Nobody – vaikka sähköhaitari Marshallin torniin kiinni

Nobody on yhden miehen tummaa folkkia soittava yhtye, jonka julkaisutahti on ollut viime vuodet huima. Taannoin ilmestynyt Shadow Companions EP pisti dark countryn, folkin ja rämeisen bluesin kertomaan yhden sukupuun tarinan. Uusin EP Saint Devil in the Fieldskin ehti jo ilmestyä, joten pajallaan akustisesta kitarasta yhä uusia puolia löytävää artistia oli aiheen haastatella. Aloitetaanko siitä, että kuka Nobody on, mistä hän tulee ja mitä hän tekee?

- Nobody on vantaalainen keski-ikäinen muusikonretku, joka soittelee synkkää ja välillä ehkä railakkaampaakin folkinkaltaista kamaa, treenailee rumpujen soittoa ja on julkaissut pari kirjaa ja näytelmän. Opiskelen tällä hetkellä rumpujen soittoa ja diggaan lukea historiaa ja filosofiaa, joista ammennan biisimateriaalia: ihmisen rajaton hölmöys ja julmuus on aina mulle inspiraation lähde.

Julkaisit keväänkorvalla Shadow Companions EP:n, joka on "tutkielma vanhasta, arpisesta sukupuusta, jota on hakattu ja taivuteltu väkivalloin". Hieno EP sai juuri jatkoa, kun Saint Devil in the Fields EP ilmestyi. Onko kyse kahden EP:n kokonaisuudesta, vai ovatko nämä eri lukuja ihan eri tarinoista?

- Menen niin biisi kerrallaan sävellyksissä, että en juuri suoraan sanottuna mieti levykokonaisuuksia, vaan ehkä tarinoista sitten kerääntyy kokonaisuus joka kulkee kappaleesta toiseen, ja levyjaot sattuvat olemaan mitä on kasaan saatu. Kyllähän niissä tietynlainen kehityssuunta on näkyvissä, mutta jokainen ralli on niin kuin pikku askel koko matkalla mitä olen tekemässä.

Vaatimattomuus on suomalaisen luonteen peruspilari, eikä Nobody näe itseään minään visionäärinä, vaikka allekirjoittanutta kirjaimellisesti vavahdutti Shadow Companions EP:lle luotu hillityn karu soundi ja muoto. Tarinat ovat hurjia, tekstit kovia ja silti niitä kehystää jopa kauniiksi laskettava musiikki. Miten tämä kumma muoto on oikein syntynyt ja kehittynyt?

- Mulla on juuret death metallissa alunperin, ja mua on aina kiinnostanut synkempi musiikki, mutta vanhemmiten mua on alkanut kiinnostaa enemmän akustinen äänimaailma, tyyliin vanha delta blues ja maailmanmusiikki, etenkin malilailen, sellainen joka on tosi diippiä ja spirituaalisesti puhdistavaa tykitystä. Kun säröt sun muut riisutaan pois, niin on mielenkiintoista nähdä mitä sieltä alta saattaa löytyä.

Tutkimusmatkailu on tietysti riskialtista puuhaa, mutta matka se vain jatkuu ja akustinen kitara on kaiken ydin. Nobody käyttää ovelasti kuvausta kehdosta, josta kelpaa kasvatella erinäköistä floraa ja faunaa.

Uusin sinkkusi on Eight Bullets of Death. Onko tämä tarina Kahdeksan surmanluotia -elokuvasta ja jos, niin miten olet itse nähnyt ja kertonut tarinan?

- Hyvin huomattu, on se siitä leffasta otettu! Mutta en ole sitä nähnyt, pakko myöntää. Kaveri vaan kehu sitä pätkää ja se nimi jäi mulle mieleen, että onpa tarttuva laini, ja kuvittelin sitten omaa stooria siihen päälle vähän niinku Bonnie ja Clyde -hengessä.

Tyylissä on yleisellä tasolla tapahtunut mielestäni siirtymää aikojen saatossa. Miten uusi musiikki on mielestäsi kehittynyt verrattuna edeltäjiinsä?

- Aika samoilla linjoilla mennään, ehkä nyt vähän iskelmähenkistäkin vibaa tuossa sinkussa ainakin. Mutta perimmillään mulla on fiilis että kappaleet ois aina hyvä pystyä vetämään pelkällä akkarilla.

Soittotekniikassa on syntynyt peukaloa ja etusormea käyttävä malilainen tyyli, jota sitten John Lee Hooker ja Muddy Waters -vaikutteet jalostavat.

- Kiva olisi saada vielä enemmän noi bassot ja diskanttikielet kulkemaan samaan aikaan, synkoopilla ja erilaisilla pulsseilla jotta homma pysyisi mielenkiintoisena. Jo pelkästään perus 6/8 -kuvioiden synkopoimisessa on iso työmaa, varsinkin jos haluaa jotain laulua laittaa päälle, joten oppimiskaari on pitkä.

Hyperborean Ecstasy oli se hetki, jolloin huomasin tyylisi muuntuneen melkoisesti. Oliko se ns. uuden ajan alku, vai miten itse koet ja näet nyt tuon puolitoista vuotta sitten ilmestyneen albumisi?

- Mä sanoisin että isoin muutos mulla oli Eternal Infernal -albumi, kun sillon lakkasin rääkymästä ja rupesin laulamaan melodioita. Plektrakin jäi sitten vähemmälle koko ajan, kun tuo nahan ja metallikielen välinen kamppailu on niin intiimiä mulle, se on niin armotonta ja kivuliastakin eikä paljon virheitä pysty tekemään ilman että ne räjähtää silmille.

- Välillä sitä runnoo karmeita ufo-sointuja jotka rikkoo handun ja sitten taas pitää ottaa takapakkia. Kaivelee perussointuja ja yrittää löytää erilaisen kulman, ja sen uuden kulman kautta sitten voi välähtää joku ajatus tarinasta mikä voisi toimia siihen päälle.

Julkaiset musiikkia erittäin taajaan. Miksi näin? Onko kyse luomisen pakosta, vai onko artistin vain näinä päivinä pidettävä itsestään alati meteliä?

- Niin, on se musta hyvä ruokkia noita algoritmeja tasaiseen tahtiin, ja nyt on onneksi ollut hyvä putki, että biisejä on syntynyt kivasti, joten oon vaan antanu palaa ja levy-yhtiöllekin se on onneksi sopinut. Kyl se tekemisen ilo on niin mukaansatempaava että haluan laittaa uudet biisit heti kiertoon.



- Spotify-pomokin oli muistaakseni joskus kannustanut artisteja rivakkaan julkaisutahtiin, mistä moni taiteilija tietenkin suivaantui, koska luominen on niin herkkä prosessi mitä ei voi kiirehtiä. Mulla vaan tää mun pikku studio mahdollistaa jatkuvan työskentelyn. Aika käppäsillä vermeillähän ja osaamisella tässä mennään suoraan sanottuna, mutta itse just kun tykkään old school bluesista ja kenttä-äänitetystä maailmanmusasta, niin se tuotannon kirkkaus ei oo koskaan ollu mulle mikään pakollinen tavoite.

Mielestäni tuo on nimenomaan vahvuus eikä heikkous, sillä Nobodyn erottaa juuri soundin rosoinen raakuus, silottelemattomuus. Vaan entä kun siirrytään livetilanteeseen, kuinka esität kappaleitasi? Onko kyseessä mies & kitara -viritelmät, vai onko mukana muitakin soittajia, kenties jopa bändi?

- Joo, saa nähdä! Pari keikkaa oon vetäny soolona ja cajonin soittajan kanssa, mut unelmana olis koko bändi taustalla ja aika akustisella painolla. Kunhan sais keikkaa ja soittajat, niin ei mua haittais vaik ne vetäis sähkösillä. Toivottavasti se aika tulee ja olis oikeesti ihmisiä jotka haluis tulla keikalle kattoo tätä kamaa.

Sähköt/sähköttömyys ei siis ole ongelma, sillä artistia lainatakseni ”vaikka sähköhaitari Marshallin torniin kiinni jyrisemään, kaikki käy!” Ja jos mielikuvituksella antaa vapauden, niin haaveitahan riittää.

- Jos sais ballet-rumpuryhmää hakkaamaan perkkoja sillä infernaalisella paukutuksella mitä oon nähny maailmanmusapiireissä, niin olisi täydellistä. Kävin 2020 Guineassa opiskelemassa paikallista Mandengue-musiikkia, ja siellä niiden akustisen orgaaninen hengellinen rymistely jätti lähtemättömän jäljen, mitä koitan omalla tavallani emuloida omassa musassa. Kurpitsoista rakennettuja soittimia oli, ja paljon nahkaa, käärmeiden ja vuohien, oli kalansiimakieliä ja mitä ihmeellisimpiä kilkuttimia, loputonta jammailua, mieletöntä hurmosta hyvin simppeleillä vermeillä missä tila ja soittajien vartalot teki suurimman duunin, eikä mikään sähköistetty efektiluuppi. Se reissu mullisti mun maailman, ja siellä päin on aivan loputon aarreaitta rytmejä ja melodioita mistä ammentaa uusia vaikutteita.

Mitä seuraavaksi? Onko luvassa erikoisempia juttuja, julkaisuja, tai jotain muuta huomioitavaa?

- Hikisellä verstaalla biisiä vääntämässä tämäkin vuosi etenee, ja rumpurudimentteja harjoitellessa. Lainasin kirjastosta Stick Control -kirjan virvelin soittajille jostain 1800-luvulta ja siinä on tosi kivoja harjotuksia. Tollanen länsiafrikkalainen Calebash-tyylinen perkussiivinen ilmaisu on paljon mun mieleen, ja aion yritellä miten sitä saisi perusrumpusetillä vedettyä. Ylipäänsä ois kiva että kappaleet ei ois niin ennalta-arvattavia ja niissä ois vaikkapa instrumenttien roolit vähän rikottuina.

Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain jäi kertomatta niin nyt olisi se aika.

- Iso kiitos sulle ja Desibelille tästä haastattelusta! Oli kiva funtsii asioita musan takana eikä vain lätkyttää biisiä nollat taulussa kaikki päivät. Musajournalismi on sairaan hieno juttu mitä ei porukka paljon muista arvostaa, vähän niinku keikkamiksaajat. Eli vain källeistä muistutetaan, mut teidän kaltaset tyypit pitää kulttuurin elossa ja vaihtoehtoiset näkemykset sekä tyylilajit mitä isoilla medioilla ei juuri näy. Pitäkää lippu korkeella ja sama hyvä meininki päällä! Respect.

Samat sanat ja kumarrus, musiikki on todellista voimaa.

Haastattelu: Mika Roth
Mustavalkokuvat: Petri Kokko, värikuva: Mikke Strandberg