Nummirock – perjantai osa 2
23.06.2006
Nummijärvi/Kauhajoki
Mikkelistä kotoisin oleva Naildown otti puoli yhdeksän aikaan haltuunsa räminälavan ja viime syksynä debyyttilevynsä julkaissut ryhmä pisti heti kättelyssä täyden rähinän päälle. Illan seuraavia ulkomaalaisia vieraita edeltävä soittoaika ei tietystikään suosinut Naildownia, mikä näkyi vaatimattomana yleisönmääränä. Viisikko ei kuitenkaan antanut periksi, vaan takoi melodista deathiaan läsnäolijoiden nuppeihin kunnioitettavan kokoisella vasaralla.
Kahdella kitaralla ja koskettimilla luodut riffit, sekä moninaiset melodiat osoittivat taipumusta pikaiseen koukutukseen, mistä kuuluu kiitos myös asiallisesti toimineille soundeille. Daniel Freybergin monia eri tyylejä hyväksikäyttävä vokalisointi loi entistä enemmän tarttumapintaa biiseihin, sillä herralta sujui mallikkaasti niin ärinä, murina, huuto kuin puhtaatkin osuudet. Yhtyeen melodinen kuolotus kuulosti joissain kohdin melkeinpä tavalliselle Göteborgilaiselle metrimetallille, toisinaan luodut kuviot taas hämmästyttivät tuoreudellaan ja erinomaisuudellaan. Kappalemateriaali olikin kiusallisen epätasaista ja biisinipusta puuttuivat selvät napakympit. No lisää keikkaa, kokemusta ja julkaisuja, niin eiköhän se siitä lähde – potentiaalia ja taitoa bändissä on ainakin riittämiin.
Alankomaalainen Gorefest otti ja hajosi viime vuosituhannen loppumetreillä, mutta onneksi yhtye ei jäänyt makaamaan kalmistoon ikiajoiksi. Otettuaan vuodet 1998 – 2004 happea Gorefest kasautui uudelleen debyyttilevyltä tutussa klassisessa kokoonpanossa, Jan-Chris De Koeyer (basso ja laulu), Frank Harthoorn (kitara), Boudewijn Bonebakker (kitara) ja Ed Warby (rummut). Uudella albumilla bändi on jatkanut niillä tutuilla urilla, jotka alkujaankin nostivat sen legendan asemaan, joten odotukset keikkaa kohden olivat useammalla festivaalivieraalla taatusti korkealla – eikä Gorefest pettänyt kannattajiaan.
Kun De Koeyer murahti ensimmäisen kerran tutun käskevään tyyliinsä, aukenivat arkutkin hautuumailla ja vanhan deathin oppitunti saattoi käynnistyä. Ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt nelikko sai Mardukin tavoin aiheutettua välittömästi pitkät jonot alueen sisääntuloporteille, sekä tietysti asianmukaisen pitin lavan edustalle. Toisen biisin aikana De Koyerille tuli jotain häslinkiä soittimensa kanssa ja basso vietiin nopeasti lavan taakse tutkittavaksi. Bändi ei kuitenkaan ollut moisesta moksiskaan, vaan jatkoi eteenpäin jäljelläolevilla soittimilla – ja pian se bassokin oli taas palveluksessa. Soundit, jotka olivat jo aluksi vakuuttaneet jämäkkyydellään, ainoastaan paranivat keikan kuluessa, eikä alankomaalaisten esiintymisestä löytynyt alun häslingin lisäksi oikeastaan muuta huomautettavaa. De Koeyerin basson törkyisen säröinen soundi yhdistettynä herran matalaan vokalisointiin toi Gorefestin soittoon sellaista voimaa, että oksat pois ja puoli Siperiaa. Kun tämän päälle lyötiin vielä kaksi ilkeästi pistelevää kitaraa sekä tukeva rumputulitus, täyden kympin festivaalisuoritus alkoi olemaan siinä.
Uuden levyn jyräraita You Could Make Me Kill, sekä vanhemmat helmet saivat selvästi eniten liikettä väkeen ja vauhtia pittiin. Hienoa oli myös huomata, että vanhat herrat jaksoivat yhä pistää itseään kunnolla likoon. Lavalla nähtiinkin elävä legenda, joka ei ollut kehäraakkiintunut tippaakaan – samaahan ei voi todellakaan sanoa läheskään jokaisesta viime vuosina paluun suorittaneesta metalli-yhtyeestä.
Pääosin Pohjois-Ruotsista, mutta osittain myös Suomesta, kotoisin oleva The Duskfall pisti rantalavalla rähinäksi heti, kun Gorefest oli lopettanut oman osuutensa pääestradilla. Rankempaa melodista deathia kovasti kotoisen Children Of Bodomin mukaisessa hengessä työstävä orkesteri, ja etenkin sen vokalisti Kai Jaakkola, tuntui olevan vauhdikkaalla päällä. Kaikki spiikit suomeksi heittänyt Jaakkola harppoi edestakaisin lavan edustaa hermostuneen kissapedon lailla ja sama energia näytti villinneen myös kitaristi Mikael Sandorfin. Muu ryhmä tyytyi sitä vastoin astetta rauhallisempaan menoon.
Kolme albumia suhteellisen lyhyellä aikavälillä julkaissut The Duskfall painotti vajaan tunnin mittaisessa settissään tietysti viimeisimmän Lifetime Supply Of Guilt kiekkonsa asemaa. Uutukaisen Trust Is Overrated ja Relieve Your Fall upposivat ärhäkästi yleisöön, joka alkoi hiljalleen päästä kunnon juhannustunnelmaan. Kiukkuiset kitaravallit ja hyökkäävä vokalisointi pitivätkin huolen siitä, etteivät väen ajatukset päässeet harhailemaan missään vaiheessa, vaikka vieressä oleva järvi olikin laskevan auringon viime säteissä suorastaan postikorttimainen näky.
The Duskfall tarjosi rehdin death keikan, mutta bändin ongelmana oli selvien ykkösbiisien puuttuminen. Lämmöt saatiin toki nostettua vaivatta ylös, mutta sitä viimeistä tajunnat räjäyttävää niittiä ei vain kuultu missään vaiheessa – vaikka moni biisi jo enteilikin täysosumaa. Koska setti rakentui erittäin korkeatasoisista kipaleista jäi bändi koitoksessa voitolle, vaikka aavistuksenomainen täyttymättömyyden sivumaku ehkä keikasta suuhun jäikin.
Illan viimeinen räminälavan esiintyjä, Hyvinkääläinen Kiana, viivähti viime vuoden loppupuolella Desibelin sivuilla, julkaistuaan mainion Deep Inside demonsa. Parin vuoden ikäinen bändi ei ollut vetänyt pienimmän lavan liepeille paljoakaan porukkaa. Tämä oli melkoinen harmi sillä Kiana tuntui olevan, juhannusaaton illan hitaasti muuttuessa yöksi, oikein napakassa vedossa.
Yhtyeen raskasta mättöä, tarttuvaa melodisuutta sekä moderneja tuulahduksia yhdistelevä koukukas metallointi etsii vielä ominta linjaansa, mutta Nummirockin keikan perusteella bändille on silti helppo povata valoisaa tulevaisuutta. Jo yksistään vokalistin upea ääni vie orkesteria pitkälle ja kun joka tontilla riittää vielä taitoa yllin kyllin, on Kianalla tilanne hommat hallussa. Setin pahin ongelma tuntui olevan materiaalin lievä vuoristoratamaisuus. Parhaimmillaan kun yhtye räjäyttää vaikka keskuspankin kultavarannon, mutta heikoimmillaan se ei taas osu edes kunnolla tontille.
Ison lavan viimeiseksi esiintyjäksi kiinnitetyn Diablon kurssi näyttää osoittavan jyrkästi ylöspäin kotimaan metallimarkkinoilla. Tiukkaa tahtia keikkaa takova nelikko saapui Nummijärvelle suoraan Himos Festivaaleilta, jossa se oli esiintynyt edellisen illan – tai oikeammin yön – viimeisenä bändinä. Nummirockin keikan jälkeisenä päivänä ryhmän oli määrä olla puolestaan Kalajoen Juhannusjuhlilla, joissa sen soittoaika koittaisi jo 13.30. Diablon Bulls, cocks and soup 2006kesäkiertueen tiukka aikataulu ei näyttänyt kuitenkaan rasittaneen herroja juuri lainkaan, kun ryhmä aloitti settinsä vuorokauden jo vaihduttua.
Biisilista muistutti kovasti Sauna Open Airin vastaavaa, mutta välispiikit taisivat melkein järjestään pulpahtaa esiin kitaristi/laulaja Rainer Nygårdin tajunnanvirrasta. Koskapa herrat olivat (selvästikin) avanneet humppapullon jo hyvissä ajoin ennen setin alkua, Nygårdin kielenkannat liikkuivat todella liukkaasti. Läppä olikin suurimmaksi osaksi todella hauskaa kuunneltavaa, vaikka juttujen taso vähän – krhm – huojuikin esityksen loppupuolella. Nygård ehti tarinointinsa ohessa muistelemaan myös bändin alkutaivalta, heittihän orkesteri ihka ensimmäisen keikkansa juuri Nummirockissa yhdeksän vuotta aikaisemmin. Paikkana oli tosin tuolloin Salakarihalli ja Diablon nimi oli vielä alkuperäisessä Diablo Brothers muodossaan.
Read My Scars, huomiotaloudesta kuuleman mukaan kertova Damien, Icon Of Flesh, encorena soitettu D.O.A., sekä muut tutut ässänumerot saivat kannattajajoukot jälleen mylvimään, kun nelikko kaitsi valtaisaa laumaansa varmoin ottein. Juhlakansan määrästä ja osallistumisen korkeasta asteesta saattoikin päätellä, että perjantain viimeisenä orkesterina päälavalle kavunnut Diablo oli juuri oikea yhtye, oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa.
Ensimmäisen festivaalipäivän viimeinen esiintyjä oli rantalavalla juhannustanssit järjestänyt Korpiklaani. Vaikka yötön yö oli jo edennyt pimeimpään vaiheeseensa jaksoi väki edelleen pistää riehakkaaksi tanssiksi, kun Jonne ja kumppanit tarjosivat moiseen mahdollisuuden. Juhlajuomien ohjaamat askelkuviot rikkoivat ehkä kansantanssien perinteisiä kaavoja, mutta eipä se Korpiklaanikaan toisaalta mikään kaikkein perinteisin pelimannijoukko ole.
Kahtena peräkkäisenä vuotena uuden pitkäsoiton julkaissut yhtye sopi nykyisen, aiempaa metallisemman soittonsa ansiosta Nummirockin esiintyjälistaan kuin kokko juhannukseen, joten Korpiklaanin nauttima suosio ei oikeastaan ollut mikään yllätys. Kuusimiehinen joukkue pisti kahden kitaran, basson ja rumpujen jatkeeksi vielä harmonikan sekä viulun, mikä toi esitykseen tyystin omanlaisiaan ulottuvuuksia. Englantia raskaalla suomiaksentilla suoltava Jonne tuntui olevan tilanteeseen äärimmäisen tyytyväinen. Esiintyihän yhtye nyt ensimmäistä kertaa Nummirockissa, eikä vastaanotto olisi voinut olla juuri tätä mairittelevampi. Piirileikit ja ryhmätanssit jatkuivatkin pitkälle aamuyön tunneille saakka, kunnes aurinko alkoi jo kurkistella taivanrannan tuntumassa.
Korpiklaanin vetäydyttyä lauteilta päättyi samalla ensimmäinen festivaalipäivä, joka tarjosi monenlaista ohjelmaa sekä nivaskan positiivisia yllätyksiä. Kun sääkin oli koko päivän ollut erittäin suosiollinen, saattoi juhlakansa vetäytyä hyvillä mielin leirintäalueelle nukkumaan – tosin moni taisi remuta vielä hyvän tovin, ennenkuin Nukku-Matti saapui viimein teltan kulmille unihiekkoinensa.
Voit jatkaa tästä lauantaihin.
Tästä pääset takaisin perjantain ensimmäiseen osaan.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
