Ajankohtaista

Omakustannealbumit ‚Äď Tammikuu 2023

20.02.2023


Florist: Kosket Florist: Kosket

Yll√§tyin itsekin tajutessani, ett√§ siit√§ on kulunut jo useampi vuosi, kun arvioin Floristin liev√§√§ h√§mmennyst√§ aiheuttaneen Let¬īs Testa Rossa -albumin. Kyseinen kiekko py√∂ri hyv√§n aikaa k√§siss√§ni, ja mielest√§ni kuuntelin sit√§ viel√§ t√§m√§nkin vuosikymmenen puolella. Kuopion post-rock mestarit saivat aikoinaan kokkareita soundeista ja tuotteen viimeistelem√§tt√∂myydest√§, mutta ydin oli jo tuolloin kohdillaan.

Viisi raitaa täyttävät jälleen vaivatta pitkäsoiton mitat ja instrumentaalibiisien nimet edustavat yhtyeelle ominaista kummaa huumoria, tai siten selitin itselleni mm. otsikot Erikeepperi ja Spacispaci. Otsikoiden takana bändin post-rock on jalostunut ja jylhistynyt kummasti, ilman raskasta pönöttämistä. Kolmella kitaralla luodaan tarvittaessa melkoinen metakka, mutta äänihurrikaanit pidetään palvelijoina.

Itse asiassa albumi on yllättävänkin rauhallinen, jos mittatikkuna pitää melua. Pituutensa puolesta keskusteokseksi nouseva Miksi kosket humisevat, kun lähestymme rakentaa alkupuolen kaarensa huiman simppelistä kuviosta. Toki lähemmäs yhteentoista minuuttiin mahtuu myös runtua, mutta jännitteiden rakentamisessa viisikko on astunut huimia askeleita eteenpäin. Kyse on lopulta suhteellisen pienistä oivalluksista, painotuksista ja muutoksista, mutta kaikki pelaa lopputuloksen koriin.

Sinkuksi valittu 40/40 edustaa terävämpää laitaa ja korostaa isompaa äänimaisemaa, jossa efektoidut kitarat kerrostavat kakkua kilvan. Vaan nytkin muistetaan pysäyttää hetkeksi karuselli, tai ainakin keventää isoksi käyvää kuormaa. Juuri tässä ikiaikaisessa vuoksen ja luoteen vedossa Florist on löytänyt kultaisen leikkauksensa, pitävimmän erikeepperinsä tai kohisevimman koskensa, ihan kuinka vain.

Sovitusten puolella osataan myös ravistella kuulijoita mahdollisista transsitiloista pyöräyttämällä toistuvasti sääntökirjaa ja soundikarusellia. Loistava kuvio ja vaihe saatetaan hylätä joskus käsittämättömän nopeasti, hätäisestikin, tekisi mieli todeta, mutta niin vain nimenomaan kokonaisuus pelittää. Kukkia yhtyeelle!

Mika Roth


Heikki & Haukat: Lauluja lentämisestä Heikki & Haukat: Lauluja lentämisestä

Kun bändiä kehdataan/uskalletaan siteerata suomenkieliseksi Marillioniksi on syytä olla varuillaan. Britit olivat, ja ovat monelle edelleen, progerockin jättiläisiä, joiden katalogista löytyy melkoisia teoksia. Imatralainen Heikki & Haukat osuu kuitenkin kohteeseensa Linnut palaa Kesolaan -raidalla, mitä myös saatekirjeessä mainostetaan. Eikä siinä vielä kaikki, ei läheskään, sillä seuraavaksi soiva Lentopäivä osaa soundata yhtä aidolle reggaelle kuin The Blondie, mitä nyt suomisoul rikastaa välillä menoa. Ja tämä on vasta alkua.

Lauluja lentämisestä on albumillinen biisejä, joissa kaikissa käsitellään jollain tavoin lentämistä. Toisinaan ohuehkot kyhäelmät tuskin kantisivat edes Ikarosta, välillä siivet ovat vahvoja kuin teräs, mutta ainakin Heikki & Haukat on takonut kasaan uniikin albumikokonaisuuden. Tyylinsä puolesta yhtye poukkoilee vailla minkäänlaista suuntavakavuutta kitarapoprockin eri alagenrejen välillä, minkä allekirjoittanut on taipuvainen kirjaamaan miinukseksi.

Mutta jos unohdetaan musiikillisesti ehyt albumi, niin onhan kiekolla hetkens√§ ‚Äď tarkemmin ajateltuna useampikin sellainen. Uuden aallon kanssa kolisteleva Siipiveikko on rapsakan ter√§v√§ rokkailu ja sielukkaan bluesrockin tienristeyksess√§ irvistelev√§ Piru lunastaa ison nimens√§. Nyth√§n kelpaisi jo itsens√§ Dumari verrokiksi, niin on tikkuista ja tulista. Ou jee!

Mistähän lienee nimensä saanut taas avausraita Sinatra, mutta tuossa halailuun taipuvaisessa folkpoppiksessa on ansionsa sekä tarttumapintansa. Ja erityisesti levyn avaajana Sinatran siniset silmät lumoavat eteeristen äänimaisemien hyväillessä korvia. Hauraan herkkä on myös toisessa päässä kiekkoa tunnelmoiva Seppele, joka saa pohtimaan hetken taikaa, äärettömyyttä, radioaaltojakin.

Ei tästä uutta progerockin merkkiteosta tainnut kehkeytyä, mutta Heikki & Haukat luo joitain lumoavia hetkiä. Näistä parhaimmillaan taianomaisista palasista syntyy kiistatta erilainen albumi, jonka siivet saattavat muotonsa, rakenteensa ja viehättävyytensä puolesta jakaa mielipiteitä, mutta ainakin ne kantavat pitkälle.

Mika Roth


Kylmä hiki Kylmä hiki: Kylmä hiki

T√§m√§ Kylm√§ hiki valahti itse asiassa otsalle jo loppukes√§st√§, mutta Desibeli.netin toimitukseen tieto rohmuisesta punkrockista ehti vasta t√§m√§n vuoden puolella. Kyseess√§ ei siis ole en√§√§ ihan tuore kiekko, mutta hei ‚Äď albumin saa lunastettua itselleen upeana vinyylin√§. Harmillisesti toimitukseen saapui vain hikisen kylmi√§ digitiedostoja.

Kouvolassa vuonna 2016 perustettu punkrockpumppu on ainakin tällä julkaisulla luotettavassa trio-muodossa, eikä tässä muita kaivatakaan. Mika laulaa ja soittaa sähkökitaraa, Atte vastaa rummuista ja Jake sitten kaikesta muusta. Tuo muu pitää sisällään ensisijaisesti bassottelua, mutta herran sormet osuvat myös urkuihin ja taustalaulutkin luonnistuvat multitaitajalta.

Punkissa on parhaimmillaan/pahimmillaan kyse siit√§, ett√§ kaikki tehd√§√§n itse. Tuota filosofiaa edustaa t√§m√§ levy, jonka yhtye on √§√§nitt√§nyt treeniksell√§√§n. Miksaus ja masterointikin on pidetty omissa k√§siss√§ ja karheustakuu t√§yttyykin ongelmitta, vaan Kylm√§ hiki ei ole yhden tempun poni. Postpunkin ja psychobillyn kanssa rajaa ennakkoluulottomasti jakava Kujakolli blues on melkoinen jyr√§, jonka sielussa lep√§√§ kiistatta blues ‚Äď kouvolalaiseen tapaan. MacGyver osoittautuu taas sellaiseksi ykk√∂sketjun posaukseksi, ett√§ k√§vytkin siin√§ r√§j√§htelev√§t ja s√§hk√∂ r√§tisee.

Jos olisin sattunut saamaan vinyylin arvioitavaksi, niin olisin taatusti arvostanut B-puolen korkkaavaa Jäniksen vuosi -siivua vieläkin enemmän. Siinä missä Karmiva meno sulkee A-puolen hiukan siipi maassa, niin nyt räpytellään välittömästi taivaalle. Antimateriaa on kummallinen ankkuri, joka molskahtaa jonnekin popimman kitararockin ja lähes iskelmämäisen kaihon vesille. Eikä siinä mitään, sillä punkahtava perusvire pitää huolen siitä, ettei homma pliisuunnu ällösöpöksi pusuiluksi.

Hikihän punkin paukkeessa tulee, mutta ei mitenkään inhan kylmä sellainen. Ehei, nyt kuumottaa ja tekee mieli pomppia pitkin kämppää ja soittaa samalla (huonosti) ilmarumpuja. Jos ette muuten usko, niin kuunnelkaapa suorastaan harmoninen Alisessa tavataan. Tästä bändistä on moneksi.

Mika Roth


Sir Martti: Guinnessin ennätysten kissa Sir Martti: Guinnessin ennätysten kissa

Sir Martti, joka tunnetaan myös nimellä Martti Sirkkola, on helsinkiläinen muusikko ja tuottaja, jonka soololevy on kissamaisen kummallinen kerä lankoja. Guinnessin ennätysten kissa -albumi on, saatesanoja lainatakseni, konseptilevy ilman genrerajoja. Levyllistä lauluja sitookin yhteen lähinnä niiden teemasto: kissat. Vaan riittävätkö yhdeksän elämää halki pitkäsoiton?

Sir Martti sinkoilee genrejen välillä kuin superponnahtava superpallo, joten ehyestä ja häiriöttömän virtaviivaisesta taidekokemuksesta haaveilevat konseptilevyjen rakastajat tulevat pettymään katkerasti. Nyt kaikki popin, rockin ja progen lähitienoilla oleva on mahdollista, eikä mikään lyönti pamahda kisukentällä takalaittomaksi. Vokooderipoppi saa siis maalailla, punkahtava kitararock paukkaa ja hiphopahtava rappailu rapata seinät ja katot täyteen riimejään.

Entäpä sitten levyn oletettava kohdeyleisö, eli kissaihmiset ja kissojen kanssa elämänsä elävät? Lähipiirin otannan perusteella kissat pitävät kummallisemmatkin kappaleet elossa, koska teema on niin ihkuihanainen. Enkä lähde kiistelemään sillä rap-raita Rapinamestari (oppikirjarontti vs. guinnessin ennätysten kissa) ja loungehäröpoppailu Suuri ongelma viskaavat etunenässä sääntökirjan oksasilppuriin.

Mitä siis voin ensinnäkään sanoa ja pohtia ääneen? No, napsaistaan albumista pari näytepalaa turkin sileämmästä päästä. Sä olit niin pehmee oivaltaa oman öljyisyytensä ja garageinen hölmöilyrokkailu 1000 100 painaa tuhatta ja sataa päin kaikkia punaisia valoja. Mutta jos muodot ja ratkaisut vaikuttavatkin sekopäisiltä, tiukka taitotaso korjaa kummasti kolhuja. Totta on myös se, että biisien ytimistä paljastuu kerran toisensa jälkeen toimivia melodioita, ideoita ja ratkaisuja.

Sir Martti saattaakin vaikuttaa löylynlyömältä kylähullulta ja kissanmintusta överit vetäneeltä hörhöltä, mutta se on vain roolia - ainakin osittain. Saapasjalkakissamme seitsemän peninkulman saappaat ovatkin aitoa taikaa, joten nostan valkoisen lipun ja kolminkertaisen eläköön-huudon montypythonmaiselle hölmöilylle.

Mika Roth


The Mint Freaks The Mint Freaks: The Mint Freaks

Klassista kitararockia hymynkare suupielissään veivaava The Mint Freaks tuli tutuksi toissavuoden lopulla, kun yhtyeen debyyttisinkku Delusional Man osui onnekkaasti kohdalleni. Sittemmin on ilmestynyt pari muutakin sinkkua, joista boogierokkaava Stonehead on mahtunut mukaan albumin viralliselle osuudelle.

Kokeneista rock-ketuista koostuva trio ei annakaan veturinsa levätä, vaan nyt painetaan täydellä höyryllä. Stoneheadin suoraviivaisesta Rolling Stones -rypistelystä siirrytään vaivatta No Time for Mr BS -raidan maalailevampaan kaarteluun. Nostan uudelleen esiin jo sinkkuarviossa lausutun Status Quon sekä The Whon, sillä näennäisen yksinkertaisen kudelman alta löytyy yllättäviä pikku lisiä ja herkkuja. Yksityiskohdat, niistä voikin löytää tämän albumin merkittävimpiä osasia.

Hienosti kiertoaan hyödyntää myös Spring is Here, joka yhdessä Casting Stones Against the Windin kanssa saa toistuvasti pohtimaan progerockin vanhojen mestareiden hellempää otetta. The Mint Freaks osaakin ovelasti pitää pienen prässin jatkuvasti päällä, mutta pystyy silti luomaan biisien sisäavaruuksiin rikkaita lisätiloja. Biisejä biiseissä, kuvia kuvissa.

Ent√§ mit√§ sitten sanoa virallisen albumin sulkevasta Too Stoned to Play (Properly) -leijuilusta? Ilmassa on sankkaa Kingston Wallin ja ehk√§ jonkun muunkin tuoksua, kun sin√§ll√§√§n ripe√§sti kaarteleva siivu ottaa ilon irti yhdentoista minuutin mitastaan. V√§lill√§ poiketaan trippailemassa folklammella, akustisten kitaroiden napatessa ruorin itselleen ‚Äď mutta vain pariksi minuutiksi. Syyst√§ tai toisesta viimeisin sinkkubiisi Dulce Et Decorum Est on alennettu bonusraidaksi, mutta Film Noir -henkinen h√§myily tekee osansa seremonioiden sulkijana. Latina pelaa aina.

Rock’n’roll elää ja hengittää, etenkin kun The Mint Freaksin kaltaiset puurtajat jatkossakin hämmentävät vesiä. Bändin itsensä mukaan nimetty debyyttialbumi on kumma lintu, ihan jo osiensakin puolesta, mutta mahdollisuuden avautuessa menisin kyllä viihtymään minttufriikkien keikalle, siellä saa taatusti kokemuksia.

Mika Roth




Lukukertoja: 918
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myŲs