Pienet
Sinkut II - Maaliskuu 2023
15.03.2023
Aarni Häkkinen: Audiomania
Bopcat Records
Aarni Häkkinen on suomalainen pasunisti, säveltäjä, sovittaja sekä kapellimestari, jonka energisessä big band -musiikissa kaikuvat myös afroamerikkalaisen musiikin rytmiikka ja harmonia. Peräti päälle seitsenminuuttinen Audiomania on huhtikuussa ilmestyvän Aarni Häkkinen Jazz Orchestra -albumin ensimmäinen sinkku, jolla funkkaava big bandin jazz saa räiskyä ja pamahdella joka taalan edestä. Enemmän on nyt enemmän.
Iso yhtye soundaa vahvalla ja harteikkaalle, mutta samaan aikaan myös leikkisän raikkaalle. Puhaltimet ovat avainasemassa sävellyksen keikkuessa leppoisalla merellä kurssia hukkaamatta. William Suvanne sooloilee saksofonillaan Johannes Granrothin kitaran rinnalla, eikä rumpali Jussi Lehtonen anna myöskään patterinsa levätä. Paljon mahtuu mukaan, toisille taatusti liikaakin, mutta kulttuurien, soundien ja tyylien veikeistä kylkikosketuksista kehkeytyy riemukkaita sattumia, jotka eivät ole tietysti sattumia laisinkaan. Näin koska Häkkinen osaa ohjata runsasjäsenistä laivaansa aidon kipparin elkein.
Mika Roth
Adeola: Hello World
Adeola on helsinkiläinen laulaja/laulunkirjoittaja, jonka virallinen debyyttisinkku on melkoinen kokemus. Saatesanoissa osviittaa haetaan Saden ja Solangen suunnilta, eivätkä nuo rohkeat sanat ole suinkaan katteettomia heittoja. Adeolan itsensä säveltämää, sanoittamaa ja tuottamaa raitaa on ollut työstämässä pari muutakin henkilöä, mutta eloisan R’n’B:n, afron ja synapopin yhteenliittymä vaikuttaa jo tässä vaiheessa hurjan persoonalliselta.
Hienosyisten ja tarkoin mitoitettujen synamattojen takaa paljastuu yllättävän simppeli kappalerunko, josta saadaan irti parikin vahvaa koukkua. Sovitus ansaitseekin tässä yhteydessä syvän kumarruksen. Perinteiset rakenteet tahtovat kadota synausvaan, mutta kertosäkeenkaltaisen melodiakuvio ja äänten vuoksi/luode -leikki kantavat kuin kantavatkin. Tässä kaikessa vokaalit jäävät mielestäni tarpeettomankin syvälle äänimaisemaan, mutta esikoisen kohdalla moisen voi vielä ohittaa. Viimeisen minuutin nousujohteisuus kohottaa balladimaisen siivun osakkeita kummasti, kunpa kiihdytyskaistalle olisi löydetty hiukan aiemmin.
Mika Roth
Alfa Pentatonik: Pelkojemme perintö
Alfa Pentatonik on industrial metalia työstävä yhtye, jonka juuret juontavat Pentatonik-nimiseen orkkaan. Aiemmista kunnian päivistä ja kokoonpanosta on jäljellä enää biisintekijä JP Immonen, jonka vastuulla on studiossa ollut niin kitara, basso, rummut kuin konehuoneenkin puoli. Vokalisteiksi kiinnitetyt Janne Partanen ja Maya Liittokivi hallitsevat asiansa, samoin kuin kitarasoolon puristava Harri Hytönen.
Alkuperäiseen nimeen viittaaminen kertoo tietysti osaltaan jo musiikillisesta suunnasta, eli konetuettua tummempaa junttaa työstetään kasaan isommilla niiteillä sekä raskaammilla pulteilla. Partasen matala mörinämurina lähes hävittää lyriikat rosoonsa, taustan lipsuessa alati sinfonisen konehelvetin porstuaan. Pelkojemme perintö ei kuitenkaan mene överiksi, se ei astu loikkaansa ylitse, vaan osuu siihen tarkkaan pisteeseen, jossa voima on huipussaan ja pisto terävimmillään. Indurockmetallin väkipyörä pyörii edelleen.
Mika Roth
Anyverse: Flowers SleepingSodeh Records
Anyverse on Sodankylästä kotoisin oleva yhtye, jonka kitararock on menevää, melodista, nopeaa ja häikäilemättömän pop-tarttuvaa. Bändi on ollut aktiivinen pienjulkaisujen ulos laittaja kuluvan vuosikymmenen ajan, mutta syystä tai toisesta yhtyeen tekemiset olivat jääneet Desibeli.netissä täysin huomiotta. Onneksi Flowers Sleeping osui kohdalleni, avaten samalla portit aiempien julkaisujen ihmemaahan – vaan palataan takaisin tähän hetkeen ja tähän biisiin.
Flowers Sleeping on terhakasti askeltava kitarapoprokkis, joka pistää kaiken peliin jo reilusti alle minuutissa. Biisi ei toisaalta kestä kolmeakaan minuuttia, joten suoruus laskettakoon hyveeksi. Trion soitto on rapean ilmavaa kitaran, basson ja rumpujen jättäessä runsaasti tilaa vokaaleille. Etupainoinen melodiakulku ja mukavasti pyörivä kitarariffittely saavat pohtimaan pariakin jenkkiorkkaa, etenkin kun vokalistin aksentti soundaa aidolle asialle. Tekstissä mustuus kukkii (tietysti), mutta kertoja ei valu ympäröivän maailman mustuuteen, hän haluaa nuoren Springsteenin tavoin jonnekin muualle, pois kuolevien joukoista.
Mika Roth
Cubiculum: Talvimessu
Cubiculum on termi, jota käytetään muinaisesta roomalaisesta talosta puhuttaessa, mutta helsinkiläinen instrumentaalista ja progehtavaa doomia soittava trio ei kyllä soundaa mielestäni kovinkaan roomalaiselta. Tai ehkäpä soundin massiivisuus ja musiikin väkevä elokuvamaisuus ovat vain saaneet tekijänsä etsimään sopivaa sanallista verrokkia kaukaa historiasta? Ken tietää, mutta ainakin debyyttisinkun painoluokka ja voima ovat huomattavia.
Esikoinen on siis kyseessä, mutta yhteinen soittohistoria ulottuu vuosikymmenten päähän. Menneisyydestä löytyvät niin Smoking Barracudas kuin Mammal Hooray -orkesterit, mutta Cubiculumissa on kyse jostain muusta. Bändin eeppinen, instrumentaalinen ja jykevä alkumetalli on samaan aikaan orgaanisen 70-lukulaista, happoisen kuusaria ja autiomaan hiekalta maistuvaa ysäriä. Eikä Talvimessu silti kuulosta tippaakaan vanhalta, rahtuakaan menneisyyteen kuuluvalta. Doomahtava kuvio jauhaa, psykedeelisyyden harsoja lipuu silmien editse, mutta ydin vaikuttaa selkeältä, lujalta. Tälle olisi helppoa rakentaa enemmänkin.
Mika Roth
Diskelinen: Lucid IceMicael Music
Diskelinen on hiphop-vaikutteista neo-soulia englanniksi esittävä kotimainen artisti, jonka esikoissinkku ilmestyi vuosi sitten. Lucid Ice on ketjun viides ja viimeisin lenkki, ollen samalla ensimmäinen johon allekirjoittanut on törmännyt. Saatesanoja siivulle ei juuri herunut, joten musiikki puhukoon vähäsanaisen luojansa tekemisistä, ajatuksista ja musiikillista tavoitteista.
Lucid Ice kaartelee ja kiertelee ohuiksi kuulotettujen synasoundien yllä vaivattoman tuntuisesti. Niin vokaalit, rytmit kuin muutkin äänet maalailevat yhtenäistä kuvaa, jossa avainsanoja mielestäni ovat mm. seesteisyys, valoisuus, eteerisyys ja painottomuus. Itse asiassa aineksia on teoksessa niin niukalti, että biisiin kannattaa todella keskittyä, väriseviä soundeja kuunnella ja sanoja punnita. Vähemmän on nyt kaikin tavoin enemmän ja päästessään kolmesta minuutista keskimmäiselleen voittaa Lucid Ice vaivatta monet kuulijansa puolelleen.
Mika Roth
Endiiing: The House We Called Our Home
Endiiing on helsinkiläinen jenkkityyppistä indierockia soittava bändi. Saatesanoissa mainitaan avainsanat emo ja alternative, joista onkin helppoa löytää heijastuspintaa duon tekemisiin. Debyyttisinkku The House We Called Our Home vinkkaa nimellään ja kannellaan aiheesta, ja kuuleman mukaan osapuilleen itsekseen syntynyt esikoinen on ensimmäinen lohkaisu loppukevääksi luvatusta debyytti-EP:stä. Eli kuinka tukevasti onkaan kaksikon talo rakennettu?
Duo on kirjoittanut, äänittänyt ja miksannut biisin kotistudiolla, eikä työn jälki jätä tekniseltä puoleltaan huomauttelun varaa. Melankolisella kitarariffillä käynnistyvä vajaa kolmeminuuttinen siivu ehtii nopeasti paukutuskohtaansa, minkä lisäksi sekaan on saatu pakolliseksi koettu synasoolo. En voi mitenkään kutsua biisiä ainutlaatuisen persoonalliseksi, mutta kunhan päästään pääkoukun kohdalle, saatatte huomata itsekin joutuneenne Endiiingin koukkuun. Joskus pyörä vain pyörii ja riffi toimii, turha sitä on enempää analysoida.
Mika Roth
Ghosts on TV: SunshineSoliti
Ghosts on TV julkaisi hienon debyyttialbuminsa sopivasti kesäksi 2020. Eihän ajankohta ihanteellinen ollut, kaikkea muuta, mutta helsinkiläisten post-rockin ja raskaan ambientin sukuinen runttaus loisti persoonallisella tavallaan I Am Not Dead, I Am 55 Today -esikoispitkäsoitolla. Välissä on tehty muita projekteja, mutta nyt on koittanut aika toisen albumin ensimmäiselle sinkulle. Tai oikeastaan sinkku ilmestyi jo helmikuussa, mutta ei kuitenkaan tehdä faktasta sen kummoisempaa numeroa.
Sunshine on jälleen hivenen lyhyempi raita, ainakin bändin omalla mittapuulla, koska mittaa ei kerry edes kuutta minuuttia. Tuossa ajassa post-rock ehtii kuitenkin tehdä hedelmällistä tuttavuutta shoegazen kanssa, eikä melodisella tavalla äänekäs raita jätä kylmäksi. Viimeisen minuutin aikana taustalla kuultavat jouset (?) muuttavat vielä kerran rämisevän, kolisevan, surisevan ja humisevan siivun sääntöjä, taikoen siitä vieläkin upeamman. Yhtye uskaltaa olla omanlaisensa ihme säröisen kauneuden saralla, joten huhtikuuta odotellaan.
Mika Roth
Hobo Fires: Easy BabySoundKitchen Records
Hobo Fires tarkoittaa ymmärtääkseni elokuvista ja TV-sarjoista tuttuja tynnyriavotulia, joiden äärellä kodittomat ja muut sivilisaation reunoille päätyneet lämmittelevät. Ehkäpä siinä voi ruokaakin laittaa, ken tietää, kun en ole koskaan moisia ruudun ulkopuolella nähnyt. Raahelainen Hobo Fires on rock-yhtye, joka soittaa retroisaa Amerikan rokkia savuisella pohjoisella sivumausteella. Jokainenhan kamppailee päivästä toiseen tavallaan, mutta rock on nyt leppoisaa.
Koska saatesanoja ei oikeastaan juuri anneta teoksen taustoista, sen vaikuttimista, mahdollisista tavoitteista ja syntyjuurista, saavat nuotit jälleen palvella tulkkeina. Yritetäänpä siis tutustua Easy Babyn sisimpään ja suorittaa lajitunnistusta. Amerikkalainen klassinen rock suoraan 70-luvulta on mielestäni kaiken keskiössä, ja siihen kaikki muu kiinnittyy. Mukana on selvä ripaus soft rockin pehmeyttä sekä countryn kaihoa, jota sinisesti kaihoileva pedal steel -kitara korostaa hienosti. Edes lopun lyhyt ”myöhäisen The Beatlesin barokkipop väliosarykäys” ei riko mitään oleellista, mistä tuotantopuolelle ylimääräinen kiitos ja kumarrus.
Mika Roth
Juppe: FadeSoliti
Aika on vähintäänkin yhtä suhteellista kuin onni. Kummankin perässä juostaan, ja toisaalta siitä halutaan joskus vain pysytellä turvallisuuden nimissä erossa. Aiemmin eri projekteissa ja bändeissä vaikuttanut Juppe taustoittaa debyyttisinkkuaan pandemian vaikeilla päivillä. Tuolloin moni tipahti pois karusellista, päätyi punkkaamaan ties kenen sohville ja pitämään kiinni normaalin elämän reunasta. Voi silloin livetä, voit hiljalleen vain haipua pois, mistä biisin otsikko kertoo.
Aiheen tummuus ei kuitenkaan leimaa itse musiikkia, ainakaan negatiivisesti dominoivalla tavalla. Orgaanista 70-luvun poljentoa ysärin elektroniseen indie-poprockiin yhdistelevä Juppe näet osaa hymyillä tavallaan tälle kaikelle. Biisi sätkii eteenpäin toimivana puoliprincenä, saksofonin törähdellessä säästöliekillä ja rytmiryhmän paiskoessa etenkin kertosäkeen kohdalla mojoa hartiavoimin pinoon. Pieni ripaus sielukkaita koskettimia on sopiva määrä soulia, vaan silti biisi on poprockin kaanoniin selvimmin kuuluva kaunokainen. Svengaa ja veivaa, eikä lopun rockimpi kierto jätä taatusti kylmäksi äänivallillaan. Nyt ei haivuta niin mihinkään!
Mika Roth
Kononen & Pajukallio: Yksinäisen miehen junaBluelight Records
Kononen & Pajukallio on sen kaliiberin duo, että jo paperilla suomikantrin tekijöiden liitto vaikuttaa suoraan härmäcountrytaivaasta laskeutuneelta. Ovathan Huojuvan ladon ja Freud Marx Engels & Jungin kantrimiehet kotoisen genren kiistattomia ikoneita, jotka ovat olleet muokkaamassa koko tyylisuuntaa. Yksinäisen miehen juna on ensimmäinen virallinen julkaisu sitten loppuvuodesta 2021 ilmestyneen Aivan mahtavaa -sinkun, mikä toivottavasti kielii muistakin tulevista julkaisuista.
Käännöskappaleen takaa löytyy Butch Hancockin Americana-klassikko Boxcars, josta on jälleen kerran veistetty jotain erilaista ja uutta. Suomalaisen radanvarren reunoilla on monia nukkumalähiöitä ja hiljaisiksi näivettyneitä pikkukaupunkeja, joiden junalaitureilta lukuisat haluaisivat lähteä sen viimeisen kerran muualle – ihan minne vaan. Kuka lie tekstin yksinäinen mies, hän ei pääse asemaravintolan ohi, eikä toisaalta varakkaampien ja tavoillaan onnellisempien kokkareihin. Vaan kuka kuulee junan pillissä sen todellisen merkityksen, sitä pohditaan kauniin surumielisessä biisissä, jonka huuliharppu huokuu yön lohtua.
Mika Roth
Lemuria: Sanaton syysRecovery Records
Lemuria on fantasiakirjallisuudesta ja joistain villeistä salaliittoteorioistakin tuttu kadonnut manner, mutta se on myös kotimainen folkrock-orkesteri, jonka juuret ulottuvat yli kahden vuosikymmenen taa. Yhtye sekoittelee musiikkiinsa rohkeasti mm. 70-luvun kotoista iskelmää ja loverecordsmaisista soundia, mikä puhuttelee pohjoisia sieluja ja pohjoisamerikkalaista folkpoprockia suosivia. Lemuria yhdistääkin musiikin eri maailmoja rohkeasti, joten nomen est omen.
Aurinkoista lämpöä hehkuva Sanaton syys on lähes viiden minuutin mitassaan pitkän puoleinen sinkku, joka kuitenkin käyttää taiten jokaisen sekuntinsa. Luonnon ikiaikaiset muutokset vuodenaikojen myötä ja syksyn kaiken muokkaava voima ovat kutkutelleet ihmismielen luomisvoimaa aikojen alusta, mitä myös Lemuria nyt osaltaan käsittelee. Sovitus jättää tilaa niin rikkaalle soitinpaletille kuin laululle, joka tekstinsä puolesta muistuttaa enemmänkin runoutta. Kiistatta kaunista ja puhuttelevaa, vaikka sinkuksi kovin verkkaista.
Mika Roth
Mitra Vasara: VoimaaOMArecords
Aiemmin tuottamansa tekstin ja kirjallisuuden kautta paremmin tunnetuksi tullut Mitra Vasara on toteuttanut pitkäaikaisen unelmansa: nyt on julkaistu ihka oma kappale. Eikä debyyttisinkku Voimaa tule jäämään ainoaksi näytöksi, sillä seuraavat biisit ovat jo jonossa, yhden niistä liittyessä kuuleman mukaan Vasaran tulevaan kirjaan. Vaan keskitytään tähän hetkeen ja esikoiseen. Mistä folkahtavassa pop-rallissa on oikeasti kyse?
Kun kirjailija laulaa, kannattaa sanat kuunnella tarkkaan. Voimaa kuulostaa suoralta tilitykseltä sydämestä, niistä asioista ja tunnetiloista, joista kertoja ammentaa itse voimaa. Teksti onkin voimaannuttava, kertoen jotain arvokasta jokaisen sisimmästä: sydämellä ei ole rajoja. Lähinnä akustisella kitaralla luotu musiikki jää pitkälti taustalle, vokaalien ja säästeliäästi käytettyjen taustalaulujen toimiessa lähinnä luonnosmaisina kehyksinä laulumelodiaansa rakentuvaan kappaleeseen. Upeaa suoruutta ja sisältä kumpuavaa voimaa.
Mika Roth
Mount Mary: InsecurityEmsalö Music
Mount Mary on löytänyt klassisen hard rockin kultaisen kaavan 60- ja 70-lukujen taitteesta. Yhtye on myös oivaltanut blues rockin jumalaisen voiman, etenkin kun rockin annetaan rauhassa kehkeytyä ja kiihtyä todelliseksi pyörteeksi. Tiedättehän, sellaiseksi Led Zeppelinin ärhäkimmät palaset luoneeksi rock’n’rollin alkuihmeeksi. Tuosta voimasta on kyse tässä biisissä, ja noista suunnista kannattaa hakea kaikupintaa Mount Maryn uusimmalle sinkulle.
Joskus yllätyn siitä, kuinka lyhyitä jotkin rockin historian merkkipaaluista kestoltaan ovatkaan. Eipä Insecuritykään kellota edes kolmea minuuttia, mutta vaikea tästä on löytää puutteita tahi turhia osasia. Solisti-kitaristi-riffigeneraattoksi tituleerattu Maria Hänninen omaa taivaallisen rock-äänen, joka saa välittömästi kuuntelemaan. Ja entä sitten ne riffit? Pyhä Jimmy Page soikoon! Rock’n’roll ei tule koskaan kuolemaan, kunhan maailmasta löytyy vain näin ansiokkaita ja voimallisia soihdun kantajia.
Mika Roth
Park 7: Someone
Isoa poprockin soundia jo pidempään jalostanut Park 7 taisi sulkea yhden aikakautensa loppuvuodesta 2018 ilmestyneellä True Stories -albumilla. Sittemmin trioksi kaventunut kokoonpano on viimeisen puolen vuoden aikana aloittanut uuden sinkkuketjun, Someonen ollessa toisen palasen seuraavaa lukua. Tarina ei kerro, josko horisontissa siintäisi jo neljäs pitkäsoitto, mutta ainakin sinkkujen puolesta tietä pohjustetaan jo suuremmallekin liikehdinnälle.
Trio oivaltaa itsekin jousien siivittämään balladinsa voiman, eikä elokuvallisia sfäärejä hivelevän pop-tuotannon laadukkuus jää taatusti muiltakaan huomaamatta. Isot soundipaletit ja huippuunsa viritetty tuotantokone eivät kuitenkaan auta, jos itse ytimestä löydy sitä jotain. Someone kehittyy sinkuksi poikkeuksellisen hitaasti ja ns. pihvin kimppuun päästään vasta puolentoista minuutin hitaan kohottelun päätteeksi. Uskallan väittää kaiken olevan kuitenkin perusteltua, sillä kun päämelodia kehittyy, saa kerroksia ja biisi viimein aukeaa. No, sanotaanko vaikka näin, että kipale on kuin tehty megaleffojen lopputeksteihin.
Mika Roth
Pennies by the Pound: Whispers Beneath the Willow TreeOsuuskunta Lilith
Pennies by the Pound on niitä yhtyeitä, joiden soundin tunnistaa jo muutaman sekunnin jälkeen. Ysärin surinasärinäkitarat ja pari vuosikymmentä vanhemmat psykedeliaelementit eivät ole näet niinkään suosittuja rakennuspalikoita näinä päivinä. Whispers Beneath the Willow Tree onkin lämminhenkinen tuulahdus vuosikymmenten takaisista progerockin, seesteisemmän alternativen ja brittiläisen kitararockin toreilta, joilla harmaakin on mahdollisuus.
Tulevan toisen pitkäsoiton uusin sinkkulohkaisu osoittautui kuuleman mukaan hankalaksi kesytettäväksi studiossa, mutta mahdolliset vaikeudet ikuistamisessa eivät kyllä kuulu mitenkään lävitse lopputuloksesta. Toki biisissä on kerroksia kuin kunnon sipulissa, mutta yksityiskohdat ovat runsauden rikkautta, eri tasot yllätyksiään verkalleen suovia aarteita. Pennies by the Pound ei ainoastaan innoitu menneistä, vaan pyrkii selvästi tekemään rakastamastaan musiikista uudenlaista muunnosta. Kaiken tekemisen keskiössä on albumikokonaisuus, josta kuullun perusteella saadaan lohkottua myös omillaan toimivia sinkkuja.
Mika Roth
Radien: NäkijäSvart Records
Kyllähän minä tiesin vallan hyvin jo ennakkoon, että mitä on tulossa, kun asetin Radienin tuoreen sinkun lyöntivuoroon. Ja silti lähes kahdeksan minuutin pituinen sludge/doom/stoner -monoliitti likisti allensa, järkyttävän painolastin tippuessa niskaan jumalten vasaroiden hengessä. Nyt paukkuu tuskasta säästämättä ja kärsimyksestä tinkimättä, eli tämä on juuri sitä mitä raskaimman painoluokan sludge-poppamies antaa rohdoksi mihin tahansa vaivaan.
Toisen albuminsa toukokuussa julkaiseva yhtye ei siis ole lähtenyt kaavojaan sen kummemmin rukkaamaan, ehkä vain optimoimaan ja tehostamaan. Kahdeksan minuuttia on julmetun pitkä aika pitää jännitteitä yllä, oli genre mikä tahansa, mutta Näkijä näkee kaiken ympärillään juuri oikeissa valoissa ja kulmissa. Alusta noustaan hitaasti kohti keskiosan massiiviylänköjä, kunnes alkaa hidas laskeutuminen. Piirustuksethan ovat toki tuttuja, ratkaisut täysin odotettavia – ja silti Radien pystyy voittamaan puolelleen. Miksi? Koska he osaavat valita juuri oikeat nuotit, soundit ja hiljaiset hetket oikeissa kohdissa. Yksinkertaista ja mutkikasta.
Mika Roth
Thelma´s Dream: Rooms
Helsinkiläinen melankolista kitarapoprockia soittava Thelma´s Dream julkaisi ensimmäiset kappaleensa loppuvuodesta 2021, eli historia on tässä vaiheessa lyhyenpuoleinen. Rooms jatkaa Days of Bloom EP:n viitoittamilla linjoilla, joissa gootahtavat synakentät, shoegazen melankolisuus ja dream popin usvaisuus hakevat kultaista leikkaustaan. Avainkysymys kuuluukin, että miten näin monesti käytetyistä aineksista luodaan uutta ja merkityksellistä.
Rooms ei juuri uutta väylää avaa, vaan tyytyy kulkemaan jossain ysärin alternativen ja indierockin reunoilla. Siellä missä kasarin brittigoottiaalto vielä vaikutti, mutta seuraavan vuosikymmenen americana jo rikasti kaikkea uusilla tuulillaan. Ainekset kuitenkin pelaavat yhdessä ja näihin kun lisää ripauksen pohjoista shoegazea, niin lopputulemasta ei jää ainakaan tarttuvaa melankoliaa puuttumaan. Naisvokalistin kuulas ääni leijuu hienosti musiikin yllä, kitaroiden helkkyessä ja synien silatessa tummasieluisen kappaleen.
Mika Roth
VON KONOW: Wipe Out
VON KONOW on kolmen pitkäsoiton ja todella korkean sinkkupinon myötä löytänyt tyylinsä, soundinsa ja mukavuussektorinsa. Etenkin viime vuonna ilmestynyt Beyond Life and Death oli todellinen taiteilijalevy, rajoja rikkonut ja kuulijoitaan aktiivisesti haastanut teos. Vaan kukapa paikoillaan pysyy, kun maailma jatkaa radallaan eteenpäin. Uusi sinkku on korostetusti bändin aikaansaannos, vaikka sävellys, sanoitus ja sovitus onkin yhä kirjattu vain Marko von Konowin nimiin.
Niin, se bändi. Yllätyin aidosti kitaristi Timo Vikkulan ja basisti Teemu Soinisen nimien tullessa vastaan. Onko kaikki siis uutta ja erilaista? Kyllä ja ei, yhtye kyllä soundaa bändiltä, orgaaniselta kokonaisuudelta. Kappale puolestaan kuulostaa erehtymättömästi luojansa lapselta, mikä ei ole huono asia. Wipe Out omaa tuttua uuden aallon brittiläisyyttä, mutta vie aineksia suuntaansa. Sinfonisen alun jälkeen mennään nopeasti asiaan, kiivauden pitäessä lavean soitinpaletin kiireisenä. Melodisuus on aina ollut kohdillaan, mutta eeppisillä poprockin säännöillä luotu sovitus menee jamesbondmaisesti sopivan pitkäksi.
Mika Roth
Örö: Katarsis
Mappi Ö ei tälläkään erää petä, sillä muutaman vuoden ikään ehtinyt muhoslais-oululainen Örö tietää kuinka luoda herkullisen ahdistavaa elektronista soundipainajaista. Olen jo kahdesti aiemmin tempautunut yhtyeen luomaan hypnoosipyörteeseen, jonka sisällä on hilpeämpää kuin mustassa aukossa ja toisaalta valoisampaa kuin neutronitähdessä. Eikä tässä vielä kaikki, sillä Katarsis-sinkku pohjustaa tietä toukokuussa julkaistavalle EP-levylle.
Katarsis on yhdeltä kantilta tarkasteltuna supermassiivinen möhkäle elektronisia ääniä, joiden ei ole tarkoituskaan hivellä valtavirran siistejä pintoja, tai saada yleisöä laulamaan mukanaan. Toisaalta se on karsittu niin ytimeensä, että musiikista sanan klassisessa merkityksestä on vaikea puhua – äänitaidettahan tämä on. Laulun sijaan kuullaan runouden sukuista sanavirtaa, joka ylittää toistuvasti omat jälkensä ja toistaa viestejään. Soundit ovat modernimmat, industrial julmistelee, paljaaksi raavittu elektro surisee ja velloo. Huh!
Mika Roth
Lukukertoja: 2872
Artistihaku
Pieniss� my�s
