19.11.2010
Suomiyhteyksisen yhtyeen selkärankana on lainaaminen parhailta.
Damon Foxin ja Richard Antonin Los Angelesissa vuonna 1991 perustama Bigelf ei tähänastisen uransa aikana ole saavuttanut kovinkaan suurta kansansuosiota. 90-luvun alkupuoliskon aikana yhtye oli kyllä yhden Losin undergroundrockpiirin keskeis5ä tekijötä, mutta joitain satunnaisia lämmittelykiertueita lukuunottamatta – esim. Dream Theatern Progressive Nation 2009 -kiertue toi yhtyeen Helsinkiin – mistään kovin laajasta huomiosta ei Bigelfin kohdalla voi puhua. Ei edes Suomessa, vaikka yhtyeen miehistö on ollut puoliksi härmäläinen jo melkein vuosikymmenen ajan.
Bigelfin musiikissa kuului ja kuuluu edelleen reilusti sen vaikutteet: 70-luvun rockmammuttien ELO:n ja Queenin suurieleisyys, Beatles-henkinen pop, psykedelia ja ennen kaikkea vanhan liiton jytäilijöiden kuten Black Sabbathin ja Deep Purplen hevi. Läpikuuluvien vaikutteidensa takia Bigelfiä on – osin syystäkin – useimmiten luonnehdittu retrorock-yhtyeeksi, jonka sinänsä toimivassa ilmaisussa ei ole mitään uutta. Luonnehdinta on mainio ja osin paikkansa pitäväkin, mutta se ei anna erityisarvoa sille, että harvoin menneestä elävät osaavat luoda niin itsensä kuuloista materiaalia kuin Bigelf.
Retroilun sijaan tai ainakin sen rinnalla olisi Bigelfin tapauksessa syytä puhua ajattomuudesta. Ehkä tästä syystä yhtyeen maailmalla melko vähälle huomiolle jääneet alkupään lätyt, ruotsalaisen Record Heavenin alunperin julkaisemat esikois-EP Closer To Doom ja esikoisalbumi Money Machine sekä Warner-yhtymään kuuluvan EastWestin julkaisema kakkosalbumi Hex näkevät uuden päivänvalon ja toivottavasti hieman laajemman yleisön Bigelfin nyky-yhtiön, brittiläisen Poweragen toimesta.
Vuonna 1995 äänitetty ja seuraavana vuonna julkaistu Closer To Doom esittelee kuudella biisillään valmiin ja keikkailulla yhteensulautuneen yhtyeen, joka ei pelkää esitellä osaamistaan. EP on lastattu Tony Iommilta lainatuilla paksuilla kitaroilla, parin tonnin painoisilla urkumatoilla, Lennon/McCartney-tyylisillä melodioilla ja mellotroninkatkuisella analogisuudella. Yleisilme on raskas, jopa progressiivinen, mutta niin nättien melodioiden kyllästämä, että kokonaisuus hyväilee popparinkin miehustaa.
Closer To Doom on komea aloitus, jonka biisit olisivat voineet ilmestyä aika monellakin 70-luvun hard rock -klassikolla. Esikoisten tapaan se liikkuu useassa kaukalossa, mutta luo kauniisti omaa nahkaansa kahmaisemalla riittävän rohkeasti muilta. Uusintajulkaisun kahdeksalta (!) bonusbiisiltä löytyy niin julkaistujen kuin julkaisemattomien biisien demoja ja yksi livekin. On huomionarvoista, että demoista löytyy liki toinen EP:llinen hienoa materiaalia, joka ei syystä tai toisesta ole levyille päätynyt.
EP:n ilmestymisen jälkeen Bigelf äänitti esikoisalbuminsa Money Machinen kesän 1997 aikana. Ilmeisesti se ei levy-yhtiöistä vaikuttanut nimensä mukaiselta, koska se julkaistiin vasta vuonna 2000. Edeltäjäänsä verrattuna juuri mikään ei päällisin puolin ole muuttunut: perinnetietoinen hard rock ohittaa huoletta kaikki turhan osuvatkin huomiot liiallisesta samankaltaisuudesta verrokkiensa rinnalla. Erojakin tietysti on: Closer To Doomilla viehättänyt ja sen tuhtiin äänimaailmaan sopinut ohut laulu jää albumilla ajoittain turhan yksin. Äänikuvan selkeytymisen myötä Foxin osuva uho käy kuitenkin hyvin ilmeiseksi.
Money Machine ei sisällä yhtäkään niin loisteliasta biisiä kuin edeltäjänsä, mutta on toisaalta hyvin vastustamaton paketti klassista rockia, jossa on niin paljon tuttuutta, että vähän väliä tekisi mieli huudahtaa tunnistamisen ilosta, kunnes tajuaa tulleensa yhtyeen huijaamaksi; Bigelfin runsasviitteinen revivalismi luo matkan aikaan, jota ei koskaan ollutkaan ja silti tutkimusmatkailu on harvoin näin palkitsevaa. Yhdellä helposti ohitettavalla bonus- ja neljällä livebiisillä varustetun uusintajulkaisun elävä osuus on palkitsevampi kuin Closer To Doomin, mutta osoittaa kuinka helposti levyllä niin mielenkiintoisesti soiva rock katoaa kliseisten livekäytänteiden karikoihin: rentous on hyvästä, löysyys pahasta.
Vuonna 2003 ilmestynyt Hex olikin sitten jo lähtökohtaisesti niin hyvä, ettei sen uusintajulkaisulle ole laitettu mitään ekstroja. Olisi voinut kuvitella, että viimeistään tässä vaiheessa, reilun vuosikymmenen bändin perustamisen jälkeen ilmestyvälle toiselle albumille olisi luotu jotain uutta, josta vastaanotossa olisi voinut puhua Bigelfin omana, alituisen toisiin viittailun sijaan. Vaan paskan marjat, Bigelf ruuvasi Foxin johdolla kaiken oppimansa vielä seuraavaan potenssiin ja laskeutui vähän vinksahtaneeseen lootuasentoon keskelle pyhää kolmiyhteyttä, jonka muodostavat Beatles, Sabbath ja Pink Floyd.
Lainailu tuntuu Hexillä vain härskiytyneen: levyn aloittava tarttuva Madhatter ottaa yhden riffin Sabbathilta, toisen Floydilta ja leikittelee näillä ennen kuin syöksyy Foxin hulluudelta tuntuviin syövereihin. Muiltakin osin Hex vie yhtyettä eteenpäin. Sävellyksiin on onnistuttu kiteyttämään jotain hyvin keskeistä, vaikka raskaiden riffien, progressiivisen rakentelun ja korvaa miellyttävän harmonia-ajattelun keskeltä edelleen pilkistelee varsin tutulta kuulostava yhtye.
Bigelfiin jo tässä vaiheessa liittyneet suomalaiset, mm. Five Fifteenistä tutut basisti Duffy Snowhill (alias Repe Lumikumpu) sekä kitaristi Ace Mark (alias Esa Mark) ovat Hexin jälkeen olleet mukana luomassa myös vuoden 2008 Cheat The Gallows -albumia, joka yhä edelleen jatkaa ilmeisen hyväksi havaitulla linjalla. Harvemmin kukaan onnistuu kerran käytetyistä raaka-aineista luomaan näin raikkaalta tuntuvan sopan: Bigelf ei luo mitään uutta, mutta lainaamalla suoraan legendoilta, se luo omansa – legendan, johon ei missään nimessä kannata suhtautua kovin tiukkapipoisesti.
Jani Ekblom
