Rokimpi ja realistisempi Dino Mansik

Dino Mansik julkaisi uuden musta tuntuu -albumin, jolla monet asiat ovat muuttuneet. Nyt kyse on jälleen enemmän Mikko M. Koskisen sooloprojektista, vaikka bänditaustan omaava artisti yhä pitääkin kiinni bändin ideasta. Uuden levyn saatesanoissa puhutaan dream rockista, vaikka pop on myös mukana kuvioissa. Onko nyt koittanut rokkauksen aika, ja jos niin miksi?

- No on! Inspiroiduin muutama vuosi sitten alternative rockista ja metallista. Kaikuja tästä on kuultavissa uudella levyllä. Rokkailu tuntui kuin paluulta juurille, oon aloittanut pikkupoikana musiikin kuunteluni Nirvanasta. Tarvetta on myös syntynyt siitä, että Yournalist on ollut pitkillä talviunilla, niin on pitänyt rokata muualla. Dino Mansikista muovautui se väylä.

Sivuhuomiona mainittakoon, että Yournalist on aktivoitumassa myös tahoillaan, joten toinenkin väylä on pian taas käytössä. Dino Mansik julkaisi vajaa viisi vuotta sitten Et koskaan oo yksin -debyyttialbumin. Jälkikäteen on allekirjoittaneen mielestä helppo huomata, että ketsuppipulloefekti pääsi valloilleen ylipitkällä levyllä, mutta Koskinen on toista mieltä. Levy on hänestä juuri sopivan pituinen, ja hän on esikoisesta yhä kovin ylpeä. Levy on aikansa kuva, kuten levyt aina, Koskinen toteaa.

Uuden levyn materiaali alkoi muotoutua pian debyytin jälkeen, vaikka mukana olikin muutama melodia ja tekstinpätkä aiemmilta ajoilta. Mikä on uuden levyn idea?

- Grand-ajatuksena oli tehdä surullisen vihainen levy, joka ei ole kuitenkaan ole pohjattoman melankolinen. En ehkä ihan onnistunut siinä sillä en ole kovin vihainen ihminen. Surumielisyydessä onnistuin paremmin.

Olet tällä kertaa tehnyt käytännöllisesti katsoen kaiken yksin. Ainakin tekstien teemat tuntuvat kovin henkilökohtaisilta, joten oliko tämä ainoa mahdollinen tapa?

- Pian debyytin jälkeen Johanna (Koskimo) sai jälkikasvua ja tuntui luonnolliselta tehdä tämä omin päin. Ehkä kappaleet kuulostaa henkilökohtaisemmilta, kun ne ne tulee ulos nyt yhdestä suusta.

Hoiditko myös tekniikkapuolen yksin?

- Kyllä. Olin ekan levyn jälkimainingeissani fiilistellyt, että koska levyn tekeminen oli lopulta aika yksinäinen prosessi, seuraavalla kerralla levy syntyisi kollaboraation keinoin isolla porukalla. Ei muuten toteutunut näin. Homma oli entistä itsenäisempää. Mutta mitä sitä kieltämään, viihdyn todella hyvin itsekseni. Onhan se silti haikeaa kun paikalla ei ole ketään, jonka kanssa jakaa iloa tai onnistumista siinä hetkessä.

Entä keiden apua sait studiossa?

- Iso kiitos kuuluu kuitenkin mukana olleille vierailijoille; Ukko Heinonen (huilu), Liisi Uusitalo (viulu) sekä trio Cantus Mercurialis -kuorosta. Oskari Ruohonen tarjosi hyvää tuotannollista lisämaustetta avausbiisiin oisin halunnu rakastuu. Albumin masteroi Jarno Alho.

Uuden albumin ensimmäiseksi sinkuksi poimittu olisinpa majava on mielestäni kumma valinta, sillä toki levyllä on monta menevämpää raitaa. Merkitseekö tuo kappale sinulle jotain enemmän, vai miksi se sai avata uuden aikakauden?

- Tähän on tylsä vastaus. Musta tuntui tärkeältä avata julkaisuhana. Muutkin sinkut on tiputeltu maailmaan biisi valmis, biisi ulos -mentaliteetilla. Majava oli ensimmäisenä valmiina ja tuntui luontevalta jatkumolta aiempiin julkaisuihin. Pääosin ekalla levyllä katsottiin maailmaa pinkkien lasien läpi ihastuneena mutta tällä kertaa mukaan on tullut realismia ja päässä istuu ihan tavalliset silmälasit. Voisiko sanoa että sävy on aikuismaisempi.

Aikuisuus ja aikuistuminen ovat teemoina etenkin nopein askelin etenevällä, rokimmalla ja repivämmällä en koskaan kasva aikuiseks -raidalla. Sinkuksi nostettu helmi pohtii lapsuus/aikuisuus juttuja mielenkiintoisesti.

- Totta puhuen, aikuisena on oikeastaan aika siistiä, voi tehdä miltei mitä vaan. Jälkikasvun myötä lapsuutta ja nimenomaan sitä kasvamista oon saanut seurata eri vinkkelistä. Oli myös hauskaa tehdä tyttären kanssa yhdessä tämän kappaleen musavideota. Biisi syntyi omasta turhautumisesta aikuistumista kohtaan ja sillä hetkellä kappaleen ajatus oli voimaannuttava. Se oli vuosien saatossa syntyneiden asioiden kulminaatiopiste.

Aikuisuus voi olla raskasta kaikkine vastuineen ja velvollisuuksineen, mikä on yksi ulottuvuus taustalla. Mikä siis on loputtoman nuoruuden/lapsuuden salaisuus? Pääseekö Mikä-Mikä-Maahan mitenkään muuten kuin lastenlipulla?

- Onhan se hiukan mahdoton idea. Aikuiseksi kyllä kasvetaan, eihän sille mitään mahda. Siihen liittyviä valintoja voi kuitenkin tehdä joka päivä. Mutta oli mielestään aikuinen tai ei, omaa sisäistä lastaan ei kannata unohtaa, vaan siitä täytyy pitää huolta.

Pitää lainata taas Kauko Röyhkää: ”Kuuskyt vuotta vanha mielummin kuin aikuinen”. Albumin sulkeva puhe/spoken Word -raita jesus cinematicin puhe tuntuu aika improvisoidulta purkaukselta. Mistä ihmeestä tuossa on oikein kyse? Kertoja – sinä? – kuulostaa aika ahdistuneelta ja seinät kaatuvat niskaan...

- Ajattelin, että teen kappaleen ympärilläni olevista ihmisistä. Poimin asioita ja huomioita sieltä täältä. Kun palasin kappaleen pariin myöhemmin tuli olo, että puhunkin itsestäni. Se hämmensi, enkä oikein tiennyt mikä tämä biisi oikein on. Biisi kosketti minua. Siksi se on levyllä.

Biisi on kuulijankin kulmasta outo lintu ja huomaan sen ärsyttävän eniten, mutta ehkä tässä on ajan kuvaa taas, jonka näkee paremmin vasta viiden vuoden päästä.

- Tuo on kyllä kiinnostavaa. Eihän tuo kappale varsinainen viihdepläjäys olekaan. Suoraa ja kaunistelematonta tunnetta kuuntelijan voi olla vaikea vastaanottaa.

Levyäsi kuunnellessani olen saanut eniten kehuja draamakuninkaallinen kappaleesta, joka on kiistatta menevää, tarttuvaa ja melodista kitararockia. Nytkin teksti tosin tuntuu keskittyvän keskushenkilön ongelmiin. Onko kappale, ja koko albumi, kenties jonkinlainen yksi tarina yhdestä henkilöstä - ehkä jopa sinusta itsestäsi?

- Mulla oli ajatus surkuhupaisasta alter-egosta ja nyt se seikkailee draamakuninkaallisessa. Tämä hahmo on kärjistetty ja venytetty versio itsestäni. Se seikkailee muissakin biiseissä. Venyttelystä johtuen en voi ottaa täyttä kunniaa siitä, että albumi kertoisi musta mutta otan ainakin 65-prosenttisen kunnian.



Niin, Ylppö heijasti asioita tekstiensä rokkitähteen, joka sai tehdä mitä vain. Bowie keksi Ziggyn ja Thin White Duken, eikä Dylankaan tainnut kaikissa käänteissään olla aina muuta kuin fasadi ideasta, joka kuitenkin kasvoi aina joksikin ideaa suuremmaksi. Olet siis hyvässä seurassa.

Ihmisen erottaa muista olevista olennoista omatunto, sisäinen äänemme, joka ei jätä meitä rauhaan edes yön hiljaisina aikoina. Onko tämä levy kenties noiden äänten innoittama, ja mihin olet päässyt nyt, kun kappaleet on 'manattu' sinusta ulos?

- Hyvin sanottu. Olo on nyt rauhallisempi, kiitollisempi ja valoisampi. Musiikin ja taiteen tekemisen parantava voima kannattelee. Tästä syystä musiikin tekeminen ei omalta kohdaltani ainakaan lopu. Musiikin muoto sen sijaan varmasti muuttuu ja uusien suuntien kartoittaminen jatkuu tulevaisuudessakin.

Dino Mansikillakin tulevaisuus on siis jo horisontissa, joten mitä seuraavaksi? Onko luvassa sinkkuja, videoita, julkaisuja, keikkoja, tai jotain muuta ekstraa?

- Juuri nyt ei ole suunnitelmaa siitä mitä Dino Mansik tekee seuraavaksi ja se tuntuu hyvältä. Suunnitelmissani on ainakin tehdä oodi 14-vuotiaalle Ruuti-koiralleni, joka on seurannut tämänkin levyn syntyprosessia. Lisäksi mun ambient-levy julkaistaan seuraavan vuoden sisällä.

Kyseinen levy on siis tulossa Koskisen omalla nimellä ja verkon soittopalveluista löytyy jo ensimmäisiä palasia toisenlaisesta tulevasta. Debyyttisinkku First Steps ilmestyi vuonna 2020 ja sitä on seurannut tähän mennessä kaksi muutakin kaunista tunnelmapalaa. Näihinkin kannattaa tutustua ehdottomasti, sillä ne valottavat mielestäni myös Dino Mansikin maailman yhtä laitaa.

Lopuksi sana on vielä vapaa, eli jos jotain jäi kertomatta niin nyt olisi se aika.

- Aiemmin viitattu yksin kellaristudiossa -tyyli alkaa olla nyt omalta osalta nähty. Kaipaan niitä katseita ja hymyjä kun ollaan jonkun siistin biisiraakileen äärellä. Haluaisin siis jättää viestin ja sanoa, että jos sinua kiinnostaa tehdä musaa, niin laita viestiä. Ehkä voidaan löytää äänten maailmasta jotain uutta ja ihmeellistä.

Ojennettuun käteen on aina hyvä lopettaa, joten kiitos tästä Mikko ja Dino Mansik. Kuunnellaan musiikkia ja annetaan sen puhua meille.

Haastattelu: Mika Roth, kuvat: Jan Trygg