Raskaampi albumikooste – Toukokuu 2025
Aitheer: The Serpent
Rockshots
Aitheer on nopeasti suosikeihini kohonnut progemetalliyhtye. Ryhmä voi raskaimman metalloinnin keskelle luoda tuosta vain akustisen seisakkeen, eikä musiikki kärsi moisesta arvaamattomuudesta. Rikasteiksi käyvät myös täysin metallin ulkopuolelta tulevat ainekset, jos tarvetta moiselle ilmenee. Debyyttialbumin keskiöksi nousee plus 10-minuuttinen The Dance of Twins, joka on kuin bändin universumi minikoossa. Äärimetalli ja black purevat alussa, mutta saksofoni ja akustinen kitara värittävät maisemaa, ja pian ollaankin jo tyystin toisenlaisissa paikoissa.
Pianoa/koskettimia hyödyntävä ja niistä olennaisia osia rakentava Law käy myös kehityskaarensa aikana läpi muutoksia, joiden kautta tulevaa on kirjaimellisesti mahdotonta ennustaa. Vokaalit kääntyvät yhdeksi osaksi kulkua, rytmiryhmän punoessa omaa kudostaan alapuolella. Osat lipuvat välillä kauemmas toisistaan vain palatakseen takaisin toisiinsa – upean taiturimaista, eikä tippaakaan yliteknistä kuitenkaan. Raskaan metallin, progeisten elementtien ja jopa folkin kanssa tanssiaskeleita ottavan muodon yhdistely on herkkiä käsiä kysyvää työtä, mutta Aitheer on jo esikoisellaan saanut kaavat mielestäni toimimaan.
Levyn metallisten rakennelmien rinnalle nousee myös herkempiä ja hiljaisempia paloja. Akustisella kitaralla luotu East on kaunis tuokio mammuttien välissä. Viehättävä instrumentaali Clairvoyance hurmaa hiljaisella soitollaan, ja seisahdusta iltaruskon pysäkillä myös tarvitaan, koska edessä on nykien etenevä ja progemetalliseksi keräksi käyvä The Serpent. Albumin avaava Prologue on vain ohikiitävä tuokio synaisilla pelloilla, mutta levyn sulkeva Flame ottaa kaiken irti plus kolmesta minuutistaan ja akustisen kitaran luonnostellessa flamencomaisia linjoja.
The Serpent on melkoinen avaus ja ohjelmanjulistus. Aitheer osaa ja voi paljon, vaan ei silti pakota mielestäni musiikkiaan ylitekniseksi, minkä ansiosta kliinisyys ja kylmyys loistavat poissaolollaan.
Mika Roth
Echoes of the Extinct: Era of Darkness
Kylmäävän nimen itselleen kasteessa saanut
Echoes of the Extinct on jyväskyläläinen modernia melodista death metalia soittava orkesteri. Era of Darkness on vuonna 2022 perustetun ryhmän esikoispitkäsoitto ja kiekkoa pohjusti alkuvuodesta ilmestyneet kolme sinkkua. Itse asiassa kuuden raidan ja vain hiukan yli puolen tunnin mitta on siinä ja siinä albumin rajojen täyttäjänä, mutta ei nyt nurista pienistä ja keskitytään itse asiaan.
Ankkuriksi karusti sysätty ykkössinkku
Last Page on teknisissä kulmissaan hämmentävän kankea numero, jonka progeisemmat elementit eivät tunnu oikein toimivan vokalistin yliraa’an tyylin ja modernisti murisevien kitaroiden kanssa. Kakkossinkku
Empathy karkaa taas rokimmalla rullauksella matkaan kuin ammuttu, kertoen ihan toisenlaista tarinaa muodollaan, hengellään sekä rakenteellaan. Ehkäpä näistä syistä Empathy myös soi albumilla heti toisena, aivan majesteettisen pikametallitulitus
Remedyn vanavedessä ja levyn ensimmäiset kymmenen minuuttia ovatkin yhtä metallikeskitystä.
Yhtye on huolissaan maailmasta, joka on matkalla kohti seuraavaa sydänyötä. Niin kansikuva, albumin nimi, kuin lyriikat antavat ryhmän ”ekometallille” leimansa. Kantaa otetaan, mutta musiikillisesti olennaista ei kuitenkaan menetetä asioista kertomalla. Sanat voi kuulla, tai sitten vain heiluttaa päätään
Virusin tahtiin ja antaa kitaravallien viedä. Yhtä kaikki Virus on kärkiraita, jolla kova tekninen soundi ja sovituksen yllättäen antama väliosa pelaavat yhteen ja lyijy muuntuu kullaksi. Vavahduttavia hetkiä olisi suonut levylle useammankin. Kyseessä on debyytti, joten lievä tasapaksuus voidaan antaa vielä tässä vaiheessa anteeksi.
Era of Darkness on tumma ja raskas albumi, jolla modernia deathia ajetaan teknisin keinoin veitsen terälle asti. Brutaali äänimaisema ei melodioita helli, vaan antaa lähes kaaosmaisten soundien hallita. Ratkaisu on kova, mutta ehdottomasti kehiteltävän arvoinen, joten nyt vain mustuuden syöveriin syvemmälle.
Mika Roth
Falling From Grace: At The Edge
Inverse Records
Groovaavaa death metallia varmoin käsin pyörittävä
Falling From Grace julkaisi pari vuotta sitten nipun tiukkoja sinkkuja ja jälkeä syntyi. Niistä etenkin
The Abyss osui mielestäni keskelle olennaista, mutta syystä tai toisesta kakkospitkäsoittoa saatiin odotella pari vuotta. No, kevät on albumeille otollista aikaa ja kesän metallikekkereillä esiintyvä ryhmä saa mukavasti kiekon matkaan ennen tulevia juhlia.
Falling From Grace rakentaa kuolontalonsa pitkälti särökitaroista, joita
Timi Tonteri ja
Atte Väisänen myös käyttävät monipuolisesti. Lähtökohtaisesti yhtyeen musiikki on tuhdimpaa ja riffivetoista, mutta ei toimivalta melodialtakaan lyödä ovea edestä säppiin. Ilman koskettimia sun muita härpäkkeitä melodiat jäävät vain kovin syvälle rakenteisiin, etenkin kun vokalisti
Niki Tonterin ilmaisu on karun murinan, mörinän, kärinän ja huudon rapeaa sekoitusta. Toisaalta mm.
Revolt Unleashed ja
Egoistic ottavat riemun irti karusta äänimaisemasta, painaen kovaa päälle ja takoen pyhällä raivolla.
Metalli on kunniassa, vaan osaa FFG myös rokata, tavallaan nyt ainakin.
Final Hour on näpsäkkä kiskaisu ja
Crawling Back to the Dark sekä em. The Abyss ovat energisessä paiskomisessaan jo lähelle death’n’rollia yltäviä herkkuhetkiä. Mikä on siis plussaa etenkin näin tinkimättömässä maisemassa, jossa sävyillä on suurempi merkitys. Lievää yllätyskorttia pöytään iskee myös 9 vuoden takainen sinkku
Poseur, jonka raivoisa muoto ja silti jouheva rakenne kertovat taitojen kehittyneen jo varhain.
Falling From Grace haluaa selvästi edetä ja tehdä uusia asioita, mikä on toisen levyn tienoilla täysin loogista sekä ymmärrettävää. Joidenkin mielestä yhtyeen tyylikirjo on lähtenyt taatusti avartumaan jo liiankin laajalle, mutta mielestäni monet plussat selättävät vaivatta satunnaiset miinukset. Rajoilla ollaan ja sinne on haluttu.
Mika Roth
I Am Your God: Trinity
Out Of Line
Nimien kanssa pyritään erottautumaan mitä erilaisemmin keinoin. Melodisesta metallista jo kolmannen pitkäsoiton kasaan pätkinyt
I Am Your God on antanut uusimmalle levylleen nimeksi kolmion. Kolmio/Trinity on mainio otsikko tietysti kolmannelle kierrokselle ja kiekolta löytyy tusinan raitoja, mikä on kolmelle jaollinen luku. Albumilla on myös kolme intromaista palasta, jotka jakavat kokonaisuutta pienempiin osiin, kokonaismitan asettuessa 42 minuutin tuolle puolen – kolmelle jaollinen on tuokin luku ja kolmioita kelpaa laskea myös kansikuvasta.
Vaan ei enempää numeroista. Peräti viisi sinkkua jo tähän mennessä poikinut paketti on terhakkaammillaan, kun jo viime kesänä irti päästetty
’Til Death Do Us Part lähtee eeppiseen metallivuoristorataansa. Nopea tikkaus ja taustan komeat harmonisoinnit yhtyvät blastin pätkintään, yllättäviin melodiapurskahduksiin ja kaikki tämä mahtuu alle neljään minuuttiin. Hengästyttävää kyytiä on myös kun
Haunting Hell takoo itseään death-kirvein otsasta sisään ja supernopea
Pyre of Fears lanaa kaiken altaan. Aluksi näin ehdoton pauke ottaa helposti aikaa jäsentyäkseen, mutta em. hengähdystauot sallivat hengen pihistä.
Albumin sulkeva
Terminus pelaa peliään periaatteessa avarammin, mutta edes lähemmäs kuuden minuutin mitta ei tunnu täysin riittävän majesteettisille rakenteille. En sano musiikin varsinaisesti puuroutuvan kaikesta hämmentämisestä, mutta voisi selkeämpääkin olla, koska nyt veden loputon kiville viskominen taitaa lopulta halkaista koko kiukaan.
I.A.Y.G. osoittaa toisaalta, että plus viisiminuuttinenkin rakenne toimii, kun sovitus loksahtaa kohdilleen ja ainesten annetaan jäsentyä. Eikä bändin ärhäkkä, moderni ja nopea death kärsi satunnaisesta maltista, vaan ennemminkin terät saavat vain lisää terää.
Trinity on supertuhti annos superyksityiskohtaista deathia, jossa riittää kuultavaa ja purettavaa pidemmäksi ajaksi. Teemat käsittelevät pään sisäisiä paineistuksia, joissa jokainen on lopulta omien rajojen – ja mahdollisen rajattomuuden – mestari.
Mika Roth
Messiah Paratroopers: Legions of Tomorrow
Messiah Paratroopers on kuopiolainen vanhan liiton death metallia soittava yhtye, joka ehdittiin perustaa jo 80-luvun puolella. Paljon on siis kilsoja mittarissa, mutta niin vain Legions of Tomorrow on ryhmän esikoisalbumi. Hyvää kannattaa tietysti odottaa, vaan mitä alkujaan jo vuonna 2014 sorvin ääreen palanneen joukkion esikoinen antaa?
Näinä päivinä monenlaista deathia saatetaan kutsua kevyinkin perustein vanhan liito mäiskeeksi, mutta MP:n kohdalla sanat ovat erittäin perusteltuja. Nimikappaleen raikas thrashin tuoksu soundaa aivan kasarin lopulta, kitaratikkauksen purressa tarkasti ja vokaalien käristellessä hivenen
Slayerin hengessä kaiken yllä. Ilmassa on pahaenteisyyttä, väkevää voimaa ja energioita, eikä tallaa tarvitse edes survoa lattiasta lävitse. Huippunopea ykkössinkku
Painful Sleep on jostain kumman syystä viskattu koko albumin päättäväksi räväytykseksi, mutta toisaalta: loppuupahan kiekko melkoisella jysähdyksellä. Vieläkin kiivaampi
Out of Reality saa vastavuoroisesti avata albumin ja kumpikin sinkku potkii kuten pitää.
Eikä elämä (tai kuoleminen) tietenkään sinkkuihin pääty. Häijysti räiskivä
Legions of Tomorrow rämisee wanhoilla telaketjuilla, mutta tappavan vakaasti ja soundien klassinen puhtaus pistää hiljaiseksi. Tämähän on kuin elävää historiaa, joka tapahtuu juuri tässä ja nyt.
Morbid Prayer pistää selvästi groovempaa vaihdetta silmään, mutta nytkin ryskytys osaa tasapainoilla menneiden deathin palasten kanssa niin, ettei lopputulema kuulosta kuitenkaan miltään kuolleiden herättämiseltä. Soundikenttä on tuhti, pauke armotonta ja silti seassa on myös uudempien aikojen kaikuja. Ei mitenkään alleviivaavasti, mutta kuitenkin.
Legions of Tomorrow summaa siis paljon historiaa, vaikka esikoisalbumin materiaalista tuskin mitään palasia voi enää suoraan johtaa alkuaikojen hämäriin. Henki on kuitenkin sama, väkevästi deathille löyhkäävä ja sitkeä. Homman kruunaa
Aku Oksalan autenttinen dööttislaulu, josta ei potku lopu kesken.
Mika Roth
One Man Mayhem: Monster
Mikä rikkoo mielen, mikä saa sisimmän suistumaan raiteiltaan ja todellisuuden rakoilemaan? Tuota ikuista mysteerivyyhtiä ja syöveriä tutkii death metalin ja koneellisten painajaisten keinoin myös musiikin äärilaitoja luotaava
One Man Mayhem -projekti. One Man Mayhem on sama asia kuin multi-instrumentalisti-tuottaja
Raikko Törönen, joka näin käsittelee henkilökohtaista kokemustaan psykoosista ja sen voimista.
Monster on albumin mittainen tarina sielun sisäisistä sodista, taisteluista ja pimeydestä, kun mieli sirpaloituu. Monster itsessään on Peto, päähenkilön alter ego. Peto kumpusi liian pitkälle työnnetyn mielen mustuuksista ja otti tilanteen hallintaan, kun normaaliksi mielletty persoonallisuus astui sivulle tilaa tehden. Peto pystyi luomaan upeita asioita ja hienoa musiikkia, mutta Peto oli silti myös Peto, tuhoava voima.
Turning Pointin orkestraalinen metallimustuus ja sen keskelle sijoitettu elektrosiru tekee työnsä, ja kun sinkuksi valittu
Monster paljastaa juonen kulun, on kuuluisa toinenkin kenkä jo lennähtänyt jalasta.
Metalli ajetaan aivan pimeyden reunalle asti ja soundin karuus pitää suurimman osan aikaa kuria yllä. Näin harvat sinfoniset palat todella nostavat tilannetta ja esimerkiksi
Black Heart saa lyhyestä tuokiosta itselleen peilin, jonka kautta tekstin mustuus vain tehostuu. Soundien ja niukkojen efektien avulla OMM alleviivaa ja korostaa joitain asioita, mutta paljon jätetään kuulijan itsensä summailtavaksi.
I, Beast näkee saman kuvajaisen traagisena, jota
God of Fire albumin alussa ehkä jopa ylisti ja ihaili. Voima on voimaa, ehdoton ja totaalinen valta luovat lopulta vain uusia kahleita.
Monster on raskas albumi, jolla melodioita toki on, mutta ne tahtovat likistyä massojen alle. Pedon ääni on kuin suoraan helvetistä ja helvetillisiä ovat myös metallipalat, joihin on lisätty vain mausteenomaisesti elektronisuutta. Hirvittävä albumi, vaan ehkä samaan aikaan osin samoista syistä myös oudon kiehtova ja kutsuva. Mustien voimien tuhoisa messu, joka lopussa luo jotain erilaista ja uutta.
Mika Roth
Pohjoisen soturit: N
Pohjois-Savon metalliylpeydeksi tituleerattu
Pohjoisen soturit on pitkän taipaleen tehnyt orkesteri. Muistin vuoden 2016 rehvakkaasti nimetyn
Oksat pois... ja osa latvuksista -albumin, jonka ’junttaa, mättöö & örinää’ -resepti nuiji amerikkalaisuutta savolaisuuteen ja toisin päin. Vasaroista tuli mieleen mm.
Lamb of God, eikä meno ole ainakaan asettunut sittemmin.
Tällä kertaa levyn otsikoksi on kelvannut yksi kirjain, mutta N löytyy kyllä jokaisesta kompassista. Suunta siis tiedetään ja kolmannella kierroksella kurssi myös pidetään tiukasti kohdillaan, metallin käydessä eri tavoin raskaaksi ja teksteiltään tietenkin tumman varjoisaksi. Toinen sinkku
Tolokun Musta osui kevään korvalla kohdalleni ja bändin omaperäinen soundi sai välittömästi kulmakarvat kohoamaan, että tällaista mäiskettä tällä erää Savon maisemista. Suomi kielenä istuu jotenkin epämukavasti ryskeen kylkeen, mutta tämä on sellaista miellyttävää epämiellyttävyyttä, rakentavaa hajoamista, jota on vaikea selittää sanoin. Tiukemmin äärimetallin kainaloon puristuva
Kuiskaus on selkeämpi sinkkuvalinta ja myös napakka
Harhat on taatusti helpommin mm. Keski-Euroopan markkinoilta vastakaikua löytävä kajahdus.
N on vain seitsemän raidan mittainen, eikä kokonaismitta ylitä edes puolta tuntia. Silti kiekossa on puolia ja porstuoita hämmentävän paljon.
Valitusvirsi vinkkaa hard rock -soundeilla kauas sivummalle, vaikka mörisevä junttaus on samalla superraskasta paahtoa.
Jäinen Syli koikkelehtii ja kolistelee, vaan jotenkin ryhmä pakottaa svengin päälle ja puristaa grooven kalpeaksi rengiksi.
Avanto on taas tahollaan puhdasta doomia, jonka murskaavan upeassa kulussa kosketinmelodia saa tilaa ja vokaaleihin päästetään sekaan aitoa puhdasta laulua alasimille lisää painoa loihtimaan.
N on monia asioita, mutta mikä tärkeintä: se on ehdottoman persoonallista pauketta alusta loppuun asti. Ryhmän tekemisiä saattaa olla haastavaa ymmärtää, mutta ainakin syntyy jälkeä ja jää mustelmia.
Mika Roth
Wretched Path: Sea of Death
Meara Music
Kaksi ja puoli vuotta sitten
Wretched Path näytti, kuinka vanhemman koulukunnan death metal taipuu kyllä uuden ajan tarpeisiin. Kokeneista tekijöistä kasatun ryhmän debyyttipitkäsoitto
Heavy Lies The Crown juuttui hyllyn reunalle soittoon, joten odotukset uutta Sea of Death -kiekkoa kohtaan olivat jo lähtökohtaisesti korkeat.
Death on joidenkin mielestä enemmän tekniikkaa kuin voimaa, mutta itse olisin taipuvainen näkemään asian päinvastoin. Kaikki kunnia nopeille nakeille ja taituroiville sovitusjekuille, vaan kyllä dööttis kaipaa myös hartioista lähtevää soittoa ja syvyyksistä ei-niin-puhtaana kumpuavaa vokalisointia. Eli juuri sellaista, mitä mureasti mörisevä, kärisevä ja huutava
Esa Salminen pystyy kuulijoille antamaan. Kuten otsikko ja kansikuvakin antavat ymmärtää, niin nyt yleisenä teemana on meren tapa ottaa osansa kuolleina.
Ajat vaihtuvat ja fokus on ankkurina kajahtavalla nimibiisillä vuoden 1945 Itämerellä. Kuolema ottaa monet muodot ja löytää aina tapansa tunkeutua elävien maailmaan. Muinaisen Egyptin rannoilla vaeltaa
Apophis, joka tuo kaaoksen tullessaan, mitä musiikki heijastaa raivoisin muodoin.
Rot Alone tarkkailee kuoleman jälkeistä paikkaa kriittisin silmin, kun puulaatikon sisältö on päätynyt multiin diktaattoria seuratessaan. Ajat muuttuvat, ihmiset eivät niinkään, ja taipumus järjettömyyksiin on vain yksi tapa jatkaa kuoleman ulapoiden luomista. Tämän kaiken yhtye kertoo aina alle viiden minuutin death-purkauksina, joissa negatiiviset energiat pyörteilevät villeinä, eikä positiivisuus nosta päätään poterosta. Äärirajoille muodon työntää avausraita
Release of Violence, eikä jo pari vuotta sitten ilmestynyt
Wretched Path jätä paattiakaan keikauttamatta.
Sea of Death on armoton ja hellittämätön deathröykytys, joka ei anna juuri vetää keuhkoihin ilmaa välissä. Paine on hetkittäin hirveä, eteenpäin kaatuvat rakenteet ovat kaaoksen partaalla ja juuri tuossa syöverin reunalla olemisessa bändi saavuttaa mielestäni maalinsa.
Mika Roth
Lukukertoja: 268
