Nummirock – lauantai osa 1
24.06.2006
Nummijärvi/Kauhajoki
Toinen festivaalipäivä käynnistyi vähintäänkin yhtä upeissa sääolosuhteissa kuin ensimmäinen. Taivaalla lipui vain jokunen poutapilvi, lämpötila keikkui reilusti 20 asteen paremmalla puolen ja pieni tuulevire viilensi mukavasti esiintymisaluetta ilman, että se kuitenkaan millään tavoin pääsi vaikuttamaan äänentoistoon.
Päivän ohjelma oli monen mielestä vielä perjantaitakin kovempi, kun saksalaiset Kreator ja Edguy, sekä sveitsiläinen Samael olivat edustamassa Keski-Eurooppalaista metalliosaamista. Pohjoismaiden kunniaa puolustivat puolestaan komean suomalaiskaartin lisäksi ruotsalainen Hypocrisy, joka oli puheiden perusteella monelle se festivaalien todellinen pääesiintyjä.
Räminälavalla soittanut Discore, joka oli toisen festivaalipäivän ensimmäisen esiintyjä, sai siis käynnistää keikkansa ihanteellisessa sääolosuhteissa, mutta yleisöä ei sitä vastoin tahtonut löytyä aluksi oikein mistään. Katastrofaalinen tilanne lähti onneksi jo parin ensimmäisen biisin aikana korjautumaan, kun leirintäalueelle asti kantautunut riffittely ja huuto herätteli väen uuteen päivään. Kansaa raahustikin hiljakseen paikalle ja Discoren lopetellessa osuuttaan tilanne oli jo siedettävä – etenkin kun ottaa huomioon, että keikka käynnistyi puoleltapäivin. Yhtyeen ja yleisön väliin muodostunut miehittämätön muutaman metrin levyinen ”ei-kenenkään-maa” pysyi kuitenkin sitkeästi autiona keikan loppuun saakka.
Discoren kitaristi/laulaja K. Kriikkula huomioi myös väen terveydentilan yleisen heikkouden ja ensimmäisessä kunnon spiikissään herra kyselikin, että kuinka monella oli hyvä olo. Käsiä ei noussut montaakaan. Vaivaista kuulijakuntaa yritettiin elvyttää uuden Tahdonmurtaja ep: killeriraidoilla Totuudesta totuuteen ja Lyijynraskas, mutta lääke tuntui tehoavan vain puoleen joukosta. Discore selvisi keikastaan muutoin suht puhtain paperein, mutta Lyijynraskas biisin kohdilla laulu katosi hetkeksi tyystin kuuluvista. Samoja ongelmia oli tosin esiintynyt räminälavalla jo edellisenäkin päivänä, mutta yhtä kaikki – moinen on aina ikävän häiritsevää.
Tamperelainen The Cyan Velvet Project starttasi toiminnan rantalavalla kellon viisareiden osoittaessa yhtä. Kuten arvata saattaa, tämäkään keikka ei ollut vielä sen ihmeempi yleisömenestys, koska iso osa edellisen yön juhlijoista makasi tässä vaiheessa vielä leirintäalueella silmät rukseina. Niille yhtyeen ystäville ja muille kuulijoille, jotka olivat saaneet riuhdottua itsensä paikalle, tarjosi The Cyan Velvet Project kuitenkin ensiluokkaisen keikan. Industrialia goottimetalliin ja electro-rockiin ennakkoluulottoman mielikuvituksellisesti yhdistelevä kokoonpano heittää harvakseltaan keikkaa, joten moista tapaustahan ei tohtinut jättää väliin mistään hinnasta.
Viime vuonna kovasti kiitosta kerännyt Heretic ep oli erittäin hyvin edustettuna settilistassa. Kiekon tiukka aloitusraita Over The Noise Of Living, huomattavasti popahtavampi ja Theatre Of Tragedyn jalanjäljissä kulkeva City Of White Lilies sekä kieron oikukas Pagandom tarjottiin kukin vuorollaan kansalle – eipä olekaan mikään ihme, että kyseinen ep toi yhtyeelle aikoinaan myös levytys-sopimuksen. Aikaisemmalta Retrogression ep:ltä mukaan oltiin kelpuutettu ainakin riehakkaan nykivästi etenevä Tension ja taisi siellä soida myös We Cannot Know siivukin. Vanhojen herkkujen lisäksi yhtye esitti myös tulevalle The Essence Of Disposal albumille päätyvää materiaalia Passive Attack kipaleen muodossa. Kuullun näytteen perusteella CVP:n tulevaisuus vaikuttaa ilahduttavan valoisalta, sen verran hanakasti tarttuva ralli tuo uutukainen kun oli.
Vaikka olosuhteet eivät olleet millään muotoa ihanteelliset, kuulosti CVP:n konevetoinen soitto rantalavan kirkkaassa auringonpaisteessa suorastaan loistavalta. Suuri kiitos kuuluu esiintyjien itsensä lisäksi onnistuneille ja jykeville soundeille, jotka palvelivat kappaleiden massiivisia äänimaisemia nöyrän tehokkaasti. Myös valot toimivat todella mainosti, vaikka esiintymisaika ja paikka olivatkin erittäin haasteelliset.
Lauantain ensimmäiseksi päälavan bändiksi oltiin kiinnitetty Suburban Tribe, jolla oli tämänvuotisista esiintyjistä myös kaikkein pisin Nummirock historia – esiintyihän yhtye ensimmäisen kerran festivaaleilla jo vuonna 1994, tosin hiukan nykyisestä poikkeavalla kokoonpanolla. Suburban Tribe pystyi houkuttelemaan jo suht mukavasti kansaa esiintymisalueelle poukkoilevan metallinsa voimalla.
Keväällä julkaistu Revolt Now! albumi rankensi subbareiden soundia merkittävästi ja uudella rundilla kokoonpanoa ollaan vahvistettu kiertuekitaristilla, kun Godsplaguesta tuttu Euge Valovirta on tarttunut toiseen kuusikieliseen. Eugen ja Roope Sirenin yhdessä rakentamat kitaravallit singahtivatkin heti kättelyssä korkealle, eivätkä ne seuraavan tunnin kuluessa päässeet juurikaan madaltumaan. Metelöivämpi ”uusi-vanha” Suburban Tribe kuulosti alusta asti tuoreen elinvoimaiselta ja toisena biisinä esitetty sinkkulohkaisu Nothingness sai jo yleisönkin heräilemään.
Laulaja Ville Tuomi riehui tietenkin estradilla kuin viimeistä päivää, eikä Eugekaan viihtynyt juuri paikoillaan, vaan mies pyöri lauteilla väkkärän lailla. Myös ryhmän sielu, basson varresta löytyvä Janne Joutsenniemi, tuntui löytäneen jälleen oman sisäisen rellestäjänsä. Meno olikin sen verran vauhdikasta, että sinkkubiisin päätteeksi Tuomi kysäisi rumpupallilta löytyvältä Alec Hirst-Geelta, että sinäkös se siellä kiirehdit – eivät nämä mitkään hevifestarit ole – vai ovatko? Yleisön reaktio oli odotetunlainen, kun sitä lähdettiin näin julkeasti huudattamaan.
Uudet ässät Nothingness, Nevermore ja While The World Awaits sekä kumppanit rakensivat yhdessä vanhempien kappaleiden kanssa tukevan paketin, josta löytyi sopivassa suhteessa vauhtia, vetoa ja tunnelmointia. Suburban Tribe onkin tätä nykyä tilanteessa, jossa ensiluokkaisia live-biisejä riittää jo riesaksi asti. Koska soittoaikaa oli kuitenkin vain se armoton tunti, sai Manimal albumin upea Silent Rain päättää setin. Tämä täydellinen päätös pystyttiin ylittämään vain sitäkin kovemmalla encore valinnalla, kun herrat palasivat lauteille soittamaan vielä Alice In Chainsin legendaarisen Would? biisin.
Rantalavan puolella Stam1na aloitteli omaa osuuttaan yhtyeen keikoilta tutuksi käyneen väenpaljouden edessä. Viime kesänä nimensä festarikansan sydämiin soittanut ja kuluvana suvena asemiaan entisestään betonoinut nelikko, sai aiheutettua valtaisan metelin pelkästään ilmestymällä lavalle. Selin väkeen soitettu lyhyt aloitusinstrumentaali, käännös kohti juhlakansaa ja – täysi räjähdys. Ei näitä Lemin poikia voi näemmä vastustaa, joten partansa ajanut Hyrde sekä kumppanit taluttivat väkeä taas kuin pässiä narusta.
Settilista noudatteli peruslinjoiltaan Provinssirockista ja Sauna Open Airista tutuiksi käyneitä latuja. Eli Uudet kymmenen käskyä levyn ralleista koostettua runkoa rikastettiin muutamalla ”pakollisella” debyyttialbumin herkulla, joita ilman Stam1nan keikkaa ei voisi kuvitellakaan olevan. Tällä kertaa basisti Kaikan huutostemmat pelittivät selvästi paremmin ja bändin soundit olivat muutenkin juuri eikä melkein kohdillaan. Hyrden välispiikkitaidottomuus, josta mies on muovannut oman taiteenlajinsa, saavutti jälleen uusia sfäärejä ja tämä kotoinen töksäyttely onkin kasvanut jo kiinteäksi osaksi Stam1nan perinnettä.
Stam1na tuli, näki ja voitti – eli käsikirjoitus pysyi muuttumattomana. Yleisö vaati äänekkäästi ja yleisö sai kuulla ne tutut tarinat pahasta arkkitehdista, päähän ammuttavista laukauksista sekä merestä maalle ja likaiselle parketille päätymisestä. Pitti pieni pyöri enemmän ja vähemmän aktiivisesti pitkin keikkaa, eikä kellekään jäänyt varmasti nokan koputtamista Lemin soittopoikain seurassa vietetystä tunnista.
Seitsemättä kertaa Nummirockissa esiintyvä Amorphis sai tällä kertaa miehittää päälavan neljältä iltapäivällä. Amorphiksen uuden vokalistin Tomi Joutsenen nimi oli vilahdellut pitkin juhlia jo monen festivaalivieraan puheissa ja keikan lähestyessä pohdinta herran taidoista, tai sopivuudesta Amorphikseen tuntui vain voimistuvan. Monelle paikallaolijalle tämä oli vasta ensimmäinen tilaisuus nähdä yhtye uudistuneessa kokoonpanossaan, mikä loi odotukseen tiettyä jännittyneisyyttä.
Kolmannen keikkansa yhtä monen päivän aikana heittävä Amorphis ei osoittanut pienintäkään juhannus- / keikka-väsymyksen merkkiä, kun uuden Eclipse pitkäsoiton aloitusraita Leaves Scar kajahti ilmoille. Puhdasta laulua, rosoista örinää sekä tarttuvia, folkahtavia melodioita matalalta möyryävien kitarariffien seassa – juuri nämä tekijäthän nostivat Amorphiksen aikoinaan suosioon ja niiden varaan nojaava biisi olikin erittäin onnistunut aloitus.
Vaikka yhtye esitti pääasiassa viimeisimmän pitkäsoiton materiaalia, tarjottiin kuulijoille myös joitain vanhempia herkkupaloja. Mm. Am Universum kiekon seesteisempi aloitusraita Alone, Elegylta napattu Against Widows, klassiselta Tales From The Thousand Lakes albumilta löytyvä In The Beginning sekä Tuonelan videobiisi Divinity löysivät kukin vaivatta paikkansa kappalelistasta. Uuden kiekon kovinta osastoa edustava Perkele (The God of Fire), radiosoittoa saalistanut House Of Sleep sekä upean tiheätunnelmainen Under A Soil And Black Stone.
Parin biisin soitua hienoinen alkujännityskin alkoi hellittämään, kun juhlakansa lämpeni ripeästi korkealta paistavan auringon sekä erinomaisesti soittavan yhtyeen edessä. Jopa aluksi epävarmoilta näyttäneet ”sivustatarkkailijatkin” alkoivat hetken tuijottelun jälkeen päästä menoon mukaan, kun pää jos toinenkin alkoi keikkua kappaleiden tahdissa ja kädet nousivat yhä herkemmin ilmaan. Asiaa auttoivat tietysti myös erinomaiset soundit, jotka toivat kappaleisiin vielä aivan omanlaistaan jämäkkyyttä. Niinpä ei ollutkaan mikään ihme, että Amorphiksen osuuden jälkeen moni ylisti bändin keikkaa runsain sanakääntein.
Voit jatkaa tästä lauantain toiseen osaan.
Tästä pääset takaisin perjantai-iltaan.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
