22.08.2011
Elokuun deathmetalkoosteessa enemmän tai vähemmän tunnettuja kuolon konkareita: Autopsy, Bloodbath, Pestilence, Ribspreader, Thromdarr ja Unborn Generation.
Autopsy: Macabre Eternal
Peaceville
Jotenkin onnistuin rekisteröimään Autopsyn paluun vasta uuden pitkäsoiton ilmaantumisen myötä. Ensimmäisenä koin onnen tunteita, onhan kyseinen vuonna 1987 rienaamisensa aloittanut yhtye yksi genren kuuluisimpia – ja juuri oikeista syistä. Macabre Eternalin ensipyöräytys herätti silti myös epävarmuutta; vaikka kyse ei olisi köykäisestä rahankeruu-comebackista, tuntuuko orkesteri enää tarpeeksi perverssiltä ja brutaalilta? Avausraita Hand of Darknessin pärähtäessä soimaan ei epäilyksille suoda sijaa, sillä Autopsy on edelleen perverssi ja brutaali, mutta niiden lisäksi myös kiinnostava!
Tyylillisesti bändi ei ole kovinkaan montaa askelta ottanut vaan suunta muistuttaa soundiensakin puolesta erityisesti debyyttitäyspitkä Severed Survivalin (1989) ajoista. Lopputulos on tiivistettynä napakkaa, hämmentävin yksityiskohdin koristeltua (Bridge of Bones sisältää varsin oivallisen akustisen väliosan!) vanhan ajan death-mättöä, joka kykenee yhä luiskahtamaan myös varsin luontevasti doom-tunnelmiin. Rumpalivokalisti Chris Reifertin ulosanti on voimissaan, sekopäistä lisäväriä suo kitaristi Eric Cutler, joka varsinkin kymmenminuuttisessa Sadistic Gratificationissa saa mörinöillään kipeän tunnelman kohdilleen. Jollei levy taivuttaisi yli tunnin mitassaan parasta terävyyttään tympeydeksi, olisi napakymppi jo lähellä. Epäilemättä fanien joukosta löytyy pahastikin pettyneitä kuulijoita, mutta heitä muistuttaisin eräästä tosiasiasta: näillä eväillä Autopsy pieksee kyllä edelleen likimain minkä hyvänsä modernimman yrittäjän.
Bloodbath: Bloodbath Over Bloodstock (DVD)
Peaceville
Autopsylle läheistä sukua lienee myös ruotsalainen Bloodbath, joka on vaihtelevalla tahdilla toiminut jo reilun kymmenen vuoden ajan erinäisille tunnetuille metallimuusikoille mitä ilmeisimpänä terapiakanavana. Muista koosteen julkaisuista tämä eroaa sikäli, että kyse on live-DVD:stä, joka ei tietenkään sisällä mitään varsinaista uutta materiaalia – eikä promon tapauksessa mitään ekstrojakaan. Kahdentoista biisin mittainen festaritaltiointi on kesältä 2010, joten käsillä on kuitenkin aivan hyvä mahdollisuus todeta mitä menikään sivu suun saman kesän Tuskassa.
Kylmäpäinen old school-rähinä irtoaa pitkän linjan tekijöiltä varsin pätevästi eikä Bloodbath sovellu stereotypioiden leimaamaksi hupiprojektiksi. Orkesterin muutamia pidempiä ja lyhyempiä julkaisuja kattavasta katalogista on helppo napsia kalloja murskaavan keikkasetin verran sisältöä. Parhaiten tuntuvat yhä potkivan varhaisempien julkaisujen rallit, kuten kutkuttavan entombedmaisesti groovaileva setinpäättäjä Eaten. Soundiensa puolesta julkaisu tuntuu liiankin sliipatulta eikä Mikael Åkerfeldtin ääni tunnu olevan parhaassa mahdollisessa jamassa. Onneksi miehen kuivakka välispiikkihuumori ei vieläkään tunnu väsähtäneeltä – sen sijaan hieman tympeäntuntuisesti lavalla toimivasta bändistä voi jo aistia muutosten tuulia. Promon puolesta DVD jättää kitkerän velvoitejulkaisun maun, mutta kyllähän tällä nyt itseään vielä hyvin voi harhaanjohtaa Opethin tulevaa levyä odotellessa.
Pestilence: Doctrine
Mascot
Ei liene ensimmäinen saatika viimeinen kerta kun metallilevy alkaa hartaissa kirkkotunnelmissa, jotka väistämättä kääntyvät montaa astetta synkempään hurmeeseen. Harvemmassa sen sijaan ovat levyt, jotka kääntävät ilmeisen irvailun mukaansatempaavaksi tunnelmaksi. Tästä osin kuuluu kiitos Triptykon-mies V. Santuran tyylittelemälle seremoniamestarin roolille, mutta eipä ole nokkamies Patrick Mamelinkaan elkeissä valittamista. Varsinaisena avaajana toimivan Amgod I:n rysähtäessä käyntiin mies päästää suustaan sellaisen rääkäisyn, että vähempikin saisi epäilemään määrätyn lääkityksen tehokkuutta. Hollannin ylpeys Pestilence on toden teolla palannut.
Doctrine on bändin toinen pitkäsoitto toimintaan paluun jälkeen. Tällä erää remmissä on rumpalia vaille sama kokoonpano kuin veijareiden viimeiseksi luullulla levyllä Spheres (1993), jota taajaan teknisemmän deathin merkkipaaluksikin on tituleerattu. Kokonaisuutena Doctrine ei ole vanhojen urotekojen väärti, mutta kimurantin kikkailun, rämäpäisen murjonnan ja intensiivisen kaaoksen liitoksesta Pestilence repii irti paljon hyvää. Yhtäkään turhalta tuntuvaa numeroa tai laiskaksi lyötyä hetkeä ei levyltä löydy, bändin puolesta panostus on kovaa luokkaa. Siitä koituva keskivartalon paksuus sekä asianmukaisesti kikkaillut ylilyönnit valitettavasti rasittavat parhaimmillaan lumoavan pestilencemäistä – eli häiriintynyttä – tunnelmaa liikaakin. Doctrinen kaiken kyseenalaistava kaaos vaatisi hieman jäsentelyä ja hallintaa, jotta kahdentoista raidan kokonaisuuden ote pitäisi kunnolla. Modernin kikkailuraivoamisen kriteerit täyttävän hosumisen persoonallisena halajavan kannattaa silti luottaa Pestilenceen – mutta jazzfuusio-vaikutteiseen bassosooloon kannattaa varautua kunnolla!
Ribspreader: The Van Murders
Vic
Ruotsalaisen deathin saralla lienee nykyään pikemminkin vähemmän kokoonpanoja missä Rogga Johansson ei ole vaikuttanut kuin päinvastoin. Miehen nimi alkaa olla jo tietynlainen perinteisen laadun tae, kuten taannoinen Demiurg-albumi osoitti. Tällä kertaa kyse on muutamia vuosia sivussa olleen Ribspreaderin suoraviivaisemmasta, mutta niinikään tutunkuuloisesta lanauksesta.
Tappohommien ympärillä pyörivän konseptilevyn tahti on vakaan nousujohteinen, biisit napakoita ja meininki hurmeinen. Varsinaisia yllätyksiä ei matkalle mahdu, vaikka Going to L.A. -instrumentaali nostaakin mieleen herkullisia ”Apocalyptica suljetulla osastolla” -mielleyhtymiä. Kaiken kaikkiaan Ribspreaderin toiminta on niin tasaisen varmaa, että ei sitä oikein viitsi asiasta moittiakaan, vaikka juuri tasaisuutensa vuoksi levy tuskin aktiivikuunteluun usein eksyy. Monien kokoonpanojen pyörittämiseen mieltyneeltä Johanssonilta odottaisi liukuhihnailua uskaliaampaa ja mieleenpainuvampaa toimintaa.
Thromdarr: Electric Hellfire
Violent Journey
On valitettava tosiasia, että tämän levypinkan ensimmäinen kotimainen julkaisu jää läjän laimeimmaksi. Melodioiden kiirastulessa kärvistelevän konkariporukan soitossa kimpoilee niin tunnelmia thrashin ja blackin kuin myös deathin suunnilta. Pohjustus on sinänsä huolellinen ja kokemuksen määrä Skepticism-ukkojakin sisältävän kokoonpanon puolesta vähintäänkin tarpeeksi suuri. Juuri siksi ihmetyttääkin miten Thromdarrin esikoinen voikaan olla näin tympäisevä levy.
Biisit tuntuvat geneerisiltä läpijuoksutuksilta, mistä ei välity oikein bändin persoonaa, sovitusten ja soundien puolesta tuntuu kasassa olevan kolmen genren kovimmat kliseet. Levystä ei yksinkertaisesti monenkaan kuuntelun jälkeen tunnu jäävän mieleen muuta kuin kankeasti lausuttuja englantilaisia lauseita. Bändiä ei voi väittää varsinaisesti huonoksi, mutta hajuton ja mauton se on. Toivottavasti tulevilla levyillä tikat osuvat silmään paremmin.
Unborn Generation: Culture of Violence
Omakustanne
Pieksämäkeläistä, ainakin hetkellisesti kolmimiehistynyttä Unborn Generationia ei kannata pitää pelkkänä death-yhtyeenä. Melkein jokainen uusimman Culture of Violence -julkaisunsa seitsemästä biisistä sisältää siihen viittavia elementtejä, mutta usein jopa enemmän kaikkea muuta.
Grindcorella aloittanut ja jatkuvasti palettiaan laventanut yhtye käyttää rohkeasti hyväkseen eri tyylejä. Esimerkiksi Better Unborn on todella raskas ja yksipuolinen tajuntaanisku, Anti Product melodisten Faith No More -henkisten säkeistöjen ja brutaalien kertsien yhdistelmä ja God Complex jossain System of a Downin kintereillä juokseva moniosainen hirviö.
Unborn Generationissa on samanlaista leikkisyyttä kuin Kometassa ja For The Imperiumissa, mutta myös paljon totisempi puoli. Semmoinen, jonka pitäisi vakuuttaa puristisemmatkin musiikinystävät tyylikirjon toimivuudesta. Culture of Violencen monipuolisuus ei tarkoita yhtenäisyyden puutetta, joten ilmaiseksi ladattavaa albumia kannattaa jokaisen deathinkin ystävän kokeilla.
Tekstit: Aleksi Leskinen ( Autopsy, Bloodbath, Pestilence, Ribspreader ja Thromdarr) sekä Jani Ekblom (Unborn Generation)
