11.06.2008
Tänä vuonna Sodankylän elokuvajuhlien (11.-15.6.2008) kolmella areenalla (Lapinsuussa, teltassa ja koululla) saatiin kuulla herkullisten ohjaaja-anekdoottien lisäksi paljon musiikkia ja vieläpä sen moninaisisssa muodoissa. Klassikko-osastoa edusti punkin alkusynnyn kiteyttävä Täältä tullaan elämä.
Tapio Suomisen elokuva Täältä tullaan elämä kuuluu suomalaisen elokuvahistorian lisäksi vahvasti myös suomalaisen punkin tajuntaan ja historiaan. Aikoinaan se edusti suomalaiselle punknuorisolle samaa mitä Käpy selän alla oli edustanut noin kymmenen vuotta aikaisemmin rocknuorisolle – tervettä ja raikasta tuulahdusta ummehtuneisiin kulttuuriympyröihin.
Jouko Aaltosen dokumentti Punk – Tauti, joka ei tapa yrittää metsästää tuota alkuhetkien ja syntymävuosien huumaa ja tarkastella nykypunkin hyvinvointia. Dokumentti jakaantuu Eppujen, Pellen ja muiden primus motorien nostalgisiin tarinoihin ja uusien punktulokkaiden läpimurron metsästyksen välille.
Aiheena massiivinen, mutta Aaltosen käsissä mukavan tiiviiksi ja lennokkaaksi koostettu dokumentti punkista viihdyttää, mutta herättää myös kysymyksiä. Kysymykset nousevat kuitenkin enemmän hämmennyksestä ja epäselvyydestä kuin syvemmästä filosofisesta kaivosta. Ilman näitä pieniä viilauksen aiheita olisi kyseessä melko jouheva ja täydellisyyttä hipova dokumentti, mutta kyllä nykyinenkin on hyvä näin.
Tuoreimpien uutuuksien ja klassikkoelokuvien lisäksi tärkeä osa Sodankylän selkärankaa ovat säestetyt mykkäelokuvaesitykset. Viime vuotisen kattauksen jälkeen odotukset olivat korkealla. Tänä vuonna tarjolla oli kuriositeetti ja ”elämää suurempi” elokuva, vanhojen säestäjäkonkarien käsissä.
Itse en kuitenkaan astunut kovin toiveikkain mielin elokuvateltan jonoon Cleaning Womenin Aelita (Neuvostoliitto, 1924) –säestystä varten. Olin jo aikaisemmin todistanut yhtyeen kaksi edellistä ”neuvostosäestystä” joista ainakin viimevuotinen 11 Vuosi ei ollut mitenkään erityisesti tajuntaan räjäyttävä. Tänä vuonna Jakov Protazanovin ohjaama, neuvostopropagandaa viljelevä sci-fielokuva jätti elokuvallisillaan ansioillaan toivomisen varaan, vaikka siivoojanaiset sen sijaan yllättivätkin allekirjoittaneen. Säestyksessä kuuluivat samat metallin poksahtelut ja säröt bassot joita olin jo valmistunut kuulemaan, mutta näiden lisäksi yhtyeellä oli tuoretta maustetta mukana. Yhtye sekoitti säestyksessään groovebluesia, slaavilaista polkkaa ja otti soitinarsenaaliinsa mukaan (tietenkin) kotitekoisen sellon, ja kaikki tämä tietenkin sovitettuna elokuvan tunnelmiin.
Toisessa säestyksessä kohtasivat Otto Donnerin kokoama All Stars kokoonpano ja King Vidorin klassikko Kansan mies (The Crowd). Odotettavissa oli siis mestariluokan esitys. Vaikka yhtyeessä soitti tosiaan Juhani Aaltosen (saksofoni, huilu) ja Jukka Orman (kitara, laulu) kaltaisia muusikoita, todelliset mestarit tulivat nauhalta. Donner lainasi Bela Bartokin ja Charles Mingusin sävellyksiä ei pelkästään uudelleensovituksina, vaan jopa nauhalta soitettuna. Tämä jättikin bändin ylleen hieman raskaan varjon. Teltassa ei nähty rumpalia saatikka torvisektiota, vaikka kyllä ne komeasti siellä soivatkin. Tämä antoi hyvin oikeutuksen keskittyä kursailematta pelkästään elokuvaan.
Kansan mies on elokuva epätoivosta ja ennen kaikkea toivon puutteesta. Laman kourissa taisteleva väkijoukko, suuri massa odottaa seuraavan mahdollisuuden ja paremman elämän olevan juuri nurkan takana odottamassa juuri heitä. Vidorin tarinan keskiössä on James Murrayn esittämä onnenonkija ja hänen perheensä. Elokuva liikkuu mestarillisesti tragedian ja kaupunkikuvauksen välimaastossa tunnekuohusta toiseen.
Tunteiden kuohua saatiin myös kokea toisessa Sodankylä-perinteessä eli karaokessa. Karaoke-esityksessä oli tänä vuonna Alan Parkerin irlantilaiselokuva The Commitments, joka kuvaa ”Dublinin mustia” ja työläisluokkaista soul-yhtyettä matkallaan suuruuteen. Harvasta elokuvasta on todelliseksi karaoke-elokuvaksi (ja vielä harvempaa edes tulee mitanneeksi tällä kriteerillä), mutta The Commitments ylitti odotukset. Elokuva on täynnä musiikkia. Ääniraita tulvii rikasta soulia niin taustamusiikkina kuin esitettynäkin. Kappaleet ovat pirteitä, täynnä energiaa ja suurimmaksi osakseen kaikille tuttuja. Näiden kriteerien yhteissummana syntyy hyvää karaokea!
Erikoisnäytösten lisäksi festivaaliohjelmistossa oli kahden musiikkikonkarin dokumentit. Toinen oli Neil Youngin Bernard Shakeyn salanimellä ohjaama CSNY Déjà vu –dokumentti ja toinen oli festivaalin perustajajäsenen, Mika Kaurismäen dokumentti Sonic Mirror.
Viimeksi mainittu hakee alkuvaiheessa muotoaan, pähkäillen turhan pitkään teesiään. Elokuvan alkuvaiheet hukkaantuvat sekavaan mielentilaan, koska elokuvan aihe ei olekaan niin selkeä miltä se ehkä aluksi vaikuttaisi. Elokuvan päähenkilön, matkaajan ja aiheen Billy Cobhamin liikkeitä seurataan Helsingin, Yhdysvaltojen ja Brasilian kautta Itävaltaan. Matkan aikana Cobham kohtaa innostavia ja inspiroivia lapsia – terveitä ja autistisia, joita kaikkia yhdistää rakkaus musiikkiin. Katsojalle kyseessä ei kuitenkaan ole samanlainen matka saatikka musiikkielämys.
Elokuvajuhlien suurin elämys oli tsekkiläinen elokuvaohjaaja, näyttelijä Milos Forman. Miehen elokuvalliset ansiot ovat tietysti kiistattomia, mutta miehen tuotannon voi myös noteerata hyvin mielin musiikillisessa mielessä. Elokuvat kuten Musta Pekka ja Palaa, Palaa ovat täynnä rikasta musiikin käyttöä kun taas Hair ja Amadeus perustuvat täysin aikaisemmin olemassaolevaan musiikkiin – toinen musikaaliin ja toinen säveltäjän tuotantoon.
Livenä, karaokena, taltiona, fiktiona ja dokumenttina musiikin läsnäolo tekee Sodankylästä yhden monimuotoisimmista festivaaleista.
...Ja olihan siellä koulun tuulikaapissa jazzbändikin.
Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä
