Viikate: Unholan urut

Spinefarm

Viikate on havaittu hyv�ksi l��kkeeksi alakulosuonen kolotukseen, ja tuttu, painokkaan kaihoisa tunnelma hallitsee my�s b�ndin viidett� kokopitk��.

Levy ei ole kuitenkaan aivan samanlainen t�ysosuma kuin edelt�j�ns� Surut pois, kukka rintaan (2003), jolla Viikatteen konsepti puhkesi ensimm�ist� kertaa...aivan, t�yteen kukkaansa. Ensituntumalta hailakampaan vaikutelmaan on vaikea keksi� syit�, sill� yksik��n osa-alue ei varsinaisesti pet�: rautalankakitarat soivat viel� aiempaakin tyylikk��mm�ll� klangilla, soitto on metronomin k�yt�n my�t� huomattavasti j�m�k�mp�� ja Kaarle h�nkii edelleen kuin j�llikk�m�inen mutta sympaattinen aikamiespoika, joka on juuri l�yt�nyt sis�lt��n taipumuksen herkk��n lyyrisyyteen.

Osaltaan syyt� on biisimateriaalissa, joka on kyll� tasavahvaa, mutta osin jopa urautunutta - eik� albumilla ole yht��n Leimun kaltaista pys�ytt�j��. Jonkinasteista k�yhtymist� on tapahtunut etenkin laulumelodioissa, ja vallankin parissa kertos�keess� seikka on korvattu yhden s�velen hoilaukseen huipentuvilla stemmoilla. Tietyss� mieless� tuntuu jopa kuin entinen, huojuvampi ja kotikutoisempi soittotyyli olisi sopinut paremmin orkesterin kansallisromanttiseen viitekehykseen. T�t� en kyll� mene vannomaan.

Unholan urut on selv�sti Viikatteen raskain ja ripein levy. Menevyys pelastaa yll�tt�v�nkin paljon, ja onhan b�ndin konsepti selke�sti uniikki; Kaarle ja kumppanit tavoittavat vaivatta er��nlaisen menneiden aikojen demonisen lavatanssimeiningin ilman halpisiskelm�isi� kompromisseja. Onnistuneimmaksi kappaleeksi osoittautuu loppupuolen Autuaat, jossa on paitsi eeppiset mittasuhteet, my�s levyn vahvin melodinen anti.