Super Glue Anxiety – punkista funkkiin ja ska’sta metalliin

Super Glue Anxiety on suomalainen kokeellista musiikkia tekevä bändi, tai noin ainakin albuminne saatesanoissa todetaan. Kokeellisuus voi olla melkeinpä mitä vaan, joten voisitteko hieman avata bändin syntyyn vaikuttaneita ajatuksia sekä ideoita. Mistä tässä lievästi Mr. Bunglea muistuttavassa projektissa on oikein kyse?

- Mr. Bunglen ensimmäinen albumi on kaiketi syypää tähän kaikkeen. Sieltä löytyy monenlaista tyylilajia ja se on antanut meille jonkinlaisia suuntaviivoja, että tuollaisia juttuja voi tehdä. Ja sitten kun ei haluta kuitenkaan suoraan matkia heitä, eikä meidän taidot siihen edes riittäisi, niin lisäämme keitokseen myös muita vaikutteita. Mutta tätä bändiä olisi tuskin perustettu ilman Mr. Bunglen olemassaoloa.

Yhtyeen ytimen muodostaa kaksi jäsentä: biisintekijä ja laulaja Juha Kraapo, sekä kitaristi Sami Räikkönen. Lisäksi miksaaja Samu Oittinen neuvoo herroja ongelmakohdissa ja tekee laadukkaat miksaukset. Kraapo olisi halunnut perustaa tämän henkisen ryhmän jo aiemmin, mutta vasta nyt taitotaso on saavuttanut pisteen, että toimeen kannatti ryhtyä.

Mitään keltanokkia duo ei suinkaan ole. Kraapo ja Räikkönen soittavat myös Black Dreams nimisessä bändissä. Räikkösellä on lisäksi hardcore punk -bändi Pohjasakka ja jotain muita virityksiä. Kraapolla on taas elektronista musiikkia Julian Faith ja Unleashed313. Mainittakoon myös lisäksi jo edesmennyt crossover thrash -bändi Discipline X.

Tuoreella First Row Seats -albumilla melkein kaikki on tehty kahdestaan, mitä nyt levyllä kuullaan joitakin vierailevia tähtiä ja sessiotyyppejä. Oletteko nyt sitten funkkareita, punkkareita, vai mihin laariin itsenne laskette?

- Kutsumme itseämme punkkareiksi, kun kummallakin on punk-taustaa.

Olette ahkera sinkkubändi ja julkaisitte sinkkuja viime vuonna neljä kappaletta. Oliko alusta asti selvää, että tästä kaikesta sukeutuu vielä pitkäsoittokin?

- Kyllä se oli alusta asti selvää. Albumin tekeminen ammattistudiossa on vain arvokasta puuhaa, joten me käymme äänittämässä 1–2 biisiä kerrallaan aina silloin tällöin. Aloittelevan bändin kannattaa julkaista singlejä ja hakea sitä kautta näkyvyyttä sekä seuraajia.

Entä kuinka albumin musiikkimaailma sai kehittyä? Siellä on aika veikeitä loikkia sivummalle. Dead Witch viskaa ska'n peliin ja funkkaus groovaa rockin, punkin sekä jopa metallin rinnalla. Onko tämä tarkkaa tieteellistä luomistyötä, vai enemmänkin kaaokseen perustuvaa evoluutiota?

- Tässäkin Bunglen eka albumi on viitoittanut tietä, siellä on aika paljon ska- ja funk -vaikutteita. Ja sitten se meidän oma punk-tausta tuo mukaan ska punkkia ja raskautta. Ja kyllä me olemme käyneet keskusteluja bändin linjasta. Päätimme ainakin sen, että emme halua olla pelkästään ska-bändi. Ja single Raiding England mietitytti aika paljon, siinä kun ihan tahallaan kierretään kaikki trendit ja lainalaisuudet mahdollisimman kaukaa.

Sinkku kannatti kuitenkin julkaista, eikä vain sen takia, että sillä haluttiin esitellä kokeellisen bändin eri puolia.

- Vastoin ihan kaikkia ennakko-odotuksia musiikkimedia ihastui tähän biisiin, ja se sai aikanaan radiosoittoa tosi paljon. Taitaa olla toiseksi suosituin biisi kuunteluissa mitattuna.

Mielestäni levynne on pohjimmiltaan hilpeän kevyt ja ilomielinen, mutta olen myös kuullut kuittailuja siitä, että olette "liian raskasta kamaa" ska'n kaveriksi. Onko tuo rajalla/rajoilla tasapainoilu enemmän etu kuin haitta?

- Emme oikeastaan enää mieti sellaisia asioita. Teemme ihan hyviä ja hauskoja biisejä. Jos joku tykkää, niin hyvä. Jos joku ei tykkää, niin sekin on ihan ok. Tällainen materiaali varmasti jakaa mielipiteitä todella paljon. Pahinta olisi olla siinä välimaastossa, että ihmisille on ihan sama ja vastaus olisi ”joo ihan kiva”. Me pyrimme siihen, että kuulija joko rakastaa meitä tai vihaa meitä.

First Row Seats on tosiaan ihailtavan runsas tapaus, eikä tässä ole todellakaan vielä kaikki. Pöytälaatikosta löytyy jo toinen albumi valmiina, sekä myös ylijäämätavaraa. Eli joku ystävällinen levy-yhtiö voisi nyt liittyä avoimin mielin mukaan juhliin, ja näin maailma olisi vieläkin parempi paikka elää.

Mikä biisi pääsi muuten ensimmäisenä mukaan esikoisalbumille ja mikä viimeisenä?

- Dead Witch oli ensimmäinen single ja riittävän hyvä biisi, että paikka albumilla oli ansaittu. Viimeinen taisi olla Welcome To Anxiety tai West Coast Porcupines. Anxiety on vähän sellaista sirkusmusiikkia. Meillä oli toinenkin sirkusbiisi, niin se toinen jätettiin pois, yksi sai riittää. West Coast tuli ihan loppumetreillä ja paineli ohituskaistaa pitkin muiden ohi. Siinä on hauskaa se, että reggae vaihtuu kesken biisin funk-poljentoon. Se oli niin erikoinen ratkaisu, että haluttiin sitten se mukaan levylle.

Henkilökohtaisia suosikkeja on aina vaikea poimia omista lapsista, mutta Kraapo nostaa esiin Sucking Like A Leech -raidan.

- Siinä on outoa tässä kontekstissa se, että se ei ole ollenkaan kokeellinen. Mutta se on hyvä ja ehjä sävellys. Ja harvoin teen biisejä duurissa, mutta tämä on G-duuri.

Räikkönen pistää parijonon ensimmäiseksi Walking Nightmare ja Sucking Like A Leech -raidat. Noista ensinnä mainittu lähtee herran mukaan kuin tykin suusta, kun taas leppoisa ska-rallatus Sucking Like A Leech tallaa ihan toisenväristä tiilitietä suuntaansa. Mainittakoon kuitenkin sekin, että kyse on vain yhden hetken ajatuksista ja mielipiteet vaihtelevat lähes päivittäin, riippuen aina vähän, että mikä fiilis on milloinkin.

Kokonaiskuva ja albumin lopullinen muoto yllättivät yhtäältä kaksikon, Räikkösen mielestä levystä tuli hieman ”kevyt”. Allekirjoittaneen mielestä keveys, ja nuo lainausmerkit kannattaa muistaa sanan yhteydessä, on kuitenkin bändin tärkeimpiä etuja. Kraapon mielestä maalitaulun keskustaan osuttiin aika lähelle, vaikka alkuun raskaampi visio ehkä mielessä välkkyikin.

- Nyt se on niin kuin sanoit ”veikeätä” ja hyväntuulista, joskin välillä myös raskaita osuuksia sisältäen. Eikä siinä mitään, tämä on ihan ok linja jatkossakin.

Räikkönen muistuttaa, että kaksikolla on kuitenkin pitkä historia punkin ja muutenkin raskaamman musiikin kanssa, joten pieni vaihtelu on rikastavaakin. Ja seuraavaksi voi tulla jotain ihan muuta.

Entä oliko kipaleita työstettäessä jotain rajoja, joita vain ette halunneet tämän otsikon alla vielä ylittää?

- Kokeellista musaa on niin monenlaista. Me emme oikein diggaile sellaisesta avaruuskohinasta, että on kahdeksan minuuttia kohinaa ja puolivälissä biisiä kuuluu yksi beep. Me emme halua edustaa sellaista kokeellisuutta. Tai se toinen ääripää, että kokeellisuus edustaa laulun osalta örinäpörinää tai growlausta, emme halua tehdä sitäkään osastoa. Pyrimme olemaan siinä välissä.

Kraapon rinnalla Räikkönen tuumaa, että juuri rajattomuus tekee projektin työstämisestä erittäin kiinnostavaa ja virkistävää. Yleensä valittu genre rajoittaa aina tekemistä, eikä siitä voi liikaa poiketa. SGA:n kanssa kaikki genret ovat mahdollisia, ja niitä voi aika huolettomasti liittää toisiinsa, kunhan lopputulos kuulostaa omaan korvaan hyvältä.

Oletteko jalkautumassa keikoille levyn tiimoilta ja jos, niin kuinka soundia tullaan työstämään? Taustanauhoja, isompia bändejä, vai karsittuja sovituksia?



- Tätä asiaa mietimme parhaillaan. Oletusarvo on se, että Suomessa on vaikea saada keikkoja. Ja todella vaikea niitä on saada, jos musiikki on kokeellista. Toisaalta meidän musiikki voisi saada todella hyvän vastaanoton keikkakuppiloissa, koska musiikki on menevää ja sekopäistä. Äänittäminen ja bändin asioista sopiminen on nyt helppoa, kun lusikoita on sopassa vähän. Bändin kasaaminen ja pyörittäminen mutkistaa asioita. Mutta mietintämyssyssä tämä asia on. Julkaistaan vähän lisää singlejä ja katsotaan, että mitä tapahtuu. Puhallinsoittaja mahtuisi mukaan ainakin sessiomuusikkona, ehkä jopa bändiin voisi päästä.

Mitä seuraavaksi? Onko luvassa julkaisuja, kiertueita tai jotain muuta huomioitavaa?

- Olimme juuri studiossa, joten uutta materiaalia lienee luvassa syksyllä. Kitaristi Räikkönen poikkesi Japanissa ja heitti sellaisen idean, että pitäisikö lähteä Japaniin keikalle. Joten mehän lähdemme. Tuskin se ihan heti tapahtuu, mutta unelmia ja tavoitteita pitää olla.

Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain jäi kertomatta niin nyt olisi se aika.

- Lähdimme aika varovaisesti liikkeelle ja odotuksia ei ole juuri ollut. Me olemme jo kokeneita konnia musiikkibusineksessa, niin ihan on tiedossa, että kovin epämuodikkaalla alalla liikumme. Tämän tietää myös promoottorimme Inverse Records. Kaikesta huolimatta olemme saaneet todella hyvän vastaanoton erityisesti ulkomailla, siellä ehkä riittää enemmän voluumia tällaiselle musiikille. Ja hienoa, että nyt kotimainen Desibeli huomioi meidät, jospa täällä kotimaassakin rupeaisi tapahtumaan jotain pientä myötätuulta.

- Tässä on hienointa oma vapaus tehdä ja kokeilla asioita. Itse biisintekijänä nautin todella paljon siitä, kun saa kokeilla ja soittaa juttuja eri genreissä. Ja kaikesta huolimatta tai juuri sen takia on ruvennut kuulijoita ja seuraajia olemaan, se on hieno palkinto. Me emme haistele trendejä tai yritä miellyttää ketään tai mitään, ehkä sen takia tämä musiikki kuulostaa omaehtoiselta ja tuoreelta.

Haastattelu: Mika Roth, kuvat: Super Glue Anxiety