Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Maaliskuu 2023

10.03.2023

Huoleton Huominen: Kuuden vuoden takaa!

Siitä on vierähtänyt pitkälti päälle kuusi vuotta, kun Huoleton Huominen oli viimeksi esillä Desibeli.netissä. Yhtyeen itsensä mukaan nimetty debyyttialbumi kajautti maisemaan kahdentoista raidan annoksen pirtsakkaa punketirollia, jossa melodisuus ja energisyys kupli villisti.

Kuuden vuoden takaa! -levyn otsikko siis selittyy helposti, mutta mikähän lienee siirtänyt musiikillista linjausta näin reippaasti? Siinä missä aiemmin tuli puhuttua Ramonesista ja kumppaneista, voi nuo puheet ja suoremmat seiskaseiskat tällä erää lähinnä sivuuttaa. Saatesanoissa kiekkoa kuvataan kokeelliseksi rockmusiikiksi, mikä tahtoo sanoa nähtävästi sitä, ettei mitään rajoja tunnusteta.

Materiaali on kuuleman mukaan kirjoitettu vokalisti/kitaristi Robin Aron toimesta jo vuosina 2016–2017. Biisit jäivät kuitenkin syystä tai toisesta julkaisematta, kunnes Aro pisti hommat viimein kotistudiossaan pakettiin viimeisen vuoden aikana. Yksi syy materiaalin hyllytykseen lienee ainakin tyylillinen kirjavuus, sillä nyt kaikki – siis aivan kaikki – on mahdollista.

Yhtenä hetkenä Korruptio paukuttaa angstista mellakkarockiaan Rage Against the Machinen hengessä vasten kasvoja, ja heti perään soiva Meillä on hempeilee synaisen taustan sekä akustisen kitaran kanssa rakkauden lämmössä niin kovin, kovin, kovin hiljaa. Ja koska tyylillinen piikki on auki, on tuossa vasta pari ensimmäistä laitaa.

Eväsretki maailman laidalla leikkii synaisen poprockin kanssa rytmipuolen vetäessä jälleen sivusta ja fiilisten viilettäessä vapaina kuin taivaan linnut. Ykkösraidaksi ja toiseksi sinkuksi poimittu Sähkökatkoja istuu modernimman indierockin epämääräiseen sektoriin, punkin muinaisten muistojen jalostuttua huimasti eteenpäin. Toisessa päässä kiekkoa ensimmäiseksi sinkuksi valittu Lapsisotilas rymyää ja pogoaa puolestaan jossain noiseisen rockin melodisemmassa taitoksessa. Onnistumisia jokainen tahollaan, sitä en lähde kiistämään.

Huoleton Huominen taitaa olla tämän levyn myötä taputeltu tapaus, mutta vaikka kiekko mahdollisesti hämmentää rikkaalla tyylikirjollaan, on se samalla tarvittaessa hieno päätös tarinalle. Kappaleet kertovat uusista mahdollisuuksista ja suunnista, joita toivottavasti tullaan hyödyntämään muissa projekteissa.

Mika Roth

Joonas: Romantisointiholisti

Melodista kitarapoprockia on maailma täynnänsä, mutta hyville biiseille ja hienolle tunnelmoinnille on aina tilaa. Joonas ilahdutti ja vakuutti viime vuoden lopulla ilmestyneellä Terapiaa-helmellään, jonka perässä ilmestyi vielä kolme muutakin sinkkua.

Nyt kaikki nuo erilaisin tavoin puhuttelevat numerot on niputettu yhteen ja yhteensä yhdeksän kappaleen kokonaisuus mahtuu ongelmitta vajaaseen puoleen tuntiin. Joonas avaa elämänsä nousujen ja laskujen muokkaaman tarinavyyhdin itseään säästelemättä, mikä tekee monista kappaleista suolaisen makeita.

Juuri kahden minuutin haamurajan alittava Mennään Pariisiin lienee levyn onnellisin hetki, rakkauden auringon puhaltaessa pilvet hetkiseksi pois lempeältä taivaalta. Pienet hetket ja tarkoin valitut sanat kertovat kahden ihmisen yhden tarinan, jossa kaikki on kohdillaan. Seuraavassa hetkessä onni tuntuukin jo kadonneen tyystin, kun suruisan hiljainen Ollaan hiljaa vain näkee rakastavaiset lipumassa etäämmäs toisistaan.

Merkittävä osa albumista kuljetaan sinisissä fiiliksissä, eikä sadepisaroita aina pysty erottamaan kyynelistä, kuten yhdessä vaiheessa todetaan. Vaan onneksi varjojen takaa löytyy lisää onnellisempiakin hetkiä. Elokuvissa kaihoilee jo rokimmin sekä reippaammin, vaikka askel yhä tahtoo painaa. Onneksemme Roswell lentää ajatusta nopeammin kitarapoprockin galaksiin ja murtautuu ensimmäisenä bileiden seinästä sisään. Ei tässä nyt mitään actionrockin tuulimyllykitaroita pyöritellä, mutta piristys se on pienikin pirskahdus valoa.

Elämä koettelee ja karaisee meitä eri tavoin, eikä kaikkia vastoinkäymisiä pysty koskaan täysin ymmärtämään. Mikä on reilua, mikä epäreilua, kuka edes voi/saa pohtia moisia? Romantisointiholisti on yhdeltä puoleltaan ansiokas sielunpurkaja ja ilman puhdistaja, toisaalta se summaa elon ihmeellisiä hetkiä. Kaikki voi tuntua joskus julman sattumanvaraiselta, eikä lukemattomien valintojen ja mahdollisuuksien muodostamaa verkkoa voi kuin hämmästellä kaikessa hiljaisuudessaan.

Pieni ja soma kitarapoprock soi useimmiten hiukan hiljaisemmalla liekillä, mutta pienieleisen levyn parissa huomaa myös viihtyvänsä. Tämä jos mikä on elämänmakuista musiikkia.

Mika Roth

Kadonnut ystävä: Kadonnut ystävä

Askarruttavasti nimetty Kadonnut ystävä on helsinkiläinen punkrockia soittava kokoonpano, jonka debyyttialbumi kursittiin kasaan ja pistettiin narulle loppuvuodesta 2022. Kolmikko halusi saada biisinsä mahdollisimman nopeasti käsistään maailmalle, joten nopein reitti oli oma lompakko.

Yhtyeen juuret juontuvat Hermopalo-nimiseen punkbändiin, jonka seiskaseiska-tyylinen punkrokettirolli muuntui jäsenistön vaihtuessa ja suunnan kääntyessä. Nimenmuutos antoikin mullistusten myötä mahdollisuuden aloittaa kaiken alusta, eikä päätöstä voi kuullun perusteella pitää millään tavoin heikkona. Viime joulukuussa ilmestyneet Ankea poika ja Suojelija -sinkutkin on kelpuutettu mukaan, mutta pitkäsoiton loppupuolelta löytyvät rallit eivät edusta mielestäni aivan albumin terävintä laitaa. Ne kun kulkevat kovin, kovin tuttuja uria pitkin, ja eikö uuden nimen alla olisi voinut suunnata rohkeamminkin kohta uutta tuntematonta?

Toisten punk on toisten korvissa vain silkkaa suomirockia, sekä tietysti toisin päin, mutta omaan korvaan jenkkimeininkiä ja suomalaista vääntöä yhdistävä Salainen ystävä tuoksahtaa erittäin vahvasti onnistumiselle. Samoin avausraita Orivesi ja hieman myöhemmin kajahtava Volanen kierrättävät paperilla kovin tuttuja palasia, joista kuitenkin saadaan veistettyä uudelta maistuvaa kamaa. Bändi ei lähde keksimään rockin perussääntöjä sen kummemmin uudelleen, mutta kuullun perusteella vaikutteita on – joko tietoisesti tai alitajuisesti – omaksuttu useammastakin suunnasta.

Eikä vanhaa kunnon ramopunkkiakaan tietenkään vielä täysin hylätä, kuten otsikostaan huolimatta suomeksi esitetty Forever Boy jo terhakkaalla esimerkillään osoittaa. Reiluun 130 sekuntiin voidaan joskus kiteyttää huimasti asiaa, eikä em. sinkkulohkaisu Ankea poika juuri muuta moneen kertaan toimivaksi havaittua kaavaa. Annetaan vanhankin pyöriä pyöriä, kun se kerran yhä pelittää.

Kadonnut ystävä on joskus enemmän punkrockia ja toisinaan taas punkahtavaa rockia, mutta mielestäni tasapaino on jo mukavasti kohdillaan. Soundien karkeus- ja puhtaustasoissa olisi tietysti petrattavaa, mutta omakustannetasolla työn jälki on täysin hyväksyttävää. Sitten vain uusia melodioita metsästämään.

Mika Roth

Late_Lokakuun: Lokakuun ensimmäinen

Late_Lokakuun on artisti, jonka nimen kirjoitusmuoto on kiistatta poikkeavamman puoleinen. Oululaislähtöinen Lauri Huovinen on kuitenkin kulkenut omia polkujaan härkäpäisesti, mikä kävi ilmi jo Pääte-debyyttisinkulla, eikä mikään ole muuttunut sitten noiden päivien. Hard rock onkin saanut soida sinfonisesti, kasaristi, melodisesti ja debyyttialbumilla mainioksi havaittua kaavaa ei ole lähdetty sorkkimaan.

Esikoista edeltäneet neljä sinkkua on kaikki pistetty samoihin kansiin viiden muun rallin kanssa. Eteen on vielä parkkeerattu hieman turhalta vaikuttava Pimeäsoinnut-intro, joka tosin manaa ansiokkaasti esiin synkän ja myrskyisän yön. Ottaahan artisti toisaalta vahvasti vaikutteita mm. kauhuleffoista ja vanhoista goottijutuista, vaan tuo on vasta yksi pieni osanen Lokakuun ensimmäinen -nimisestä musiikkihuvipuistosta.

Pajatson lasi lyödään säpäleiksi välittömästi kahdella rakkauslaululla, joista jälkimmäisessä avainlauseena toimii biisin nimi: Kaunis kuin Anna Puu. Aivan uskomatonta, eikä siinä vielä kaikki, sillä mitä herttaisin pianoballadi Ikiyön enkeli saa sulkea albumin sokerisin sommitelmin. Sinfoniset rakennelmat kohoavat ylemmäs ja ylemmäs, kunnes katto tulee vastaan – ja siitäkin pusketaan tietysti läpi.

Totaalisen toisessa laidassa juhla-aluetta seisoo puolestaan kauhumetallivalio Hän on se, jonka vinkuvat sankarikitarat ja dramaattiset koskettimet manaavat ainakin King Diamondin kauhtuneen bändipaidan esiin jostain kaapin pohjalta. Terra Mater soundaa puolestaan Euroviisuihin tähdätyltä mahtirockballadisinfonialta, jolla rakasta planeettaamme ylistetään ja säälitään. Entäpä sitten päräyttävä Noitasapatti, mitä ihmettä noitien tapaamisesta kertova siivu on muuta kuin kevytmetalliksi sovitettua folkloristiikkaa. Megalomaniasta kielivä muoto on kiistatta kunnossa, jos nyt viesti rahdun hämmentääkin.

Olen kuunnellut albumin läpi monesti, mutta edelleen hämmennyn ja menetän punaisen langan sen kanssa. Vai oliko sellaista ensinnäkään missään killumassa? Kun kaikkea on jo ihan liikaa, niin saavummeko viimeisen horisontin jälkeen pisteeseen, jossa lyijy sittenkin muuttuu kullaksi? Hmm, kenties. Ainahan sitä voi hämmentää itseään enemmän ja kuunnella vaikka Surulintua. Elämää suurempi kokemus.

Mika Roth

Niilo Oikari: Falling Through

Jyväskylässä asuva kitaristi/säveltäjä Niilo Oikari luo instrumentaalista, elektronisesti toteutettua sekoitusta mm. jazzista, kansanmusiikista, popista, folkista ja progerokista. Paperilla kaava saattaa tuntua hankalalta, mahdottomaltakin, mutta Oikari on pyrkinyt kunnioittamaan ja vaalimaan jokaista musiikkinsa tukijalkaa tasapuolisesti. Ensimmäisellä soololevyllä vain taivas on kirjaimellisesti rajana, eikä rimakauhua suostuta tuntemaan sekuntiakaan.

Progeinen kitararock asettuu kuin luonnostaan kuskin paikalle monilla raidoilla, mutta tämä ei sulje kuvasta pois muita mahdollisuuksia, toisia käytettävissä olevia reittejä. Ambientin kanssa pelailevat taustat antavat runsaasti lisää kyynärpäätilaa, minkä etenkin sinkkubiisiksi valittu Grandfather’s Time rikkaalla äänimaisemallaan osoittaa. Oikari pelaakin rehevän rikkaan kudoksen ja minimalististen soundien kanssa, kun yhtäältä osat karsitaan runkoon ja toisaalta kitara saa halutessaan koristella pidäkkeettömästi maisemia.

Jazzia jännän vääristynein pianosoundein mukaan ripsahtaa Loose Earplugs -raidalla, kun taas Old And Wise ojentaa kätensä historiaan, kansanmusiikkimaisemman melodiakulun tuodessa mieleen kotoiset juhannukset, järvet ja saaristot kansallisromanttisine kuvastoineen. Eikä menneisyyden romanttisuus haiskahda tippaakaan halvalle turistirysälle, ei edes Mazurka of The Westin spagettiwersternin oudossa sekamelskassa. Neroutta vai hulluutta, sen saa jokainen päättää tahollaan.

Albumilla on herkempikin puolensa. Chelob leijuu keveästi kuin Mike Oldfieldin hiljaisimmat teemat, joissa kitara ja soundirikas mutta hillitty tausta käyvät keskusteluaan. Pieni hetki ei kestä edes kahta ja puolta minuuttia, vaan mitään ei jää puuttumaan. Heti perään kuultava Ocean Eyes kehittää ideaa eteenpäin ja yhdistää selvempiä konesäksätyksen rihmastoja soundiin, pitäen kuitenkin ilmavuudesta kiinni.

Kokonaisuuden sulkee sen ylivoimaisesti massiivisin numero, sillä nimiraita Falling Through lohkaisee lähes kymmenen minuutin lohkon reilun 37 minuutin mittaisesta kakusta. Siinä missä monet instrumentaalilevyt päättyvät ’kunnon pamauksella’, summaa Oikari kiekkonsa sisäisiä avaruuksia keveyttä korostaen. Ankkuri ei painakaan perää raskaana, vaan ennemminkin toimii lupaavana introna tulevalle.

Mika Roth

Philes: My Own Eyes

Philes pinoaa oman torninsa rockista synilla, samplereilla sekä tietysti tutuilla kielisoittimilla, jotka tekevät musiikista ’bändimäisempää’. DIY-hengessä kasattu debyyttialbumi on kuitenkin lähes täysin Laura ”Noisinen” Soininen ja Jari Käkelä -duon työstämä, mitä nyt masterointi luovutettiin ulkopuolisiin käsiin ja levyn tekoon on vaikuttanut myös bändin entinen jäsen Janne Myllymäki.

Hartiapankilla eteenpäin puskeminen saattaa heijastua negatiivisena tekijänä lopputuloksen soundeihin, mutta Philesin tapauksessa lähestulkoon kaikki mahdolliset uhat ovat muuntuneet mahdollisuuksiksi. Seassa on taatusti kompromisseja, mutta mahdolliset sellaiset on maskattu näkyvistä. Veikeästi otsikkonsa ympärillä pyörähtelevä Who Do You Do on kerrostunut kiehtovalla tavalla, eikä tanssittavuus kampita rouheampaa menokaistaa, vaan ennemminkin tässä tehdään onnistunutta yhteistyötä ja rohkeaa hybiridiä.

Sinkkuraita Explain tulikin jo aiemmin todettua persoonalliseksi tapaukseksi, jossa kitararock ja kasarinen synapop synkkasivat kuin söpöimmät sydänkäpyset. Toinen sinkkunumero Love in the Now on blondiempi vetäisy, jonka etnoilevissa sfääreissä saatat kuulla itsensä Peter Gabrielin kuiskivan korvaasi jotain mystistä.

Angloamerikkalainen synakitarapoprock on siis hallussa useammallakin tasolla, mutta siinä ei suinkaan ole vielä kaikki. Saksaksi esitetty In Meinem Traum siirtosäteyttää kuulijan germaaniseen goottidiskoon, jossa teutonien omat Billy Idolit ja Sandrat tanssivat sulassa sovussa. Avainsana niin tällä kuin oikeastaan jokaisella raidalla on tanssittavuus, sillä jokainen raita tähtää mielestäni jalkojen liikkeelle saamiseen. Tehtävä vaatii joskus postpunkahtavaa bassoa, toisinaan indierockin kitaraa, mutta synaiset matot, tapetit ja katot saattavat sittenkin olla Philesin musiikillisen rakennuksen merkittävimmät osat.

En voi väittää albumia täydelliseksi, mutta vaikka tuotantotekniset rajoitukset ovat kutistaneet mahdollisesti osan suunnitelmista, uskallan nähdä suuremman kuvan kaiken takana. Se saattaa olla ajoin pikselinen, mutta yhtä kaikki suunta on vähintäänkin HD-kuvan kirkas. Itsensä ulos mukavuusvyöhykkeeltä työntänyt duo on kaivanut itsestään esiin jotain, josta kannattaa pitää kiinni.

Mika Roth

Lukukertoja: 2110