Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Maaliskuu 2024

18.03.2024


Grillijono K.O.: Härmägeddon Grillijono K.O.: Härmägeddon
Rockhopper Music

Turborockyhtyeeksi itsensä lukeva Grillijono K.O. jatkaa täsmälleen siitä, mihin Napalmia korville -debyyttialbumi jäi. Tässä välissähän on keväästä -23 lähtien ilmestynyt muutama sinkku, jotka kaikki kerätään nyt samoihin kansiin muutaman aiemmin kuulemattoman herkun kanssa. Kymmenen siivun ja vajaan 34 minuutin mittainen turpasauna saa paukkua rockin, punkin ja metallin rajamailla.

Avauksena leukaperiin jysähtävät sinkkuraidat Härmägeddon ja Golgatan kuningas. Siinä missä ensinnä mainittu keskittyy suorempaan leivontaan, ottaa jälkimmäinen ykkösluokan melodian ja hutkii sillä niin, että oikein hyvää tekee. Suora ja kulmikas runtta ei siis pelaa kaavasta ulos melodisuutta, vaan tuo toisinaan kummaltakin vaikuttava parivaljakko tulee jonossa mainiosti toimeen. Rotatkin suorastaan kukoistavat, kun toiseen lapikkaaseen tarttuu suomalaista melankoliaa ja toinen uppoaa vartta myöten Motörheadin ravakkoon. Tämä on totta tosiaan härmän pimeä puoli.

Vokalistin kiukkuista huutoa muistuttava ulosanti ei jätä paljoa kyynärpäille tilaa, joten siitä joko pitää tai ei. Itse huomasin tilanteen muuttuvan radikaalisti oman mielialan mukaan, eli mitä v-mäisempi päivä takana, sitä paremmin Härmägeddon pelitti. Rytmipuolen räyhä on luonteeltaan jykevää ja tekniikaltaan riittävän tarkkaa. Svengiäkin konehuoneesta löytyy, kun Niinku vierivä kivi! vaatii suvannoissaan notkeampia ranteita ja Setämies kieputtaa numeron isompaa tahkoa aikansa. Kukkulan kuningas on tietysti kitara, jonka kaverina on vain toinen kuusikielinen – eli kiipparit jäävät ainakin tällä erää toisille orkestereille.

Turpaan siis tulee, ja usein, mutta iskuhumala ei pilaa Härmägeddonin kokemusta. Kymmenestä raidasta löytyy ensinnäkin riittävästi vaihtelua, minkä lisäksi iskujen luonteissa, kulmissa ja jälkijäristyksissä on riittävästi vaihtelua. Yhtye vetää karskiuden jo niin kliseisesti ylitse, että homma toimii – jopa Kekkonen kansikuvapoikana, maskeissa. Perusmausteilla pääsee pitkälle, kun purilaisen pihvi on riittävän paksu.

Mika Roth


Jim Peterik and World Stage: Roots & Shoots vol. 1 Jim Peterik and World Stage: Roots & Shoots vol. 1
Frontiers

Jim Peterik and World Stage on mielenkiintoinen konsepti, jossa monessa mukana oleva Jim Peterik on kerännyt levylleen joukon vokalisteja. Eikä minkä tahansa joukon, vaan sakkia sitoo yhteen syvä ja vankkumaton rakkaus kasarisen hard rockin tenhoon. Peterik on tehnyt kymmenestä raidasta melkoisen rock’n’rollin sirkuksen, jonka järjestysnumero kertoo matkan myös jatkuvan.

Survivor on jo pitkään ollut yhden miehen show, mutta Peterik ei jäänyt rannalle surkuttelemaan tilannetta, sillä entisaikojen suurbändi on jo pitkään ollut vain varjo itsestään, ja Peterik on Survivorin jälkeen rakentanut itselleen uran toisensa perään. Herran yhteistyöprojekteista voisi kirjoittaa paksun kirjankin. Studiossa yhdessä tekeminen ja ideoiden pallottelu on jotain, jota hän on tehnyt pian kuuden vuosikymmenen ajan menestyksekkäästi.

Melodinen ja härskin kasarinen hard rock on siis homman nimi ja vokalisti vaihtuu tiheästi mikin takana. Ashton Brooke Gillin esittämä As I Am kapuaa mahtiballadien aallon päälle rohkeasti, enkä voi kuin nostaa hattua niin tulkinnan kuin rakenteenkin edessä. Ykkössinkuksi nostettu Dangerous Combination edustaa nopeasti laukkaavaa hard rockia, jossa tartutaan hanakasti melodiaan ja puristetaan siitä tehot irti. Kevin Cronin ja REO Speedwagon myös vastaavat huutoon, biisin kasvaessa kerros kerrokselta ja kiihdyttäessä kohti taivaanrantaa. Kakkossinkku Last Dream saa laulajakseen Don Barnesin, mutta aivan vastaavaan jylinään jo lähtökohtaisesti iisimpi biisi ei yllä.

Olisi mukavaa päästä toteamaan, kuinka vanha mestari tuli ja näytti vielä kaikille kaapin paikan, mutta Roots & Shoots vol. 1 ei vakuuta läheskään aina. Vokalistit saavat kautta linjan puhtaat paperit, heille tilaisuus on selvästi tärkeä loiston paikka, mutta biisikynästä ei ole vain löytynyt uutta Eye of the Tigerin kaltaista iskua. Friends Forever on kiistatta kaunis kaveriballadi ja melodioita tuntuu löytyvän joka kivestä sekä kolosta, mutta mukavuusalueilta ei poistuta ja näin kaikki on kovin arvattavaa.

Mika Roth


Lord of the Lost: Weapons Of Mass Seduction Lord of the Lost: Weapons Of Mass Seduction
Napalm Records

Tämänkertaisen koosteen ainoa vanhempi julkaisu on Lord of the Lostin massiivinen tuplalevy, mutta nämähän nyt ovat silkkoja covereita, kaikki tyynni. 22 biisiä, päälle puolitoista tuntia ja lainaa lainan perään. Eikä lainailtujen bändien ja artistien kokoluokka ole mitään vähäistä, joten kuinka käy coverimetsään samotessa?

En lähtökohtaisesti innostu hittilainoista, sillä harvat bändit pystyvät tuomaan jotain uutta ja/tai kiinnostavaa toisten jo aikaa sitten isoiksi tekemiin biiseihin. Onhan meillä tietysti Eläkeläiset ja reilu vuosi sitten Amberian Dawnin ABBAilu osui osin kohdilleen, kiitos osuneiden biisivalintojen. Lord of the Lost yrittää pelata samaan aikaan modernilla kentällä ja klassikoilla. Äärimmillään toisten perässä laukkaaminen menee Käärijän Cha Cha Chaan ja Sian Unstoppablen kohdilla, kun taas Pet Shop Boysin It’s A Sin taidetaan painaa ihan tahallaan takalaittomaksi. Saksalaiset haluavat kroonisesti asemoitua syrjittyjen ja kolhittujen puolelle, eikä rakkaudesta – edes kielletystä sellaisesta – laulaminen ole koskaan pahasta.

Mielenkiintoisempia osumia syntyy sivumpana, kuten Celebrate The Nun -yhtyeen Ordinary Town ja Zella Dayn High. Kumpikin biisi rullataan esiin bändille tyypillisellä raskaalla ja glitterisellä aallolla, mutta mustatut huulet ja lisätyt siipipinta-alat eivät nyt sotke alkuperäisiä konsepteja liiaksi. Melkoisen muokkauksen kokee myös Iron Maidenin varhainen Children Of The Damned, josta on leivottu kasaan ihka oikea mahtipianoballadi. Paljon ei ole muuttunut, mutta vaihtunut kulma kääntää silti monet jutut päälaelleen. Ja näin versiointi on yhtäkkiä merkityksellinen.

Weapons Of Mass Seduction on tietysti luotu myymään, ja mielellään rutosti. Bändi pääsee soittamaan itselleen rakkaita siivuja ja tipauttelemaan muutamat leuat lattiaan, kun rokkaava kimallemetalli paukkuu ja kukkahattutädit haukkovat henkeään. Kestää se samalla kaiken maailman duranduranit ja cuttingcrew’tkin, joten julistamme coverit voittajiksi hajaäänin.

Mika Roth


Metal De Facto: Land Of The Rising Sun - Part I Metal De Facto: Land Of The Rising Sun - Part I
Rockshots

Nousevan auringon maa on saanut Metal De Facton pauloihinsa, eikä tämä jää tähän, minkä jo levyn järjestysnumerokin kertoo. Powermetal paukkuu siis hivenen kaukaisempien rantojen kallioihin, mutta musiikillisesti metalliretkue pysyttelee visusti läntisen tien lähistöllä. Ja ehkä niin on parempi,kin sillä kulttuurien yhteistyöstähän tässä pitäisi kai olla kyse.

Ykkössinkku Code of the Samurai leikkaa jo toisena raitana kaiken oleellisen auki, eikä nopeasta valioyksilöstä löydy huomauttamisen varaa. Terhakka tempo, koskettimet piirtävät kitaroiden linjalla vahvoin vedoin tarkkaa tilannekuvaa ja espanjalaisen Aitor Arrastian äänestä löytyy roppakaupalla voimaa ja syvyyttä. Ja parempi löytyäkin, koska näin jylhää ja eeppistä materiaalia ei lauleta kädet taskussa. Kovan terän omaa myös sinkkuherkku, Tame the Steel, jonka laukassa yhdistyvät mennyt, tämä hetki ja hiukan kaiketi tulevakin. Judas Priest rohjetaan mainita saatesanoissa, eikä mielestäni turhaan.

Eikä elo ole tietenkään silkkaa ravia taistelusta toiseen ja pikakelausmaisia kohtausten sarjoja. Monta astetta eeppisempi Heavier than a Mountain rauhoittaa jo kolmantena raitana menoa, antaen samalla koko levylle monisyisemmän rakenteen. Raskaus ja nopeus ovat yhtäältä merkittäviä tekijöitä, kun powerihtavaa metallia taotaan, mutta myös melodisuus ja eeppisyys ovat oikein annosteltuina arvokkaita lisiä. Ja tuon jos minkä yhtye taitaa jo nyt. Ankkuriraita 47 Ronin kertaa 1700-luvun alun legendaarista tapahtumaa, jossa 47 miekkamiehen joukko päätti kostaa isäntänsä kohtalon. Monesti kerrottu tarina saa nyt peräti 14 minuutin tuolle puolen jatkuvan muodon, eikä kappale jää ainakaan eeppisyydessä lyhyeksi.

Land Of The Rising Sun - Part I leikkaa kuten odottaa sopii. Japanilainen kulttuuri ilmenee teemoissa ja teksteissä, mutta samalla levy on puhtaan mukaansatempaavaa powermetallia. Supestars saattaa meininkinsä puolesta ylittää monet rajat, mutta jos Manowarkin siihen pystyy, niin miksipäs ei.

Mika Roth


Mist Descends: Horizons Mist Descends: Horizons
Inverse Records

Helsinkiläinen Mist Descends ei ole mikään untuvikkojen metallipoppoo, sillä ikää on bändin mittarissa pyöreät kymmenen vuotta. 10-luvun loppupuolella ilmestyi jo jokunen sinkku, mutta pandemian pistettyä monet asiat jäihin sai sinkkuketju jatkua vasta kesällä 2022. Tuolloin julkaistu Soul of a Masochist ja sitä seuranneet kolme muuta sinkkua on kaikki kelpuutettu esikoislevylle, ja miksipä niitä olisi toisaalta pitänyt rannalle jättääkään.

Albumin kuusi raitaa kellottavat yhteensä päälle 36 minuutin ajan, eikä alle viiden minuutin pikataipaleita kuulla ainuttakaan. Metalli taittuu astetta raskaammin ja verkkaisemmin, mutta melodisuudesta ryhmä ei tingi, vaan ennemminkin rakentaa parhaat iskunsa juuri sen avulla. Em. Soul of a Masochist edustaa raskaan vaan taipuisan metallin parempia puolia kunnialla, joten nosto videobiisiksi on ymmärrettävä. Tammikuun lopulla sinkuksi valittu Blind Hope pusertuu puolestaan lähelle kahdeksaa minuuttia, menettämättä juurikaan momentumiaan. Jotain vakaasta uskosta omaan tekemiseen kertoo sekin, ettei mistään siivusta ole tehty mitään lyhennettyä sinkkuversiota verkkoon.

Loppuvuodesta sinkuissa vastaan tullut Hexagon osoittautuu luonnollisessa ympäristössään useimpia sisaruksiaan rokkaavammaksi vedoksi, jolla pienet goottirockinkaan pitoisuudet eivät ole taatusti haitaksi uusia ystäviä etsittäessä. Tummemmasta kankaasta leikattuja verhoja ikkunoiden eteen liu’uttaa myös Tears from the Sky, joka ajelehtii hyvinkin tyynien vetten keskelle matkallaan, kunnes raaemmat soundit taas herättelevät tähän maailmaan.

Horizons on ’vain’ kuuden biisin kokonaisuus, mutta mitä enemmän kiekkoa olen pyörittänyt, sitä ehyemmältä ja tarkoituksenmukaiselta paketti tuntuu. Ylimääräisiä osia ei kaivata ja loppupeleissä olisin voinut nähdä jopa muutaman rönsynkin jäävän siivuilta pois. Esikoisella haetaan tietysti vielä ominta muotoa, etenkin kun samalla kootaan sinkkuja useamman vuoden ajalta, mutta lupaavaltahan toiminta jo vaikuttaa.

Mika Roth


Northern Genocide: The Point of No Return Northern Genocide: The Point of No Return
Omakustanne

Northern Genocide julkaisi metallin rajoja rakentavasti koetelleen Genesis Vol. 666 -debyyttialbuminsa kesän 2019 päätteeksi. Kaikki tuntui asettuvan tuolloin hollilleen ja äärimetallia suosivan orkesterin kulku oli nousujohteista. 20-luvun alku kuitenkin meni kuten meni, ja otti lopulta neljä vuotta saada julkaisutauko viimein poikki.

Neljän sinkun pohjustama The Point of No Return onkin monella tapaa uusi alku yhtyeelle, koska tässä välissä jäsenistössä on tapahtunut vaihdoksia. Kolmen uuden soittajan sisään ajaminen tuntuu kuitenkin onnistuneen suuremmitta ongelmitta ja tuore rytmiryhmä Arto Viitanen (basso) ja Leo Korhonen (rummut) ansaitsee välittömästi prinikat rinnuksiinsa. Konevoimaakin kuullaan yhä jonkin verran, mutta metallin sydän sykkii mielestäni selkeän orgaanisesti. Perustukset ovat näin kunnossa, mutta tässä(kin) bändissä keulilla keulivat vokaalit ja kitarat, joiden saralla muutoksia ei ole koettu. Tommi Salonen pystyy kiskomaan itsestään monenlaista ääntä, eikä puristus vaivaa myöskään kitaroita.

The Point of No Return soundaakin samaan aikaan jykevän päällekäyvälle ja jotenkin rennon rullaavalle. Metallissa on kiistatta massaa, syvyyttä ja vääntävää voimaa. Tuorein sinkku Our Final Hour uskaltaa hivuttautua lähemmäs sinfonisen metallin mahtia ja massiiviset orkestraatiot saavat lisäkyytiä mm. naistaustalaulusta. Melkoinen kokemus on myös ykkössinkuksi viime kesän lopulla nostettu Harbingers of Genocide, jonka murhaavan vastustamaton rymistely ei jätä paljoa mussuttamisen varaa. Northern Genocide paiskaa kaiken mahdollisen peliin, vaan muistaa myös jäsentää huimaksi kasvavaa röykkiötä.

The Point of No Return on otsikkona mainio, sillä bändi ylittää aiemmat linjat, rajat ja rimat. Pitkään tuotannossa ollut levy on taatusti tuntunut myös jossain vaiheessa suoranaiselta riippakiveltä, eikä tekstien maalaama dystooppinen kuva maailmastamme jätä myöskään paljon pakittelun varaa. Melkoinen siirto eteen- ja ylöspäin, joten bändi lähtee jo toistamiseen kunnon nousukiitoon.

Mika Roth


The Gems: Phoenix The Gems: Phoenix
Napalm Records

15 tiukkaakin tiukempaa rock-kappaletta ja kaveriksi vielä yksi akustinen bonuslisäherkku, jotta päästään kolmen vartin mittaan. Klassista kitarahardrockia paiskovan The Gemsin debyyttialbumi on kiistatta perinteisiä mittoja, muotoja ja tapoja korostava, mutta toisaalta: miksi muuttaa kaavaa, joka tunnetusti toimii?

Viime kesänä julkaisuhistoriansa Like A Phoenix -sinkulla korkannut ruotsalaistrio on esikoisellaan jo vahvassa vedossa, mikä selittyy ainakin osin yhteisellä historialla. Guernica Mancini, Emlee Johansson ja Mona ”Demona” Lindgren kun ovat kaikki entisiä Thundermother-yhtyeen jäseniä. Kyseisen bändin jatkaessa pitkälti uuden kokoonpanon voimin, päätti kolmeneljäsosaa, eli The Gemsin kolmikko, takoa omaa rautaansa. Erot ovat aina tuskallisia, mutta ainakin The Gemsin tapauksessa saattoi syntyä myös jotain uutta, energistä ja toimivaakin. Debyytin nimi on siis mitä perustelluin.

Uusi alku on saanut trion palaamaan menevän kitararockin lähteille ja tutkimaan jo monesti kuljettuja teitä, joilta onkin löytynyt kaikenlaista mukavaa uutta. Bluesrockin vaikutus on kaiken alla yhä havaittavissa, vaikka painopiste onkin siirtynyt action rockin ja klassisemman runtan suuntaan. Albumin äänittänyt, tuottanut ja miksannut Johan Randén on osallistunut myös biisien työstöön, eikä ovea ole suljettu muiltakaan auttajilta, mutta keskiössä on silti halki matkan The Gemsin kolmikko. Raitojen joukossa on kolme lyhyttä instrumentaalia, eli kunnianhimoa löytyy myös ehyen albumikokonaisuuden rakentamiseen, mikä lasketaan aina eduksi. Painopiste on kuitenkin sinkkuina ilmestyneiden P.S.Y.C.H.O:n ja Send Me To The Wolvesin kaltaisten ykkösnyrkkien saralla. Melodioissa löytyy, riffit purevat ja trio soittaa kuin noiduttu.

Phoenix ei muuta rockin historiankulkua, eikä kirjoita hard rockin kimallekantiseen kirjaan uusia lukuja. The Gems osaa kuitenkin kierrättää jo tehtyjä juttuja ja lisätä seokseen sen kaikista tärkeimmän ainesosan: toimivat omat kappaleet.

Mika Roth




Lukukertoja: 661
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa my�s