillä konsanaan.

Alkuvoimaista, vastustamatonta, sähköjänismäistä ja raastavan heikoilla soundeilla maailmaan saatettua, mutta se taitaa olla olennainen osa tässä taiassa. Silti: satsatkaa seuraavalla kerralla ihan aaninki enemmän budjettiin, niin musiikista olisi helpompi hullaantua.

Mika Roth


Siistit Jätkät: KOULU3.EXE / Rotten Dick Siistit Jätkät: KOULU3.EXE / Rotten Dick
Upper Class Twat Tapes

Siistit J√§tk√§t -yhtye syntyi vuonna 2007 ja hajaantui nelj√§ vuotta my√∂hemmin. Sen j√§lkeen on tapahtunut ainakin paluukeikka, uusi hiljaisuus ja nyt ‚Äď vihdoin ja viimein ‚Äď b√§ndin hc-punk/r√§imerock/telaketjuproge r√§iskett√§ on saatu ikuistettua my√∂s nauhalle. Itse asiassa C-kasetin toinen puolisko on omistettu ryhm√§n ‚ÄĚalkuaikojen hiteille‚ÄĚ, kun taas toiselle puolelle on sijoitettu vuonna 2010 kirjoitettu ja kadotettu teema-albumi traagisesta ihmiskohtalosta.

Aloitetaan siitä Best of… -puolesta, eli KOULU3.EXE ja avausbiisi Täydellinen rikos. Kipalehan on tarttuvaa räimettä, melodia on havaittavissa, soolo kuullaan ja niin heavy- kuin suomirockin kukkoelkeet ovat vokalistilla hallussa Au-Au! -huutoja myöten. Bändin soitto on napakkaa myös Tex Willerin ratsastaessa westernmäisesti sisään saluunan ovista, havaittavissa on lunkia letkeyttä ja sopivaa vaimeutta. Tyyli lipsuu hikiotsaiseen uuteen aaltoon Rakastellaan ja Tapan kaikki ystäväni vahingossa -raidoilla, mutta vaikka touhu on äkkiväärää etenkin lyriikoiden puolella, ei korttitalo romahda.

Pidempien vetojen seassa kuultiin jo pari nopeampaa punk-kiskaisua, mutta vasta Rotten Dickillä rapa roiskuu ovenkamanoihin saakka. Viimeinen päivä hakkaa vimmaisella hc-punkilla päälle kuin Tiikeri-divisioona, kun taas Kaikki on muuttunut toteaa levyttävän artistin riemun hetket kiivaassa 43 sekunnin ryöpsäytyksessä. Ensimmäinen kruununjalokivi on kuitenkin vasta Hengitä, jonka painostava tunnelma kestää koko +4 minuutin matkan, mikä on jo melkoinen saavutus tällaisessa post/hc-punk paahdossa. Toisaalta bändi osoittaa hallitsevansa tilan myös alle minuutin mitassa, iskeytyyhän Leikit leikitty viimein keskelle häränsilmää, runtatessaan itsensä rouheilla soundeilla maaliin.

Ovatko Siistit Jätkät enää maisemassa? Tulemmeko tulevaisuudessa nauttimaan heidän seuraavista tallenteistaan nyt, kun ’arkistojen aarteet’ on saatu yksiin kansiin? Toivottavasti tarina jatkuu, sillä viimeisenä kuultava Lapsiparka on kaikissa progerock-vivahteissaan ja houreisissa teksteissään iskee syvälle.

Mika Roth


Sun Pie: Groovy Bummertime (Season 1) Sun Pie: Groovy Bummertime (Season 1)
Musarosmo

Aurinkoisen popin hipimmällä puolella on aina tilaa, ja siellä viihtyy myös sunshine undergroundia soittava Sun Pie. Siinä missä artistin viimevuotinen Acid Lounge -albumi nautti vielä 70-lukulaisen rockin satunnaisesta glamin tuikkeesta ja alleviivatuista elektronisista mausteista, on tämänkertainen musiikkipiirakka luomummin pyöräytetty.

Groovy Bummertime (Season 1) onkin vaatimattomasti sanottuna kuin The Beatlesin White Album. Tuolla levyllähän fab four irrottautui kokeellisuutensa ikeestä ja teki vain simppeliä, tarttuvaa ja helposti nautittavaa musiikkia. For a Bug, Seeing is Always Believing saa rullata valloittavan yksinkertaisena rakenteena, jossa elektroninen kuorrutus on kevyt ja Sun Pien lauluääni sekä heleät kielisoittimet ovat se juttu. Lähes lapsekkaaksi äityvä suoruus ja naiivius eivät silti tarkoita sitä, etteikö kappaleissa tapahtuisi jatkuvasti jotain jännää. Kuunnelkaapa vaikka New Song About Mother and Child Reunion -raitaa, jossa tarkoin harkitut pikku lisukkeet antavat kokonaisuudelle kummasti lisää painoa.

Groovy Bummertime (Season 1) on kuin virkistävä kävely kesäisessä puutarhassa, mikä onkin tarpeen tähän aikaan vuodesta, kun seuraava kesä on vasta ohuin haamu horisontissa. Pinnat vielä sydbarrettmaisesta Extra Terrestial Blues -vetäisystä, joka yhdessä Häpy endkö? -instrumentaalin kanssa tekee kasetin loppupuolesta yllätyksellisen.

Mika Roth


Teemu Raudaskoski: Valoääni Teemu Raudaskoski: Valoääni
Linnaea et Mimosa

Valoääni on toinen pitkäsoitto, jonka tamperelainen Teemu Raudaskoski on luonut. Miehen musiikilliset juuret ulottuvat aina 90-luvulle saakka, mutta vasta sittemmin Raudaskoski on löytänyt nykyisen tyylinsä. Ja minkälainen tyyli se onkaan?

Valoääni on niitä ilahduttavia ja rajattomia folk-pop kokonaisuuksia, jotka sulauttavat afrikkalaisen, eteläamerikkalaisen, aasialaisen ja eurooppalaisen musiikin säännöstöistä ja lainalaisuuksista sävyjä niin, että lopulta on vaikea sanoa mikä on peräisin mistäkin. Maailmanmusiikista aikoinaan intoutunut Jean-Michel Jarre ja lentokentille täydellistä äänimaisemaa Ambient 1: Music for Airports -albumillaan jo neljä täyttä vuosikymmentä sitten luonut Brian Eno ovat helppoja vertailupisteitä. Samoin 70-luvun alun Kraftwerk, joka ei ollut vielä hullaantunut elektronisista vempeleistä aivan niin paljon, voisi olla eräänlainen reittimerkki matkalla Valoäänen alkulähteille.

Kappaleet soitetaan akustisten soitinten ja elektronisten lisien kanssa siten, että orgaaninen ja synteettinen limittyvät toisiinsa. Avainasemassa on rytmi: iätön, sijoittamaton ja elämän myönteisyyttä uhkuva poljento. Se vie muassaan niin, ettei liikettä tahdo aina edes huomata. Valoääni onkin tavallaan kuin yksi pitkä taideteos, jossa eri luvut jäsentävät vähäistä massaa herkin ottein, ja kun B-puolen päättävä Ylhäiset on haipunut hiljaisuuteen sielussa lepää rauha. Parhainta mahdollista lääkettä kaamosmasennukseen, ja yleisesti ottaen hartioita painavaan arkeen.

Mika Roth




Lukukertoja: 234
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myŲs