Pienet

Pienet - Tammikuu 2024

09.01.2024


Amanda Gonsales: Sacro EP Amanda Gonsales: Sacro EP

Kielimuurit ovat konstikkaita mahdollisuuksia. Amanda Gonsales on portugalilainen artisti, joka etsii musiikkiinsa menneiden aikojen mystisyyttä modernien soitinten avulla. Hän esittää musiikkinsa portugaliksi, jota en ymmärrä lainkaan, mutta jonka äänellinen vieraus tuntuu olevan olennainen osa henkilökohtaista kokemustani.

Sacro EP on eri ainesten rohkea sulatusuuni ja haudutuspata, jolla Gonsales pyrkii tuomaan yhteen hyvinkin erilaisia asioita äänireseptiensä avulla. Iberialainen, arabialainen, skandinaavinen ja brasilialainen saavat siis keittyä kannen alla muhennokseksi, josta kehkeytyy niin Sigilon kiehtovan outoa folkkia kuin Umbran enemmänkin keskiaikaan osoittavaa tunnelmointia. Kaikkea sitoo yhteen Gonsalesin hivenen björkmaisesti lausumat tekstit ja äänimaiseman krooninen kokeellisuus. Kuulijan silmille ei viskota mitään shokkiyllätyksiä, vaan kerrosten sallitaan avautua varoen, eikä kaikkia pisteitä yhdistetä toisiinsa. Rauhallinen Xácara das bruxas dançando vaihtaa vaihteitaan kiireettä, viulujen ja perkussioiden täyttäessä isoa tilaa. Samalla jokainen pieni osanen sekä palanen asettuu kuin luonnostaan paikoilleen.

Sacro EP on virkistävä matka aivan erilaiseen kulttuuriperimään, äänimaailmaan ja kokemusten piiriin, jossa monikulttuurisuus on siunaus. Talvipäivänseisauksena julkaistu EP kääntääkin suurta pyöräänsä tyylillä.

Mika Roth


Capstan: nulla. Capstan: nulla.
Fearless Records

Progehtavaa post-hardcorea mukaansatempaavalla tyylillä soittava yhdysvaltalainen Capstan niputti vuoden 2023 sinkut joulukuussa ilmestyneellä nulla.-EP:llä, joka otsikossaankin pistää pisteen kaiken perään. Etenkin Belmontin ja Jason Tylerin kanssa julkaistu Heart to Heart keräsi mukavasti huomiota viime vuonna, mutta neljästä raidasta on moneksi muuksikin.

Starttina maisemaan lennähtävä Arrows on EP:n uusi siivu, jolla jenkkisoundin kaupallisuus käy jo kerrasta selväksi. Isoa kitaravallia kyllä löytyy, mutta niin löytyy myös tarttuvaa kertsiä, sekä helposti mukana hoilattavaa osaa. Bloom on puolestaan joukon mahtiballadi pianoineen ja seesteisine säkeistöineen kaikkineen. Ykkössinkuksi valittu Bête Noire runksauttaa taasen raskaampaa vaihdetta silmään ja metallisempi sekä koukeroisempi soundi lunastaa progepuheet kertapamauksella. Heart to Heart lienee silti se suurin, kaunein ja hohdokkain saavutus, jonka johdolla EP tavoittaa taatusti kelpo joukot kuulijoita. Floridalaisten tapa myydä raskasta musiikkia hiotuilla soundeilla saattaa herättää ristiriitaisia tuntoja, mutta tulokset puhuvat tekijöiden puolesta ja kaikki oleellinen on kohdillaan.

Capstan ruksaa kieltämättä oikeat laatikot jokaisella raidallaan, mutta EP ei jätä itsestään tarpeettoman siloista ja/tai suunniteltua kuvaa. Vuosi 2023 pistetään nippuun tyylillä sekä lupauksia herättävällä voimalla.

Mika Roth


Hormonés: Love Jam Hormonés: Love Jam

Hormonés on jyväskyläläislähtöinen kolmen naisen bändi, joka soittaa kitaravetoista ja sopivan folkahtavaa poprockia. Itse asiassa yhtyeen EP julkaistiin jo rajoitetusti vuonna 2013, kun bändi eli ensimmäistä elämäänsä, mutta toiminta hiipui tuolloin ja aika sai kulua. Nyt EP on julkaistu digitaalisesti ja tulevaisuus jätetään avoimeksi, eli ehkä kaikki jatkuu sittenkin…

Vaan palataan tähän hetkeen ja näihin biiseihin. Sinkkuraita Love Jam potkaisee bileet käyntiin vetävästi ja muhevalla bassolinjalla saadaan noiduttua extragroovea jo valmiiksi huipputarttuvaan herkkupalaan. Tekstissä lempi saa pään pyörimään, kellojen vain soidessa kertojan korvissa. Americanan preeriasoundi kaikuu puolestaan Can You Definen polveilevassa kulussa ja vielä syvemmälle monisyiseen folk-soundiin uppoaa ankkurina soiva Hum, jonka pehmeydessä on jotain lohdullista. Falling saattaa jäädä aavistuksen kesken ja muutenkin biisejä olisi voinut rakentaa rohkeammin omiin suuntiinsa, mutta toisaalta nythän tyhjennetään pöytää vanhasta materiaalista.

Mitään uutta ja ihmeellistä tässä ei ole, vaan silti korva pitää kuulemastaan ja melodiat jäävät asustamaan ajatuksiin. Eli jos kukaan muu ei ole sitä vielä sanonut ääneen: olkaa hyvät ja jatkakaa, maailma tarvitsee näin hienoa ja puhuttelevaa musiikkia.

Mika Roth


Joshua Roberts: Good For You Joshua Roberts: Good For You
Epitaph

Joshua Roberts on tuttu tekijä Magnolia Park -yhtyeestä. Siinä missä emobändi mäiskii isosti soivaa poppunkkia ja hiukan emoakin, liikkuu Roberts soolollaan tyystin erilaisissa maisemissa. Nostetaanpa rähinäreleet siis naulaan.

Yllätyinkin melkoisesti, kun peräti kahdeksan raidan ja päälle 23 minuutin mittainen EP vyörytti silmille pehmeämpää materiaalia ja rohkean popahtavia elementtejä. Sinkkubiisi Stay, Stay, Stay! on lähempänä synapoprockia ja niin ikään sinkuksi nostettu Angel levittää siipensä hamuillen modernin r’n’b:n nousupyörteitä. Homman viimeistelee korkealta vedetyt vokaalit avainkohdassa ja superfunkkaava soundi, josta on kiistatta veistetty ison veden takana monen monituista megahittiä. Roberts onkin uuden ajan tanssilattioiden rohkea prinssi, jonka käsissä mahtiballadi Psylocybin kimaltaa vailla vertaa ja kohtalokas Father voi kohota jopa gospelmaisiin sfääreihin.

Good For You avaa Robertsille täysin uuden maailman ja uudet yleisöt, joten tästä eteenpäin hän voi soolourallaan tehdä osapuilleen mitä vain. EP taisi olla pinon suurin yllätys ja se summaa ison osan tähän mennessä kuulluista soolotöistä. Todellinen veren punnitseminen tapahtuu kuitenkin vasta tulevaisuudessa.

Mika Roth


Jugis: JJTU EP Jugis: JJTU EP
DRS

Hämeenlinnalainen rap-artisti Jugis pyrkii yhdistämään rapin modernit ja klassisemmat soundit sekä tyylit toisiinsa, esiintymiskielen ollessa suomi. JJTU EP on Jugiksen, eli Justus Uotilan esikois-EP, joten paljon on pelissä.

Perinteiseen tapaan Jugis kertoo nokkelin sanakääntein ja pienin menneisyyden palasin, kuka on, mitä tekee ja miksi. Kuinka rapin jo junnuna löytäneen tekijän tie on kulkenut tähän hetkeen ja mitä kaikkea se hänelle merkitsee. Sydämen arpia paljastava Pakenee ja IsoSiskon vahvistama Balanssi menevät väistämättä ihon alle, kun taas alkupuolen JJTU on todellinen ohjelmajulistus. Feattaava Jimstrrr tekee viileän vakaata työtä ja vuoroveto saa päälle neliminuuttisen siivun taittumaan ulos kovistakin kurveista tuosta vain.

Painopiste on sanoissa, mutta hattua pitää nostaa myös tuotannon puolelle. Kaamos on tehnyt vakaata jälkeä, modernin ja retron istuessa sulassa sovussa rinnakkain. EP:n jälkipuoliskon Trilogia on jo melkein yliastuttu leiskautus, mutta toisaalta: saattaa olla myös kaarista korkein. Gangstailu ei ehkä ole sitä missä Jugis luontaisesti loistaa, mutta oma crew antaa tuhdisti tukea. Taas muistellaan menneitä ja katsotaan taaksepäin, vaan moinenhan on esikoisella erittäin ymmärrettävää toimintaa.

Mika Roth


JxT: Tunnelmavaloa JxT: Tunnelmavaloa
ALT Records

Napakasti nimetty JxT on oululainen rap-duo, jonka muodostavat Jilli ja Tase. Kaksikon kolmesta aiemmasta sinkusta kaksi uusinta on mahtunut mukaan debyytti-EP:lle, tosin ne kuullaan vasta aivan EP:n lopussa. Fokus on siis aiemmin julkaisemattomassa materiaalissa ja viidestä rallista vain yksi ylittää kolmen minuutin haamurajan.

Asioiden kiteytys on siis hallussa ainakin paperilla, eikä musiikista löydy juuri narisemisen aihetta. Moni olisi pistänyt puolet lisää Tää ilta -sinkun mittaan, mutta alle kahden ja puolen minuutin annoksena rikasta soundimaisemaa heijasteleva biisi on iskuvoimansa puolesta osapuilleen täydellinen. Haaveilua paremmasta edustaa kaiketi myös tavallaan Tunnelmavaloo, jonka tumman öisessä sykkeessä on kätketty mahdollisuus valoisampaankin tulevaan. Pieni flirtti lattarisoundien kanssa kääntyy duon eduksi ja kun lopussa Kamerat suljetaan tanssilattioille tähdättyjen rytmien kanssa, on todettava JxT:n selviytyneen esikois-EP:n tulikokeesta. Nostetaan vielä parrasvaloihin nopeasti nakuttava Minäkuva, jolla sanataiteilu ja usko omaan tekemiseen nivoutuu onnistuneesti yhteen.

Tunnelmavaloa ei edusta vain yhtä spektrin osaa, vaan viiden biisin seurassa kuljetaan virkistävän erilaisista tiloista sekä valoista toisiin. Erittäin lupaava startti isompien julkaisujen rintamalla.

Mika Roth


Kaisa Ristiluoma: Frostbite Cabaret Kaisa Ristiluoma: Frostbite Cabaret

Kaisa Ristiluoma on freelancer-muusikko ja -säveltäjä Lapista, jonka uusi EP on sirkusesityksiin sävellettyä musiikkia. Alkujaan projekti lähti käyntiin jo vuonna 2020, mutta pandemian takia kokonaisuus nähtiin lavalla vasta vuonna 2022. Musiikki on siis tavallaan vain osa suurempaa kokonaisuutta, mutta jokaisen mielikuvitus voi varmasti saavuttaa jotain Sirkus Taika-Aikan ja Usva Companyn taiturimaisten esiintyjien maagisuudesta.

Sirkus on monin tavoin kuin teatteria, minkä Ristiluoma tuo esiin vivahteikkaassa instrumentaalimusiikissaan. Niinpä kun Boi kaartelee ja kiertelee hanurin, viulun sekä rehevän poljennon kanssa, huomaan jo tempautuneeni mukaan show’n taikaan. Karuselli kiertää hillitymmin kehäänsä ja sinkuksikin nostettu Diiva sateessa ei jää paikoilleen hytisemään. Elementit ovat alati liikkeessä, elokuvamaiset nuotit saavat kuvat vilistämään mielen valkokankailla. Mennyt, nykyinen ja tuleva sulatuvat yhdeksi, teatteri, tarinankerronta ja erilaiset ääniavaruudet luovat yhdessä jotain uudenlaista, ainutlaatuista sekä arvokasta. Nuotit ovat ymmärtäväisiä oppaita ja avustajia, joiden myötä huomaan jo itsekin päätyneeni päivän mukaan tyystin eri paikkoihin.

Musiikki soi nyt ilman koreografioita, nuotit jäävät vaille liikeratoja, mutta ehkäpä sekin on positiivinen asia. Ensinnäkin kiinnostus täyttä teosta kohtaan kasvaa, minkä lisäksi hieno musiikki saa monta uutta elämää.

Mika Roth


Primal Maze: Awakenings Primal Maze: Awakenings

Rouheaa ja tummaa rockia soittava Primal Maze haki vielä ominta soundiaan, kun siitä viimeksi kuulin. Loppuvuodesta 2019 ilmestynyt toinen sinkku Raise the Dead oli grungestakin vaikutteita ammentanutta rockmetallia, joka ei pystynyt kuitenkaan vielä täysin hyödyntämään tehojaan.

Yksi pandemia myöhemmin yhtye on palannut takaisin ja aiemmin syksyllä ilmestyneet sinkut ovat saaneet kavereikseen kolme muuta rallia. Sinkkuvainu onkin ollut selvästi kohdillaan, sillä kärkisinkku Steps on järjettömän tarttuvaa ja sopivan tummaa rockmetallia. Toista aivan saman kaliiberin ässää joukosta ei sitten löydykään, mutta kakkossinkku Hole in the Sky laventaa soundia ja vinkkaa niin stonerin kuin AOR:n löytyvän myös perintötekijöiden joukosta. Ainoana rallina alle kolmeen minuuttiin mahtuva This is not My Face rullaa rockin murikoita myös mallikkaasti, erottuen sisaruksistaan omin tavoin.

Awakenings aukenee lupaavasti kuuntelukertojen karttuessa, mikä on yleensä merkki ajan hampaita kestävästä materiaalista. Ankkuriraita Wheel of Time uskaltaa rohkeasti olla rauhallinen, hidas ja tunnelmallinen raita, vaikka mistään mahtiballadista onkin (onneksi) tässä yhteydessä turha puhua. EP avaa uusia mahdollisuuksia ja suuntia yhtyeelle, joka on vasta kartoittamassa sydänmaitaan.

Mika Roth


Raymond Wave: Perpetual Thoughts Raymond Wave: Perpetual Thoughts

Raymond Wave on kotimainen elektronista ja kokeellisempaa musiikkia luova artisti. 90-luvulta lähtien musiikin elektronisissa pilvissä viihtynyt Wave vaikuttui aikoinaan Robert Milesin Children-kappaleesta, mikä kuuluu yhä läpi hänen musiikissaan, ja mitä artisti ei myöskään halua suotta peitellä. Jokaisen juuret ovat arvokkaita.

Wave on julkaissut monenlaista musiikkia, mutta Perpetual Thoughts on käännös tummempaan ja astetta kokeellisempaan äänimaisemointiin. Instrumentaalilevyllä on kuusi kappaletta, joiden yhteismitta huitoo lähempänä 38 minuuttia. Sävyisä ambient ja hälyisä noise toimivat EP:n voimaparina, koska näiden kahden keskusvoiman välillä kaikki oleellinen tapahtuu. Elektroniset äänimaisemat ovat eteerisiä, rauhoittuneita ja seesteisiä, mutta pehmeän pyöreiden pintojen päälle roiskahtelee hälyä, rätisevää marginaalin kohinaa ja toisinaan meluisaksi äityvää särinää. VORTEXX sykkii kaiken keskellä sydämen tavoin, kun taas EVIL_WINTER etenee hyisevällä vauhdilla. Alkupuolen PERPETUAL_FLOTATION edustaa puolestaan rauhallisempia osia, äänten kiireettä etsiessä paikkojaan avarassa äänimaailmassa.

Perpetual Thoughts on ambientin jälkeläinen, joka ei arkaile rikkoa viehättäviä kehiään, jos tilanne moista vaatii. Kappalejoukko muodostaa hyvin tiiviin kokonaisuuden, jonka edessä sopii pohtia syntyjä syviä. Kaksi keskusvoimaa täydentävät toisiaan ja tuo kohtaaminen ei ole konflikti, vaan uuden suunnan luonnostelua.

Mika Roth


Rokki-Mari: Frankliniat Rokki-Mari: Frankliniat
Bemböle Cassettes / Minna Records / Panama-levyt

Viisivuotista taivaltaan juhliva Rokki-Mari julkaisi vuoden viimeisenä päivänä seiskatuumaisen Frankiliniat-EP:n, josta Desibeli.netin toimitukseen saapui harmillisesti vain digitaalinen kopio. Asianmukaisen tikkuinen poprock antaa kitaran laulaa hurmaavan persoonallisella tavallaan, ja neljä raitaa mahdutetaan kustannustehokkaasti alle 9 minuuttiin.

Saatteessa puhutaan jostain käsittämättömästä syystä iskelmä-rockista, mutta moisen väittäminen on kyllä poikkeuksellisen paksujen linssien käytöstä vihjailevaa puhetta. Väittäisin sen sijaan sopivan punk-sivumaun rikastavan useampaakin raitaa, garage voisi myös sopia siinä missä uusi aalto laitoja määrittelemään. Alle minuuttiin paketoitu Lähikaupassa on omanlaisensa rakkauslaulu, kun taas Ajeluta vielä nousee Amerikan-raittia kaartelevan kiesin kyytiin. Mukana kulkee kuitenkin kotimainen melankolia, joka lienee se ’iskelmäisin’ osuus tässä yhteydessä. Taidan silti nostaa kultakorokkeelle reippaasti jolkottelevan Meidän on maa -rallin, joka uskaltaa sanoa ruman sanan lopun aikojen kirjaimellisesti koittaessa.

Frankliniat on söpöä kömpelyyttään härskisti hyödyntävä ysiminuuttinen, jonka vahvuudet ovat kiistattomat ja joka osaa käyttää jopa genren heikkoja kohtia positiivisina voimavaroina. Kaiken kruunaa ankkuriraidan ihka oikea puheosuus, joka tuo hyvän hymyn huulille keskellä talvea. Kiitos siis siitäkin, Rokki-Mari.

Mika Roth


Signature Dark Remixes: Empath EP Signature Dark Remixes: Empath EP
Signature Dark

Signature Dark Remixes -otsikon takaa paljastuu joukko dubisti remiksattuja versioita Empathin kappaleista. Tarkemmin sanottuna vuoden 2021 Binaural Blues ja vuoden 2022 Music for Hypnagogia -albumeilta löytyvistä raidoista. Kummaltakin kiekolta versioidaan kolme numeroa ja tyylihän on tässä yhteydessä venyvä käsite.

Kolme varttia on komea mitta EP:lle, mutta siitä neljänneksen itselleen lohkaisee jo Binaural Blues (Mitja Virikko Remix). Energinen ja rytmivetoinen siivu on dub-teknoa parhaimmillaan ja alkuperäinen ambient-muoto on toimiva lähtöpiste uusille ideoille. Avauksena kuultava Kubrickian Hallway (Monoder Version) survoo sekaan trancemaistakin kierrettä, joka nostatti hieman kulmakarvoja. Mikään ei mene varsinaisesti säpäleiksi, mutta jos tarkoitus on avata uusia horisontteja, niin Teurgia (RA Major’s Damned Crow Mix lähtee ainakin tyystin erilaiseen suuntaan. Öinen krautrockelektrodub-tempaisu pamahtaa oitis kunnariksi, allekirjoittaneen pistevihkoissa nyt ainakin. Samoilla autobahneilla, ihan siinä naapurikaistalla kaahaa tyylikkäästi myös Skraeling (TM Shuffle 1999 remix), sykkeen ja kuvan terävöityessä.

Alkuperäinen on ollut kuudesti pelkkä pohja, jolle artistit ovat saaneet vapaasti rakentaa uusia osasia. Työ on tuottanut toinen toistaan rikkaampia äänikenttiä, joita yhdistää rytmin lisäksi öinen tunne. Tämä ei ole lainkaan kuten Empath yleensä, tämä on paljon enemmän ja juuri nyt se toimii kuten pitää.

Mika Roth


Silverdomes: Teeth Grinder EP Silverdomes: Teeth Grinder EP

Silverdomes on Suomen Tampereelta kotoisin oleva yhtye, jonka toisen EP:n saatekirjeessä mainitaan musiikkityyli low metal. Eli siis mikä? Lähdetäänpä purkamaan hopeaa kupoleiden päältä.

Post-rock on terminä toivottoman epämääräinen, mutta siten lähtisin äänimaailmaa ensinnä kuvaamaan. Kielisoittimet saavat runtata vapaasti matalampaa ääntä maisemaan, sovitukselliset mutkat ovat progea, soundin orgaanisuus vihjailee taas postpunkin sekä grungen onnistuneesta risteytystyöstä. Biisien rakenteet seuraavat tavallaan tuttuja uria, mutta post ja proge -termit pitävät kuulijan silti varpaillaan. Corporate Wife tempoo levottomasti ja avantgardemainen väliosa sumentaa entisestään näkökenttää. Return to Sender on kuin vesurista saanut krautrockin rakennelma, joka kolhitussa muodossaan saavuttaa silti jotain ainutlaatuista. Jotain erilaista ja tulista, joka vaatikin pientä rikkomistyötä syttyäkseen. Musiikki on alati ruvella, repsottavaa ja rikki – kaiken ollessa silti samaan aikaan paradoksaalisesti kohdillaan.

Teeth Grinder narskuu hampaiden välissä, maku juuttuu suuhun ja kieltäytyy asettumasta sopuisasti aloilleen. Rockin ja metallin kaltaiset tylsät termit vaativat seurakseen ainakin ’post’-sanan, mutta todellisuudessa lopputulema on jotain ainutlaatuisen uniikkia. Kulmikas, kolho ja toisinaan kolkkokin soundi ei emmi edes avant garden edessä, vaan voi tehdä mitä haluaa ja tuossa asenteessa on bändin supervoima.

Mika Roth


sophie meiers: crawl__space sophie meiers: crawl__space
Epitaph

Musiikki voi olla ihmemaailmoiden multiversumi, jos vain niin tahdomme. Näin tuntuu asian näkevän myös sophie meiers, joka julkaisi vuoden 2023 aikana kolme EP:tä. Jokainen koostui kahdeksasta raidasta, ollen noin 18 minuutin mittaisia. Kesällä ilmestyneet shine__space ja spark_space täydentyivät marraskuussa crawl__space EP:llä.

Oikeastaan EP on vain kuuden täyden biisin joukko, jonka edellä kuulaan -intro ja lopussa yhtä loogisesti nimetty -outro. Laitojen välissä ehditäänkin sitten kokea kaikenlaista muttin pyöreämmästä kitarapoprockista untangle me -vedon puoligrungehtavaan masennukseen. Kiekon ylivoimaisesti pisin numero, are you fucking up, on räväyttävän energinen pamaus, jonka nopea tempo ja orgaaninen soundi on jotain tyystin erilaista kuin aiempien EP-julkaisujen synainen painajaismaailma. Elämä kohisee korvissa, ovet ovat avoimia ja melodiat saavat kukkia kuten parhaaksi näkevät, eikä kaunis ole enää meiersille ruma sana – ei ainakaan juuri nyt ja tässä.

Kukaan ei tiedä, mitä meiersin universumissa seuraavaksi tapahtuu, mutta itse yllätyin uusimman EP:n voimasta ja lämmöstä. Tätä taustaa vasten myös aiempien julkaisujen sisäavaruudet tietysti syttyvät aivan eri tavoin ja mm. let me breathe ansaitsisi joskus vielä sinkkujulkaisunsa.

Mika Roth


VIERAS: KOE01 VIERAS: KOE01

VIERAS teki sen taas. Jyrkkiä kurveja suosiva sooloprojekti näet rusautti varoittamatta industrial-vaihteen silmään ja perinteisempi kitararock tipahti kyydistä siinä samassa. Kaiken kukkuraksi EP on enemmänkin yhtenäinen teos, jonka osat täydentävät toinen toisiaan. Menohan on nyt aivan vierasta, mutta muutoksen voimathan ovat musiikissa positiivisia.

Saatesanoissa EP:tä kutsutaan jostain syystä välityöksi, mutta itse en noin vähättelevää kuvausta soisi uusimmalle irtiotolle. Syntetisaattorit saattavat luoda scifimpää äänimaisemaa, mutta kumma vieraus on edelleen läsnä ja kaikkea leimaa tekijälle ominainen pisteliäs persoonallisuus. Painajainen on aivan puhdasta painajaisten ääniraitaa ahdistavine äänisirpaleineen kaikkineen ja Koneiston kylmät rattaat naksuvat dystopiaa tulvillaan. Tove Mansonin kanssa esitetty Herääminen vie teatterimaisen ambientin epämukavuusvyöhykkeelle ja selvimmin sinkkumuotoinen Mekaaninen Sydän yhdistää kahden eri maailman superrakenteita toisiinsa ilahduttavan onnistuneesti.

VIERAS todella teki sen taas ja kumautti tämän uudenkin pallon sitten kunnariksi. Projekti syntyi kuuleman mukaan halusta tehdä mitä vain ja tämä jos jokin on jotain marginaalin vierestä. Tuttua runttaa ja täysin erilaista vääntöä, jonka täyttä potentiaalia voi vain arvailla näin varhaisessa vaiheessa.

Mika Roth


Ville Markkanen: Calling Out for Dawn / Life is Short Ville Markkanen: Calling Out for Dawn / Life is Short

Irkkuvetoista hard rockia diggaileva Ville Markkanen julkaisi pari tuplasinkkua 10-luvulla, mutta soolomateriaalia ei olla kuultu sitten vuoden 2015 The Black River / In Your Green Eyes -biisikaksikon. Monessa bändissä musisoiva Markkanen ei syitä sooloilunsa vähäisyydelle sen kummemmin avaa, eikä mahdollisesta jatkostakaan ole mitään tietoa, joten otetaan nyt sekin mitä saadaan.

Calling Out for Dawn on kaksikon nopeampi siivu, jolla talla iskeytyy lattiaan ja hilpeä viulu asettuu rokin jolkutuksen päälle. Viulisti Tuire Silvennoinen vastaa vokaaleista yhdessä Markkasen kanssa, siivun ollessa suorastaan hitikäs poprokkis. Jopa pedal steel istuu kuin tuoppi kouraan perjantaina. Ilmassa on irkkuvibaa, mutta ei mitenkään päälle liimattuna tai päällekäyvänä. B-puoli Life is Short tipauttaa nopeutta ja valotkin himmenevät selvästi, kun kertoja pohtii asioita tummavetisellä rannalla. Aino Oksasen viulu luo sielukkaampaa pintaa sähköisen setin päälle, eikä kitara pääse pilaamaan pakettia, joka on lähes minuutin sisarustaan lyhyempi. Kaikki oleellinen mahtuu kuitenkin mukaan ja tenho toimii.

Kaksi raitaa, kaksi suuntaa ja kaksi onnistumista. Toivottavasti Markkaselta liikenisi enemmänkin aikaa ja energiaa soolojutuilleen.

Mika Roth




Lukukertoja: 1130
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s