Disgrace: 1990 + Vol.2
27.02.2011
Turkulainen Disgrace tunnetaan parhaiten tinkimättömänä rock-partiona, mutta yhtyeen alkutaipaleelta löytyy underground-mättöä ja 18 vuotta suunniteltua myöhemmin julkaistu pitkäsoitto. Miltä levyt kuulostavat tänä päivänä ja miten ne täydentävät kokonaiskuvaa?
1990-luvun vaihteessa metalli oli vielä Suomenkin mittakaavassa puhdasta alakulttuuria. Alun alkaen korskean miehisistä puitteista, teknisestä briljanssista ja usein lennokkuudessaan tahattoman hupaisaksi käyneestä tunnelmasta eri suuntiin kasvanut musiikkityyli kohtasi 80-luvun alkupuolella punkin. Se toi ruohonjuuritasolla toimineiden bändien käsille aiempaa aggressiivisempia lähestymistapoja ja entistä vahvemman tarpeen etsiä oman ilmaisun äärirajoja. Bändejä sikisi jatkuvasti, ja oli tyylisuunta sitten thrashin, grindcoren, blackin tai deathin suuntaan, kasettiringit ja pienlehdet pyörivät ja kaikki oli paheellista, jännää ja kiinnostavaa.
Suomessa aivan aniharva taho julkaisi tuolloin metallilevyjä varsinkaan suuremmassa mittakaavassa, ja niinpä monien bändien ensimmäiset julkaisut tulivat ulkomaisten pienlevy-yhtiöiden kautta, jotka saivat aktiivisesti ympäriinsä kiertäneiden kasettien kautta tietoonsa myös Skandinavian metallitarjontaa. Levy-yhtiöiden kiinnostus ei silti ollut nuorukaisten toivoma kiitotie tähtiin vaan useimmiten bändeille huonoja sopimuksia tai katteettomia lupauksia suonut via dolorosa. Sitkeys silti palkittiin monen kohdalla, ja suomalaisesta metallista onkin nykyään vaikea puhua mainitsematta vaikka Sentencediä tai Amorphista. Viimeistään Svartin tuoreiden uudelleenjulkaisujen myötä on korkea aika alkaa mainitsemaan samassa sarjassa myös Disgrace, vaikka – ja osittain myös juuri siksi, että - yhtye valitsikin lopulta erilaisen kulkusuunnan.
Turussa vuonna 1987 aloittanut yhtye ei alkuun ollut musiikillisesti kovin erikoinen tapaus. Grindcorea ja matalalta möristyä death-sahausta yhdistelleet ensidemot silti poikivat yhtyeelle levysopimuksen, jonka myötä debyytti Grey Misery julkaistiin vuonna 1992. Debyytin biisit olivat osittain tuttuja jo demoilta, ja Disgracella oli jo levyn ilmestyessä toisenlaisia jatkosuunnitelmia. Bändin toinen levy tulisi esittelemään hyvin toisenlaisen orkesterin, jonka mälväyksessä kuuluisi jo mörinää enemmän klassisten rock-riffien hikinen vatkaaminen. Jos kaikki olisi mennyt putkeen, ja Vol. 2 olisi ilmestynyt vuonna 1993, levy olisi hyvin voinut kohota Entombedin Wolverine Bluesin tapaiseen asemaan, pioneeriteokseksi metalliaktien ennakkoluulottomuudelle ja kekseliäisyydelle.
Timo Tolkin kipparoimien äänityssessioiden jälkeen julkaiseva taho ehti luhistua ennen kuin levy julkaistiin ja levy-yhtiölle lähetetty kopio levystä katosi jättämättä jälkiä. Asian valjetessa oli jo liian myöhäistä, sillä Tolkkikin oli jo ehtinyt nauhoittaa alkuperäisen master-nauhan päälle uutta musiikkia. Bändi ei tuolloin jäänyt suuremmin harmittelemaan tapahtunutta vaan jatkoi eteenpäin. Vuosien kuluessa Disgracesta hioutuivat pois viimeisetkin deathin jäämät ja bändistä kuoriutui tanakasti rullaava rock-partio, joka niitti lopulta kovimman kulttimaineensa Keski-Euroopassa jatkuvalla keikkailulla. Yhä tasaisin väliajoin esiin nouseva orkesteri on myös saavuttanut retrospektiivien salliman iän, joten on enemmän kuin perusteltua, että debyytin vinyylijulkaisun lisäksi sekä Vol. 2. että myös yhtyeen ensidemoja kartoittava 1990-kokoelma ovat tulleet saataville.
Kolmelta kuluneelta C-kasetilta Pentti Dassumin tekemä Vol. 2.-rekonstruktio ei millään voi tänä päivänä iskeä, kuten se olisi voinut iskeä tuoreeltaan. Musiikillisesti ennakkoluulottomasti boogierytmeistä hikisempiin tunnelmiin taipuva bändi soi hyvin eloisasti, voimahahmo Jukka Taskisen tuima vokalisointi muistuttaa lähtökohdista ja rehvakkaan melodinen kitaravyörytys esittelee nipun timanttisia riffejä. Kokonaisuus on yllättävän monipuolinen ja tiivis paketti, mutta pidemmän päälle silti aikakauden tapaan monotonisuuteen taipuvainen – ja väistämättä näin monen vuoden jälkeen levyyn suhtautuu enemmän kuriositeettina kuin kadotettuna kultakimpaleena. Silti tuntuu yllättävän virkistävältä kuunnella levyä, joka ei kiiltele hienouttaan eikä pyytele anteeksi omaleimaista rähjäisyyttään vaan on heikoimmillaankin perusteltu ja tärkeä osa suomalaisen metallin historiaa. Rekonstruktio itsessään on hatunnoston väärti ja äänenlaadun vavistessakin muistuttaa lähinnä hymyilyttävästi kuunteluformaateista, joiden parissa itsekin kasvoi.
Vol. 2.:n kyljessä 1990-kokoelma jää auttamatta alkuruoaksi. Beyond... - ja Inside the Labyrinth of Depression-demot sekä Debts of Gods -EP:n yhteen yhtenäiseen könttiin kokoava kokoelma on varsinkin metallinostalgian iskiessä kerrassaan mainio retki yli 20 vuoden takaisiin alakulttuurin maisemiin, ja samalla dokumentoi hyvin kiihkeällä tahdilla kehittyneen yhtyeen askelia. Vuonna 1990 Disgrace kuulosti kovasti Carcassin varhaistuotannosta ammentaneelta grindcore- ja death metal-yhtyeeltä. Vuonna 1993 Disgrace naitti juuriensa tuimaa mättöä vielä syvempien juurien rokkaaviin ja tyylipuhtauden kannalta välinpitämättömämpiin aineksiin. Vuonna 1996 bändi oli jo täysiverinen rokkipartio, ja ulkona oli hykerryttävän tiukka Superhuman Dome-pitkäsoitto. Jos näiden vaiherikkauksien huolella toteutettu ja selkeä kuuloetäisyydelle tuominen ei käy kulttuuriteosta, en taida ymmärtää mitä kyseinen sana tarkoittaa!
Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Disgrace
