Mika Rämä laulaa Manserockin kuolemattomia Vol 2

Laulaja-lauluntekijä Mika Rämä on julkaissut jo useamman albumin, joilla suomirokkia on jalostettu niin countryn kuin popinkin palasilla. Kesällä 2023 Rämä tarttui manserockin kuolemattomiin biiseihin ensi kertaa coveri mielessä, mutta tuolloin kunnioitus alkuperäisiä kohtaan esti vielä rohkeamman revittelyn. Toisella kierroksella Rämä on koonnut yhtyeen ja mennyt soittamaan porukalla studioon. Rentous myös kuuluu coverijoukossa, joka tekee kunniaa manserockin suurille.

MRMUSIC

Kesä on siitä näppärää aikaa, että kun aikaa tuntuu olevan enemmän, tulee myös tartuttua sivuun jääneisiin asioihin. Allekirjoittaneen tapauksessa tämä tarkoitti mm. jo vapun tienoilla ilmestyneeseen Mika Rämä laulaa Manserockin kuolemattomia Vol 2 -albumiin tutustumista. En lähtökohtaisesti perusta yleensä kuuluisien biisien versioinnista, sillä alkuperäinen on aina alkuperäinen. Rämä julkaisi ensimmäisen manserock-kiekkonsa kolmisen vuotta sitten, enkä voi sanoa juuri vaikuttuneeni levystä tuolloin.

Toinen osa on kuitenkin koottu merkittävästi erilaisella hengellä, minkä oivalsin jo parin ensimmäisen kuuntelukierroksen myötä. Siinä missä kesän 2023 Mika Rämä laulaa Manserockin kuolemattomia oli artistin yksin omissa oloissaan kasaama albumi antaa toinen osa Rämän ympärille rakentuneelle bändille äänen. Rytmiryhmänä häärivät Marko Seppä-Murto rummuissa ja Joonas Vainio bassossa. Tuike Suomalainen soistaa viulua ja vastaa Vainio kanssa myös taustalauluista.

Soittimista useimmiten valokeiloissa ovat kuitenkin Rämän kitarat sekä Juuso Horellin muhkeasti soittamat koskettimet. Horelli täyttääkin mittavia saappaita, sillä Jukkis Järvinen ja Anssi Tikanmäki ovat manserockin saralla elämää suurempia hahmoja. Rämä itsekään ei ole Juice, Martti, Mikko tai Pate, eikä hän onneksi edes pyri moiseen. Rämä laulaa sydämestään ja tulkitsee sanat tavoillaan, minkä ansiosta päädyin ensin kuuntelemaan levyä enemmän ja lopulta kirjoittamaan tätä artikkelia. Osuvampi otsikko levylle voisikin olla Mika Rämä yhtyeineen laulaa Manserockin kuolemattomia, mutta ei nyt viilailla pilkkuja sen enempää.

Vaatii pokkaa vetää countryrockballadin mausteilla Popedan ikoniseksikin katsottava Punaista ja makeaa, mutta kun kiesi kulkee niin mitä väliä kylkien väreistä. En aikoinaan oikein ymmärtänyt mitä Eppu Normaali ajatteli julkaistessaan Valkoinen kupla -albumin ainoana sinkkuna Joka päivä ja joka ikinen yö -biisin, mutta hiukan Bruce Springsteenin Streets of Philadelphian hengessä tehty versio tuntuu avaavan kappaleesta tasoja. Tai sitten vain kuuntelin siivua todella ensi kertaa, mikä jo itsessään on yksi ansiokkaan coverin parhaista puolista.

Juicen vaikutus Rämään on ollut lukemani haastattelun perusteella merkittävä ja artistin myöhempiä tekoja isosti määrittävä. Kunnioitusta osoitetaan levyn avaavalla Rakkauden ammattilainen -kappaleella, joka lähtee tutkimaan isoa soundia juuri riittävän sivusta, jotta Yölento-levyn klassikko todella toimii. Pientä kireyttä voi olla aistivinaan, mutta onhan jo itse tekstissä jännitettä.

Pitkäsoiton todellinen napakymppi on kuitenkin Juicen XV yö (Tauko III) -levyllä alkujaan ilmestynyt Mies, joka rakasti itseään, jolle Rämä bändeineen leikkaa tyystin uudet vaatteet. Groove kiertää kuin tahko, rytmiryhmä ottaa makoisan iisisti ja leppoisassa hengessä vanhan ajan svengi puree todella syvältä. Viulu ja rennoin rantein soitettu akkari nostavat summaa, jonka kruunaa Rämän rohkean hiomaton laulu. Tämä on niitä versioita, joiden jälkeen alkuperäinen ei soi enää koskaan kuten ennen.

Aivan kaikki linnut eivät tälläkään levyllä silti lennä mielestäni kovin korkealle. Kasevan Mari jolkotellaan aika suoraan lähdöstä maaliin ja siivu jättää itsestään puolihaljun jälkimaun. Eput päätyivät jo versioimaan itseään Mutala-albumilla, kun Lensin matalalla 2 käytiin uudelleen lävitse. Rämän bändin käsissä Lensin matalalla 2 soi toki amerikkalaisemmin ja laajemmin, mutta iso soundi ei mielestäni tuo juuri uutta kaavaan. X-tekijä voisi olla huuliharppu, mutta sekin lantraantuu liiaksi muun soiton sekaan.



Manserock on terminä laaja kuin Pirkanmaa, eikä levyn päätös ole ainakaan arvattavimmasta päästä. Epilogi on albumin sulkeva puheraita, jolla Rämä kertoo laulujen alkuperäisistä tekijöistä ja biisien julkaisuhistorian. Eli että miltä levyltä ja/tai sinkulta mikäkin on otettu. Säveltäjät ja sanoittajatkin luetellaan, sovittajien lisäksi, mikä osaltaan kertoo kunnioituksen määrästä. Näppärä siirto näinä digiaikoina, jolloin kukaan ei enää lue kansien tekstejä.

Epilogia edeltää Mikko Alatalon biisi. Ja mikä biisi? Turha odottaa Ajolähtöä tai mitään Per Vers, runoilijaa. Ehei, Rämä näet esittää ikonisesta taulusta innoittuneen Suojelusenkelin, jonka rauhaisa himmailu saa enemmän kantoa siipiinsä uudessa muodossa. Kappaleet pysyvät kuolemattomina vain elämän kautta ja tämä levy maistuu todella eläväiseltä.

Mika Roth