Raskaampi albumikooste – Lokakuu 2025
Hukanhauta: Murheen musta lintu
Savo-Karelian Productions
Hukanhauta on ainakin toistaiseksi yhden miehen projektina toimiva nimike, jonka alla julkaistaan pehmeän folkahtavaa ja progehtavaa black metalia. Hukanhauta on siis periaatteessa sooloartisti ja projekti käynnistyi vuonna 2023. Esikoisalbumin materiaali huokuu menneiden aikojen suomalaista taikuutta, jota voitaneen kutsua myös noituudeksi.
Kaikki instrumentit sekä ison osan vokaaleista studiossa hoitanut T. S. Heikkinen, eli Hukanhauta, on katsonut taakse historiaan. Runonkerääjä tuntuu tekstissään viittaavan Kalevalan kokoamiseen, tai sitten runojen kerääjä on vielä huomattavasti varhaisempaa sakkia. Oli vuosi 1835, tai vaikka tuhat vuotta aiempi, kieli on kuitenkin vanhoista ajoista innoittunutta ja vanhoja sanamuotoja suosivaa. Luultavimmin lyriikoissa on ainakin osia vanhoista loitsuista. ”Kytke kyyttö poikijasi / Emä lempo lapsijasi / Perkele tekemiäsi / Syövös, hiisi, lintusesi” - mittakin on vanhoista runoista, joten historia on väkevänä läsnä.
Akustisuus on voima musiikin saralla ja monesti soitto äityy eteeriseksi. Em. Runonkerääjä kulkee lähes kahdeksan ja puolen minuutin ajan, uupumatta silti laisinkaan. Alla on metallinen maailma, josta mm. Amorphis ja kumppanit ovat uuttaneet niin kovin paljon, Hukanhauta vaeltaa vain pidemmälle, syvemmälle ja kauemmas korpimaihin. Videoraita Murheen musta lintu on mukavasti Bathoryn jäljissä aikansa kulkeva raita, jolla kansanmusiikin kaiho puraisee. Heru heru toru toru osaa myös mellastaa metallisesti, pitäen silti mystisen eteerisyyden esimerkillisesti yllä.
Hukanhauta on folkahtavan blackin saralla täysin omin ehdoin ja keinoin operoiva kummajainen. Harvalta onnistuisi Tuonelanmatkan luominen juuri näin, mutta Murheen musta lintu -albumilla kaikki tuntuu olevan kohdillaan aina päätöksenä soivaa Hukanhaudalla-instrumentaalia myöten. Sopivasti kansanmusiikin vaikutteita, mustan metallin jykevyyttä ja progehtavaa herkkyyttä, eli loitsu toimii.
Mika Roth
Kamara: Tuomittujen näyttämö
Melodista, rokahtavaa ja raskasta metallia soittavasta
Kamarasta on vuosikymmenten saatossa kehkeytynyt luotettava metallikone, jonka julkaisut ovat kuulemisen arvoisia. Tai ainakin viimeiset 20 vuotta
Synti, Tuomio, Katumus -albumista lähtien. Yhtye on halki aikojen myös muuntunut ja kehittynyt. Kolme ja puoli vuotta sitten julkaistun
Kuvitelman lohtu -tuplasinkun A-puoli avasi jälleen uusia ovia, ja onneksi kyseinen siivu on mukana jälleen rajoja laajentavalla albumilla.
Kamaran kuudes jatkaa tavallaan siitä, mihin vuoden 2018
Kamara-albumi jäi, vaikka kuluneet vuodet ovat tietysti tuoneet jotain uutta mukanaan.
Karun maan asuttaja -sinkku summaa paljon levyn hengestä. Ajat ovat vaikeat, negatiivisuus valtaa alaa ja kertoja lienee vetäytynyt, tai ainakin kaiapisi pois kaiken turhuuden ääreltä. Voiko ihminen palata takaisin luontoon, yksinkertaisempaan elämään? Viimevuotinen
Syke-sinkku pohtii myös tahollaan aikaa ja sen armottomia hampaita, kääntyen luot tavaisena vasten tuulta ja kohtalon tuiskuja. Tulkoot mitä tulee, tässä ollaan ja pysytään.
Aika kuluttaa ja ajat kuuluvat Kamaran kuudennella studioalbumilla.
Valhekuningas iskee raivoisasti nuijaa pöytään, kun taas koko levyn avaava
Taipumaton on joukon rokkaavin, rullaavin ja tarttuvin ralli. Laidalta toiselle on matkaa, sillä albumin sulkee mammuttimainen progerockmetallin monoliitti
Armisvesi, joka päälle 13 minuutin mitassaan on orkesterin mittavin siivu tähän mennessä. Keskisuomalaisesta järvestä innoittuneessa raidassa riittää isoja tunteita ja linjoja, komeita melodioita ja jylhiä maisemia, sekä tietysti sooloilevaa kitaraa, mutta kaikelle on tilansa ja aikansa. Tämäkin on osa Kamaraa.
Tuomittujen näyttämö -albumilla Kamara nollaa jälleen kellot ja osoittaa, että hartiapankillakin pärjää mainiosti. Yhtyeen melodinen metalli jatkaa kehittymistään, teksteissä elämän kovat realiteetit valaistaan eri puolilta ja kun
Tulva huuhtoo muassaan ovat mukana niin positiiviset kuin negatiivisetkin tekijät.
Mika Roth
Nevertel: Start Again
Epitaph
Floridan Tampasta kotoisin oleva
Nevertel julkaisee harvakseen pitkäsoittoja. Start Again on monella tapaa otsikkonsa mukainen uusi alku, jolla yhdysvaltalaiset sulauttavat melodiseen ja moderniin soundiinsa niin rockin, metallin, nu-metalin kuin rapinkin osasia. Levyä äänitettiin Los Angelesissa, Nashvillessa, Memphisissä ja kotikonnuilla Floridassa, lisäksi mukaan otettiin ensi kertaa vierailevia tekijöitä. DIY on hieno periaate, mutta vaihtelusta on etua.
Albumin materiaali on kuuleman mukaan vuosien saatossa kertyneiden palasten summa. Niistä kasaantui hiljalleen pitkäsoitto, jota yhtye on omien sanojensa mukaan yrittänyt saada aikaiseks vuosia. Teksteissä toistuivat uudet alut, mikä johti lopulta puoliteemalliseen kokonaisuuteen. Peräti 13 raidan albumi on tänä aikana harvinaisuus, mutta reilun 40 minuutin mitta on lopulta juuri sopiva materiaalin massiivisuuden huomioon ottaen. Nevertel ei emmi käyttää melodioita ja isoja kertosäkeitä, tai toisaalta nojata bändisoitinten lisäksi isoihin kosketinseiniin, mutta albumia leimaa silti positiivinen välittömyys ja energisyys.
Nevertel on mielestäni vahvimmillaan, kun melodiat saavat kasvutilaa.
Miles Apart käy esimerkistä, kun puhutaan asteittain kehittyvästä draamasta. Hip hop -palat ja erittäin laajaksi kasvava tausta johtavat kertosäkeen kulkuun, jossa kaikki nivoutuu täydellisyyttä hipoen yhteen. Mestarillista kerrostelua edustaa myös
Sleep Theoryn kanssa esitetty
Break the Silence, joka on tarttuvuudessaan levyn ykkösraita. Metallisempaa soundia ja tanssittavia rytmejä ristikkäin viskova
Losing Faith osoittaa sarallaan, kuinka draaman kaarta voidaan rakentaa jopa kolmessa minuutissa, eikä niskassa silti ole kiire.
Start Again on kirjaimellisesti uusi alku yhtyeelle, jonka edellinen albumi ilmestyi lähes neljä ja puoli vuotta sitten. Bändi astelee pohjoisamerikkalaisten jättien jalanjäljissä välttäen silti suoran kopioinnin. Vielä kun eri genrejen rajoja ylitellään taiten, kasvaa kolmannesta studiolevystä terävin ja selkein kokonaisuus.
Mika Roth
Night After: All For Nothing
Oululainen
Night After tuli ensi kertaa vastaan kesällä 2022,
Nothing to Say -sinkku esitteli lähinnä menevästä kitarapoprockista voimaa ammentaneen ryhmän. Sittemmin tankoihin on lisätty rautaa ja uudempia pienjulkaisuja summaava debyyttialbumi on modernia melodista rockmetallia.
Okei, kaikki tietävät kuinka ylikansoitettu genre on etenkin Suomessa. Massasta erottuakseen on oltava terävä ja tärkein kaavanpalanen on itse materiaali. Runsaasta sinkkukatraasta edukseen erottuu
Light Up the Sky, jossa palat loksahtavat paikoilleen. Tunnetta tihkuvat lyriikat, vahva laulu, taustalla leijuva kosketinkuvio ja pohjan kaikelle luova melodia. Tiimistemmat ja pieni suvanto ennen loppurynnistystä ovat olennaisia menestyksen kaavassa, joka toistuu astetta rauhallisemman ja rokkaavamman
Save Your Tearsin muodossa. Koukkuja piisaa, mutta yhtye on oivaltanut jo esikoisellaan, kuinka sovituksilla saadaan puristettua lisätehoja. Kyynisempi saattaisi todeta, että tämä on täsmälleen genren peruskauraa, mutta hyvä kipale on aina hyvä kipale – ja tässä niitä on monta pinossa.
Night After pelaa isoilla tunteilla ja dramaattisilla käännöksillä, mutta yhdeksän kappaletta mahtuvat reiluun 27 minuuttiin. Vain tyylikäs puolislovari
I Can’t Feel ylittää kolmen ja puolen minuutin rajan, eikä siivu heikennä kokonaisuutta. Toisessa laidassa
Pins X Needles mahduttaa räyhäisän rockmetallin paljon taloudellisempaan tilaan, eikä kiire pilaa edes
Welcome to the End -avausraitaa, vaikka hilkulla ollaankin. Starttina tiukka energiapaketti sopii silti rooliinsa ja hieman pidempi
Greatest Mistake on kaikkea muuta kuin nimensä veroinen kohtaus dramaattista rockmetallia.
Night After ei murra uutta tannerta, mutta saa tutut traagisuuden kukkulat ja draaman laaksot kukoistamaan. Melodiat ovat vahvoja, riffit iskevät ja vokaaleissa on voimaa. Toki parannettavaa jää vielä mestareihin verrattuna, mutta esikoiseksi tämä on erittäin vahva näyttö.
Mika Roth
Sapata: Veins
Taas on olympiadi eli neljä vuotta kulunut, joten on aika uudelle annokselle
Sapatan rokahtavaa ja doomahtavaa metallia. Yhtyeen kolmas pitkäsoitto jäänee viimeiseksi, jolla kuullaan
Saara Šamanen sielukasta laulua, sillä vokalisti ei tätä kirjoitettaessa kuulune enää bändin vahvuuksiin. Kaikella on tietysti aikansa, vaan keskitytäänpä nyt yhteistyön viimeisimpiin hedelmiin.
Raitoja on tällä erää vain kuusi, mutta mittaa kiekolle kertyy silti päälle 39 minuuttia, mikä on optimaalinen mitta näin tuhdille musiikille. Melodisuus ja kerroksellisuus ovat aina olleet keskeisiä elementtejä yhtyeen ilmaisussa, eivätkä raidat ole haalistuneet tiikeristä mihinkään. Mureasti soiva
Shallow Waters käy malliesimerkistä, kun puhutaan runsaasta ja silti ilmavasta soudusta. Kitaroiden syvä säröisyys ei polta soundia puhki, rytmiryhmän jauhanta on isoa ja silti kuin painotonta, eikä lopun yllättävä loikka rokimmalle vaihteelle tuota ongelmia. Syvin kohta niin soundillisesti kuin tunnelmallisesti lienee
Veil, jonka tekstissä käsitellään ihmisyyden varjopuolia ajatuksella. Pimeys on meissä kaikissa, halusimme tai emme, mutta vastuu teoistamme on yhä meidän jokaisen.
Albumin avaava ykkössinkku
Surface on asteen mystisempi, psykedeelisempi ja myyttisempi siivu metallin eksoottisemmalta puolelta. Venyvät soundit ja vokaalit luovat yhdessä samaan aikaan ristiriitaisen ja väkevän seoksen, joka vetää vähintäänkin kahteen suuntaan. Sumuisempia rantoja kartoittaa myös ankkuri
Dawn, joka plus kahdeksan minuutin mitallaan on jykevä porttien sulkija ja kellon pysäyttäjä. Ikiaikainen fiilis tuntuu ilmassa, laulun ja melodisten kitaroiden kutoessa kuvioitaan kiirettä ja rakkaudella.
Sapatan kolmas albumi jatkaa bändin nousujohteista suuntaa, kohoten genrensä merkkiteokseksi vähintäänkin maassamme. Progehtavat elementit ovat sulautuneet täydellisesti ryhmän psykedeelisen rokkaavaan metalliin, joka on samaan aikaan raskasta ja nostattavaa. Toivottavasti tarina saa jatkoa tulevaisuudessa jossain muodossa.
Mika Roth
Serpent God: Denial
Vuonna 2023 Iisalmessa perustettu
Serpent God on ehkä iältään nuori, mutta debytoivan ryhmän soundi ja tyyli ovat kuitenkin rautaisesti kohdillaan. Suurin syy varhaiskypsyyteen löytynee siitä, että bändi on tavallaan
Se, josta ei puhuta -ryhmän sivuprojekti. Nämä kappaleet syntyivät alkujaan, kun emoyhtyeelle luotiin materiaalia. Tyylinsä puolesta kipaleet eivät sopineet enää sille saralla, joten syntyi tarve luoda uusi kanava. Uusi väylä, joka voi esittää hitaampaa, raskaampaa ja hyhmäisempää metallia.
Serpent Godin metalli on perusteiltaan melodista deathin ja doomin rintamailla kulkevaa jyrää, jossa voi havaita myös toistuvia viitteitä äärimetalliin. Vauhdit pysyvät kurissa ja kipaleiden nimet kirjoitetaan pienillä kirjaimilla. Nyt ei huudella, nyt jyrätään hitaammin, syvemmältä, perustavanlaatuisemmin. Ensimmäisenä sinkkuna viime keväänä ilmestynyt
repent lipuu lähes seitsenminuuttisena ylpeästi kohti paikkoja, joissa mm.
My Dying Bride on kukoistanut. Death puraisee selvemmin
sermonin tuimassa kulussa, ja korva poimii myös pakanametalliin enemmän yhdistettyä rullaavaa poljentoa taustalta.
Vokalisti/kitaristi
Samu Männikkö murisee ja kärisee syvältä, eivätkä herran hoitamat koskettimet pääse juuri loistamaan. Niiden tähtihetket koittavat harvemmissa suvannoissa, jolloin muutamalla hiljaisella nuotilla voidaan tehdä pieniä kumouksia.
keyhole ja
beneath osoittavat taas kiippareiden toimivuuden täysin erilaisissa rooleissa, eivätkä yllätykset rajoitu näihin hetkiin. Denial kannattaa kuunnella ajalla ja ajatuksella, sillä yhtye on paljon enemmän kuin vain puolihuolimattomasti luotu sivuprojekti. Tässä levyssä on sydäntä, tunnetta ja voimaa, joka toimii aivan toisenlaisilla taajuuksilla kuin emobändi.
Suurin osa albumin varsinaisista raidoista ylittää kuuden minuutin rajan, joten kokonaismittaa levylle kertyy päälle 50 minuuttia. Se on mojova numero näinä aikoina, mutta Serpent God pystyy pitämään jännitteen yllä, eikä pitkäsoitto ole liian pitkä soitto, vaan kaarensa tyylillä sulkeva teos.
Mika Roth
The Lunar Effect: Fortune's Always Hiding
Svart Records
The Lunar Effect on periaatteessa klassista heavy rockia psykedeelisillä mausteilla soittava englantilainen yhtye, joka ei ole kuitenkaan silkka 70-lukunostalgiaan nojaava rokkikone. Bändin musiikki on usean aineksen yhdistelmä, joka on kolmannella albumillaan kehittynyt persoonalliseksi outoudeksi. Klassiseksi mielletty 70-lukulainen kitararock jalostuu toisinaan savuisesta stonerista, toisinaan myös muita modernimpia palasia sisältävää jauhantaa voidaan viedä jopa pidemmälle. Rajoja? Kukapa moisia musiikissa tunnustaisi.
Fortune's Always Hiding antaa ryhmälle avoimen käden ja puhtaan pöydän, jolle jaetaan mielenkiintoisia kortteja rockin suuresta pakasta.
Stay With Me on puhdas ja mitä viehättävin pianoballadi, jota ei pidä hävetä karumpien raitojen seassa. Samaisella balladien linjalla soi myös lähes kuusiminuuttinen
I Disappear, joten herttaa uskalletaan paljastaa rohkeasti ja sehän vasta urheutta kysyy. Albumin avaava ykkössinkku
Feed the Hand soundaa hieman southern rockille, majesteetillisen soundivallin iskiessä niskaan mureasti. Vielä isompaa helikopterikitaraa tarjoaa rennon menevä
Five and Two, paketin pysyessä silti kasassa. 90-luvun desert rock ja 70-luvun jytä ovat toisinaan parhaita kavereita.
Levyn yksi linja on sielukas ja bluespohjainen kitararock, josta
My Blue Veins elää ja jonka jylhyys korostuu
A New Moon Rises -vedolla. Ehkei eväissä ole paljoa uutta, vaan kaiken napsahtaessa kohdilleen lisukkeita ei tarvita ensinnäkään. Rakenteet täydentyvät lievästi progehtavilla osilla, jotka viittaavat tietysti jälleen 70-lukuun, mutta kun yli puolet raidoista jää alle neljän minuutin, pidetään suitset riittävän kireinä. Rönsyillä saa, haahuillakin hetken, mutta aina palataan takaisin rutistelun pariin.
Fortune's Always Hiding -albumia ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua genreä uudistavaksi, mutta yhtye osaa asiansa ja hallitsee sarkansa. Rapean retrot soundit ovat riittävästi irti aikakausista ja teräviä riffejä löytyy kitaroista riittämiin.
Mika Roth
Vanguardian: III – Inhumanity
Vanguardianin debyyttialbumin nimessä komeilee kolmonen, mutta se on täysin ymmärrettävää ja perusteltua. Albumia edeltäneet EP-levyt kun kantoivat otsikoissaan numeroita yksi ja kaksi. Näistä
II: The Heretic arvioitiin Desibeli.netissä vajaa kolme vuotta sitten. Kutsuin ryhmän metallia tuolloin kolkoksi, eikä lämpöä ole juuri enempää löytynyt esikoispitkäsoitollekaan, joka on kova pala purtavaksi.
Kahdelta EP:ltä mukana ei ole ainuttakaan biisiä, mutta onhan tähän väliin mahtunut viisi sinkkua, jotka vastaavasti ovat jokainen osa uutta kokonaisuutta. Ja kun puhutaan kokonaisuudesta, niin kovin dystooppisia sellaisia Vanguardian on luonut alusta saakka. Ihmiskunnan kohtalonhetket ovat alati läsnä ja ahdistavat varjot hiipivät joka nurkasta kohti keskustaa. Sovitusten progeileva tempoilu tuo lusikkansa soppaan, mutta sinkuista etenkin
LI-2 XA-1 ja
Peripherals hyötyvät työhönsä sydämellä suhtautuvan ryhmän poikkeuksellisesta rohkeudesta.
”Tylyjä riffejä, hyviä melodioita ja progehäröilyä” luvataan saatesanoissa, eikä periaatteista tingitä.
Sci-fi on vahvasti läsnä, mutta musiikki on kaikkea muuta kuin hengetöntä replikanttimetallia. Orgaanisuus on läsnä soitossa ja soundeissa, joita ei ole siistitty filttereillä ja tietokoneilla, mikä osaltaan korostaa bändin omaleimaisuutta. Brutaalin ehdoton tarina ja istuvan ruosteinen äänimaailma ovat tärkeitä palasia suuremmasta kuvasta. Vuoden 2024 puolella ilmestynyt ykkössinkku
Demolition Hour löytyy vasta albumin loppupuolelta, vaan erinomaista kannattaa odottaa.
Moni haluaisi purkittaa ahdistuksen ja tuskan, mutta harva yltää näin kiperään ja miltei käsistä karkailevaan tulokseen. Nyt tasapainoillaan tietoisesti kaaoksen laidalla, vieläpä leikistä voittajana selviytyen. III – Inhumanity on brutaali, raaka ja ehdoton, sekä toisinaan myös melodinen ja lämmin, mikä syventää kokonaisuutta. Älykästä metallia vailla tarpeetonta painolastia, groovaavaa runttausta omalla soundilla.
Mika Roth
Lukukertoja: 132
