Tanssiorkesteri Lossimies - ¡Por favor!
19.01.2024
Tanssiorkesteri Lossimies on alkujaan joensuulaismuusikoista koostuva bändikollektiivi, joka esittää ikivihreitä suomidiskoiskelmiä 1970- ja 80-luvuilta. Pyöreitä vuosia viettänyt yhtye julkaisi loppuvuodesta ensimmäisen virallisen äänitteen, joka kokosi samoihin kansiin kymmenen suomenkielisen diskotanssimusiikin täsmäohjusta.
Omakustanne
Alussa oli disko, Joensuu ja tarve tehdä jotain uusvanhaa. Vuonna 1993 tuosta protodiskoisesta pilvestä muodostui Tanssiorkesteri Lossimies, jonka jäsenvahvuus on vaihteleva numeerinen termi. Yhtyeen jäsenten bändihistorioista voisi tehdä sellaisen nimilistan, että isompikin teltta täyttyisi joten todettakoon vain tämä: nämä retrodiskoilijat ovat pyörineet muunkin kuin peilipallon alla muissa elämissään.
Häistä harjakaisiin ja rokkifestareilta diskoluoliin kuin luonnostaan siirtyvä tanssiorkesteri on kirjattu tämän levyn krediiteissä 12-henkiseksi, peräti yhdentoista heistä osallistuessa myös vokaalityöhön. Promokuvassa komeilee puolestaan kymmenen diskohirmua, joten musiikkidrinkkiä omaan juhlatilaasi tilatessasi saatat saada hivenen erivahvuista tavaraa pöytään eri kerroilla. Lyömäsoittimet ja koskettimet antavat monelle bändin bilepantterille töitä, mutta tärkeintä on kimaltelevan fiiliksen luominen tiimityönä, ja tämä livelevy jos mikä on stetsonin nosto ryhmätyövoimalle.
Livelevy on koostettu vuoden 2016 hääkeikalta, josta tuottaja Jone Väänänen sitten keräsi kymmenen biisin namupalanipun ja olennainen tuntuukin löytyneen kimaltelevien paljettien väleistä. Viralliseksi videovedoksi valittu Tsinghis Khan käy tuikkivasta käyntikortista ja promopalasesta, jonka kuvavirta kertoo asioita useamman tuhannen sanan edestä.
Suomenkielisen diskomusiikin elintärkeää polttoainetta olivat ja ovat yhä käännösbiisit, joissa on otettu aikoinaan hilpeästi vapauksia. Boogie Woogie Dancing Shoes muuntui siis Sata kesää, tuhat yötä -vedoksi, eikä siinä mitään. Samoin Moskau olikin yht’äkkiä Volga, mutta Rasputin pistettiin yhä hengiltä, sillä kaikesta ei tingitä. Vieraskielisten sanojen vetovoimaa ei tule myöskään koskaan aliarvioida.
Ideat saattoivat olla osin alkuperäisten suuntaisia ja kaltaisia, mutta kääntäessä katosi myös runsaasti olennaisia osasia. Työkseen biisejä kääntäneet sanasepot osasivat myös huomioida oman kenttänsä muutokset ja vaatimukset, koska biisien oli yhä myytävä ja yleisön viihdyttävä. Kolikon toinen puoli on tietysti taas siinä, että samalla tahdilla tekstit saivat täysin uusia merkityksiä uusille yleisöille.
Loistava esimerkki tarinan sovittamisesta uuteen maailmaan ja aikaan on Senorita Por Favor, jossa Meksikon lomareissuromanssi on siirtynyt mahdollisesti jonnekin Torremolinoksen hiekkarannoille tai peräti Kanariansaarille saakka. Piiritys on yhtä kaikki kovaa ja tarinan loppu saattaa – tulkinnasta tietysti riippuen – kääntyä uudenlaisiksi. Diskon maailmassahan saatettiin vihjailla ja vinkkailla kaikenlaisilla avaimilla, ovilla ja lukoilla, mutta mitään ei sanottu liian suoraan. Sukkulat jäivät yhä Venusta kiertäville radoilleen ja sitä rataa.
Täysin kotimaista tuotantoa jo alusta asti edustaa puolestaan ylpeydellä Tapani Kansan tunnetuksi tekemä R-A-K-A-S, joka on Jukka Kuoppamäen säveltämä ja Chrisse Johanssonin sanoittama kaunokainen. Yleisökin intoutuu näissä kohdin äänekkääseen yhteislauluun, kun bändin mehukkaasti esittämä biisi nostaa juhlat seuraavalle tasolle. Myöhäisempien kotimaisten diskoaikojen valioyksilö on Huone 105, josta Nisa Soraya sai aikoinaan hitin. Veikko Samuli / Raul Reiman -tiimi ymmärsi kiistatta diskon päälle, kuten tekevät myös bändi ja yleisö nyt.
Diskoa edeltäviltä vuosilta on esiin nostettava Eviva España, jonka juuret juontuvat vuoteen 1971. Kaksi vuotta myöhemmin Vexi Salmi käänsi tekstin Marionille ja tuosta käännöksestä Tanssiorkesteri Lossimies on leiponut kasaan semiloungeisen ja puolikaribilalaisen diskoilun, joka keikkuu ja muistaa myös torven töräyksen. Muhevasti soi myös ymmärtääkseni joukon ainoa kuusarihelmi, eli Four Topsin Reach Out I’ll Be There, joka on uusissa vaatteissaan Pois sun vien. Diskoilu on ehkä hivenen päälle liimattua, mutta kyllä tämäkin jytäjuna jyskyttää.
Disko ei kuole koskaan, ei ainakaan ennen kuin viimeisetkin juhlat viimein vaimenevat. Tanssiorkesteri Lossimies tekee kunniaa menneille ajoille tyylillä, mutta vie myös materiaalia eteenpäin – tässä tapauksessa entistäkin helpommin tanssittavaan muotoon. Alkuun tanssikompin sovittaminen jokaiseen väliin tuntui ehkä oudoltakin, mutta toimiihan diskonoituus näilläkin plattareilla. Jos siis sattuisin vielä menemään naimisiin, saattaisinkin kilauttaa Lossimiesten diskotoimistolle, sillä mikään ei voita kunnon diskobileitä.
Mika Roth
