Tutu: Polku

Tutu on Lilli Aron luotsaama monitaiteellinen yhteisö, jonka Polku-albumi on kollaasimainen musiikkikokonaisuus. Levyllä erilaiset ideat ja musiikkityylit yhdistyvät kirjaimellisesti, kun mm. eteläamerikkalainen ja suomalaisugrilainen jalostavat toisiaan angloamerikkalaisen maailman reunalla. Teatraalisuus, runous ja dramaattinen pop lisäävät sivuille vielä siipiä, tasoja ja linjoja.

Omakustanne

Eipä sitä voinut mitenkään aavistaa, että kun Tutu julkaisi alkuvuodesta 2020 Kolme koiraa -sinkkunsa, oli maailmanaika jo muuttumassa. Pian kaikki sulkeutui ja maailmanmusiikilla polkeva funk kermakakku sai odottaa jatkoansa rauhassa. Vuodet kuluivat, kunnes viimein keväällä 2025 ilmestyi Via del Macello -sinkku. Samalla alkoi uusi julkaisuaikakausi, joka on nyt johtanut musiikkialbumin muotoja ja perinteiseksi ymmärrettyjä rajoja hellin käsin koettelevan Polku-teoksen ilmestymiseen.

Tutun tapa luoda persoonallista poppiaan on pysynyt virkistävän rajattomana. Polku kertoo mielestäni eri tavoin valosta, joka paljastaa eri aikoina eri puolia eri asioista. Valon alla kappaleet pohtivat usein myös nimen mukaisesti kulkemista ja matkustamista. Tämäkin tapahtuu Tutulle ominaisesti niin yleisellä tasolla, kuin sielunkin yksilöllisillä säikeillä. Kun matkustamme paikassa teemme sitä tavallaan myös ajassa ja etenkin sydämessä.

Saatekirjeessä nostetaan esiin eteläamerikkalaiset rytmit, mikä on kiistatta huomionarvoinen elementti. Paperilla perinteiset poprockin muodoista tutut rummut ja basso tekevät työtään useimmiten ns. normeissa pysytellen, mutta rikkautta reunoille tuovat erilaiset perkussiot, raidoilta toisille vaihtelevat soittimet, sekä tietysti kolmella kappaleella isosti ääneen pääsevä 21-päinen kuoro. Kuorobiiseistä Varmuudesta soi kuin uuteen aikaan onnistuneesti siirretty Ultra Bra, kun taas Unohdettujen saari polveilee veikeästi kääntyilevän melodiansa ympärillä yllätyksellisemmin. Enemmän on enemmän, mutta Tutu osaa myös himmailla sopivissa kohdin.

Suorempaa lattarivibaa tarjoaa muullakin kuin nimellään auringon alle karkaava Via del Macello. Ei ole oikeasti merkityksellistä, missä kipaleen pikkukaupunki – tai edes tekstin kannalta keskeinen kylpyamme – sijaitsevat, sillä tärkeämpäähän on itse liike, matka, löytöretkeilymäiseen etsintään tähtäävä toiminta niin kaduilla kuin keittiöissäkin. Alevtina Parlandin trumpetti toimii kruunun yhtenä jalokivenä, aivan kuten Ossi Saarikko antaa Jonotus-raidalle sielukkaan kitaran ja Paula Präktig laajentaa koskettimilla tiloja Aron rinnalla siellä ja täällä. Nuo pienet lisät ovat kuin mosaiikin palasia, peilien sirpaleita ja onnekkaasti tuulessa pyöriviä höyheniä.

Tutu on osiensa summa ja toisinaan jopa niiden kertolaskun tulo. Paloja, aineksia ja osia on hetkittäin huimaavat määrät, mikä tekee kokonaisuudesta alkuun ehkä hankalasti kartoitettavan. Polku ei noin vain aukeakaan, vaan vaatii huomiota, aikaa ja ajatusta. Toki rusinat voi nyppiä pullasta ja ohittaa neljä puheraitaa, siinä missä jotkin musiikkinumerotkin voivat olla soittolistamaailmassa liian ’hankalia’. Eikä siinä mitään, sillä jokainen kuulija (ja kuluttaja) on tavallaan oikeassa.

Levyn rakennetta rytmittävät ja lähinnä puheesta muodostuvat väliosat ovat jännittävä lisätaso levylle. II: Toivomusmarja on kuin ote matkapäiväkirjasta, jossa kertoja kaipaa luonnon läheisyyttä ja näkee alkuun vain likaisen (joki?)veden. Marjat ovat myös osa toista maailmaa, jotka saavat toimia kertojalle kolikoiden korvikkeina suihkulähteen korvikkeen äärellä. III: Sauna pohtii ajan luonnetta sukupolvia yhdistävänä voimana, löytäen solmukohdan ja kiintopisteen saunasta. Albumin loppupuolella IV: Kello lyö seitsemän on haaveiden matka taivaisiin, haaveisiin, fantasiaan, vai onko viittaus Otavaan viittaus albumin avaavan kappaleen rakkauden tunnustuksiin?



Loppuja on joskus vaikea erottaa aluista, mutta albumin sulkeva My Muse erottuu jo englannin kielellään albumin muusta materiaalista. Vieraileva vokalisti Tushar Pandley pelaa svengaten yhteen Aron kanssa ja kun Delafield House on jo hieman aiemmin flirttaillut vieraan kielen ja groovaavien muotojen kyljessä, kasvaa levyn viimeisestä neljänneksestä jännittävä kulma jo valmiiksi monimuotoiseen teokseen.

Polku on enemmän ja monin tavoin rikkaampi, kuin kahdeksan vuoden takainen Sielun isku -albumi, jota tulin muuten kuunnelleeksi jokin aika sitten – sekä tietysti pandemian aikana. Polku on saatesanojen mukaan vuosikymmenen ajalta kerätty kollaasimainen kokonaisuus, eli materiaali on osin jopa esikoista iäkkäämpää. Lisäksi levy on kuuleman mukaan Aron henkilökohtainen kasvutarina häpeästä pois, mikä hieman yllätti. Teitä ja valoa minä täältä löysin, vaan ehkä ne toivat jostain pimeämmistä paikoista. Vain (musiikin) luoja voi tietää, mutta pidän kovasti lopputulemasta: Polku on hyvä kulkea läpi kerran toisensa jälkeen.

Mika Roth