Sakara

Jos mieltää seuraavansa suomalaista rock-kenttää, ja välttyi kuulemasta Stam1nasta viime vuoden aikana, kannattaa miettiä uudestaan kuinka kärryillä on. Debyytillään bändi oli kuin alkuvaiheen Don Huonot: tekninen ja energinen, mutta samaan aikaan todella leikkisä, aivan kuin osoittaakseen kuinka vaivatonta heidän oli pyöräyttää tälläinen mestariteos. Sillä esiteltiin kuitenkin yli kymmenen vuoden yhdessäolon hedelmät, ja hieman mietitytti, että pystyvätkö he toistamaan tämän reilussa vuodessa.

Eivät pysty, mutta eivät oikeastaan pyrikään tähän. Kriitikoiden suitsutus ja yleisön hurmos ovat herättäneet terveen suuruudenhulluuden, ja bändi on työstänyt metallioopperan jolla ei liiemmin siekailla: jo ensimmäisessä biisissä (Uudet kymmenen käskyä) sonnikuoro mylvii mahtipontisesti, ja kikkelintilutus on niin härskiä että siveämmät peittävät korvansa. Stam1nan valitsema tyyli on edelleen miellyttävästi suomimetallin nykytrendistä sivussa: paljon lainataan 80-lukuisesta thrashista, speedistä ja powermetallista, mutta stop/start-dynamiikka on kuin Pixiesin ja System of a Downin levyiltä. Siis kitara- ja lauluharmonioita jotka alkavat ei mistään ja loppuvat yhtä yllättäen. Ja sahausta ja sooloja. Paljon ja päällekkäin.

Sama kamaa on UKK:n jälkeen seuraava yhtä massiivinen Merestä maalle, johon on paritettu yksi Hyrden paremmista sanoituksista. Kappalerakenne on muodottoman moniosainen, karjunta muhkeaa ja koskettimet tukevat riffittelyä hienosti. Kappaleiden rakenteita hämärtää myös samojen koukkujen kierrättäminen biisistä toiseen, mikä synnyttää toisaalta lloydwebberiaanista tematiikan tuntua. Kun vielä biisien rajat on häivytetty lähes olemattomiin, voi esimerkiksi levyn keskikolmikossa Vapaa maa, Lapsus ja Paperinukke kuvitella kuuntelevansa yhtä pitkää biisiä, koska kaikki hyödyntävät samaa vokaalikoukkua.

Levyllä on myös enemmän debyytin biisejä muistuttavia kuorruttamattomia iskusävelmiä, kuten digisingle Edessäni, Suhdeluku ja Viisi laukausta päähän, joka käy tosin ajan kanssa hieman rasittamaan; pitkät puhesamplet eivät kestä toistoa. Biisin korkean luokan vierailijakaartikaan ei paljoa tunnu, sillä ei Stam1na vetoapua Kotiteollisuudelta tai varsinkaan Diablolta tarvitse. Biisimateriaali on siis edelleen niin vahvaa, että bändin asema suomimetallin kärkipaikoilla ei paljoa horju. Eniten kiireessä kyhätyiltä kuulostavat sanoitukset, jotka ovat muuttuneet tajunnanvirtaisemmiksi - oivaltavaa sanoilla leikittelyä on nyt vähemmän. Sääli, sillä mainio sanailu oli yksi tekijä jolla Stam1na erottui kovimmistakin kilpailijoistaan. Mutta muuten liika yrittäminen on aina parempi kuin varman päälle pelaaminen, ja jälkimmäiseen tässä ei ole todellakaan sorruttu. Nyt röyhkeys palkitaan.