Ajankohtaista

Kasetit II - Kevät 2020

27.05.2020


Fluffy Raven: Constant Malfunction Fluffy Raven: Constant Malfunction

Fluffy Ravenin kahden kasetin mittainen Constant Malfunction käynnistyy komeasti Joy Divisionin New Dawn Fades -herkulla, jota ei muuten ainakaan kaikkien suoratoistopalveluiden versioista löydy. Kaikki kunnia coveroinnille, mutta omista eväistä leivottu Lucid Dream pistää kyllä kolkolla postpunkin ja elektronisen alternativen sekoituksellaan paremmaksi. 2-puolen korkkaava Lamborghini yllättää synapopmaisemmalla muodollaan ja naisvokaaleilla, tässähän päästään jo kunnon vauhtiin.

Uneliaasti kaikuva Forget Regret on niin pitkä numero, että se on jaettu rujosti kahdelle kasetille. Ratkaisu on kieltämättä poikkeuksellinen, mutta niin on toisaalta toistoon ja junnaaviin kuvioihin perustuva biisikin, joten epätäydellisessä maailmassa tämä lienee parhain ratkaisu. Fluffy Raven, jonka juuret juontuvat The Fluffy Bandiin, onkin tehnyt tuplakasetistaan ehyen taidekokemuksen, jossa triphoppaillaan, dream poppaillaan ja tuijotellaan toisinaan niin syntetisaattoreita kuin kenkien kärkiäkin. Kaikki on paikoillaan, eikä mitään jää puuttumaan.

Yllätyksiä koetaan vielä loppumetreilläkin, kun jazzahtavaa ja noisehtavaa äänimaisemaa suosiva Sunshine poppailee teollisuushallinsa kattotasanteella ja massiivinen When It Gets Serious leijuu megacitynsä yläpuolella. Taatun fluffyä menoa.

Mika Roth


Guggenheim-projektz: Dersu Uzala Guggenheim-projektz: Dersu Uzala
Helmi Levyt

En kiistä, etteikö sydämeni lyönyt jälleen innoissaan nopeammin, kun sain käsiini Guggenheim-projektzin uuden kasetin. Mitä karmeammaksi paikaksi maailma muuttuu, sitä enemmän sen myllerrykseen kaivataan juuri lo-fi rockin ja soviet-popin luomia maustekokkareita, joiden sokerisuus ja esanssisuus ovat tarkoin harkittuja.

Dersu Uzala on kuudentoista kappaleen joukko, joka ei kestä yhteensä vaivaista puolta tuntia. Monet numeroista ovat miltei luonnosmaisia, eikä edes päälle kahteen minuuttiin kasvava Kissa ehdi mielestäni hyödyntää täyttä potentiaaliaan. Tämä herttainen hätäisyys ja toistuva pensseleiden santaan viskaaminen kesken urakan on kuitenkin Guggenheim-projektzille luonteenomaista käytöstä, joka taitaa olla samalla merkittävä palanen hurmaavassa kaavassa. Joten kestetään kiire ja nautitaan siitä mitä saadaan.

Casio soi, lelupianoa plinkutetaan ja urkuharmooni puhaltelee melankoliaa maisemaan, Kalevi Suopursu ja Tiina Vanhapelto vaihtavat vetovuoroa vokaaleissa ja itse kappaleet viistävät toistuvasti kepeän folkin oksistoja. Heinäsirkka horjuu popin polkua hellyttävästi ja pienten elämien karikoista kertova Pienen siilin kuolema jatkaa samoilla radoilla. Amurin Annan vahvistaman Kissan lisäksi terävin kärki taitaa olla avaukseksi sijoitettu Matemaatikon poika.

Mika Roth


Kalevi Suopursu: Yksin yksiössä Kalevi Suopursu: Yksin yksiössä
Helmi Levyt

Kalevi Suopursu esiintyy tässä koosteessa myös sooloartistina, jonka taustajoukoissa vaikuttavat guggeneista tutut nimet, eli Tiina Vanhapelto, Laura Ahvonen, Anna Pesonen, sekä muutama muu. Soundikin flirttailee boogaavan rockin kanssa, sähkökitaran noustessa ykkössoittimeksi.

Merkittävin ero bändiin on kuitenkin yleinen fiilis, jonka biisit välittävät. Siinä missä guggeneiden musiikki kuuluu päivään, olkoon se sitten kuinka pilvinen tahansa, kulkee Suopursu öisissä ja varjoisammissa paikoissa. Mä kannan valtameren aikoja sylissä äityy jopa hurjaksi murhaballadinkaltaiseksi, jossa Nick Cave ja Johnny Cash mutisevat taustalla tyytyväisyyttään. Mä olen syntinen hakee lunastusta kärsimyksen kautta ja Yksin yksiössä murheilee rakkaudettomassa asunnossa.

Kappaleiden kertojilla ja päähenkilöillä tuntuukin olevan jatkuvasti jokin pielessä, joko hieman tai todella hälyttävällä tasolla. Niinpä jopa silloin kun pistetään jalalla koreasti ja rokki ui sisään boogievaihde silmässä, pysyvät kulmat vinoina ja kivulias virne naamalla. Onneksi naistaustalaulut tuovat edes pientä helpotusta. Alakuloista, mutta kun tietää makaavansa katulammikossa voi siitäkin löytää kiinnostavia kulmia.

Mika Roth


Vyöhyke Vyöhyke: Vyöhyke

Vyöhyke identifioituu aikuisten miesten punk-yhtyeeksi, joka on haudutellut mustuutta huokuvaa keitostaan syksystä 2018 lähtien. Saatesanojen mukaan bändin syntyä väritti idea Antisect-tyyppisen anarkopunkin Hawkwindin jyrisevän junnauksen yhdistämisestä.

Lopputulos, yhtyeen itsensä mukaan nimetty kymmenen biisin ja intron muodostama kasetti, on kiistatta junnaavaa jyrnytystä ja punkinkin keesi nostaa harjastaan soramontusta, mutta rupinen ja rosoinen rock lienee se selkein yhdistävä kantopalkki. Postpunkin synkkämielisyys on niin ikään merkittävässä roolissa, etenkin kun lyriikoita ryhtyy tarkemmin kuuntelemaan ja ajatuksella pohtimaan. Hengitystiet menee tällä saralla jo äärimmäisyyksiin, mutta bändi ei kompuroi missään vaiheessa omiin kaapuhinsa.

Vyöhyke on armoton paikka näille kouvolalaisille Stalkereille, mutta vaikka painajaismaiset näyt ja kolkkouttaan kumisevat soundit painavat päälle, saa ryhmä puhallettua henkeä vimmaiseen musiikkiinsa. Toisinaan ehdottomuus ampuu kuitenkin omaan jalkaan, sillä esimerkiksi Painajainen ja Galaksit ja kompassit olisivat mielestäni voineet kasvaa nykyistä muotoaan merkittävämmiksi numeroiksi. Täysosuma sen sijaan on reggaen kanssa kisailemaan ryhtyvä Kulkeutuminen syrjäkylään, jossa vokaalitkin uskalletaan lausua normaalimmalla äänellä. Näin se uusi-uusi aalto kääntyy kaikkien voitoksi.

Mika Roth




Lukukertoja: 694
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myŲs