Indie Jones

Ei, tamperelaisen surinarokkia legomaiseen elektroclash-asenteeseen sekoittelevan tummanpuhuvan kolmikon debyytti-mini-cd ei ole nimetty Suosikin klassikko-palstan mukaan. Eikä bändi nimestään huolimatta soita tai laula mistään Belsebubille kumartamisesta – näiden veitikoiden asenteen tuntien pyllistäminen voisi olla lähempänä totuutta.

Graafisen viestinnän lopputyökseen yhtyeen alun perin hahmotellut Pasi Viitanen alias My Lovin Martian kertoi tuossa juuri tuossa että tämä mini on vain alkusysäys ja varoitus tulevasta – pitkäsoittoa kaavaillaan heti ensi vuoden alkuun. Niinpä tälle seitsemän biisin ja 20 minuutin lätylle onkin valittu enemmän riehakasta bilepaahtoa. Pitkäsoitolle herra lupaili sitten myös niitä enemmän musikaalisia tunnelmapaloja. Heti aloitusraidasta Sugar Free lähtien rakennusaineet käyvät selviksi. Pohjalla on juokseva, mutta aikamoisen tumma konebiitti. Siihen surisutetaan kitara- ja bassovallia. Pasin Jesus And The Mary Chainin suuntaan kumartava kuiskaava laulu kulkee siinä päällä ja siihen kuorrutteeksi Blackie Loveless pistelee helppoja lelu-synamelodioita. Musiikkia, jonka on tarkoitus jäädä päähän soimaan.

80-lukuisen kylmän melankolian ja lämpimän melodian kohtaaminen kiteytyy parhaiten mm. Go Home, Pandatronilla, joka lähettää manga-mielikuvia herättävää pandahirviötä kotio avaruuteen. Pepun keikuttamisen puolesta hivenen kiivaampi Candy Candy pistää muutaman pykälän kiivaammin.Yhtyeen live-keikoille ominainen hölmö uhoaminen ei ainakaan tällä levytyksellä pääse esiin, joka tavallaan tappaa yhden aspektin kokonaisuudesta. Silti biisien valloittavuus, tarttuvuus ja vakavalla naamalla toteutettu kepeys loistavat sieltä kyllä, mutteivät samaan tapaan kuin mitä parhaimmillaan livenä. Teenage Radicalsin toistossa koomiset puolet meinaavat murtautua esiin, mutta se ehkä vaatisi sen muutaman hölmön huudahduksen sinne. Botox Zombies junnaa hiukan synkemmin, kun taas Cheaters pistää levyn kevyintä ja irtonaisinta laukkaa. Pistää hymyilemään... Yksi niistä monista tribuuteista She´s With The DJ! päättää tiiviin nootin tanssilattialla.

Worshipperin diggaileminen vaatii kuulijalta kykyä olla ottamatta bändiä turhan vakavasti. Laadullisestihan tämä levytys ei ole mikään hirveän kummoinen, mutta se on ollut kait tarkoituksenakin. Samoin mm. Stereo Totalilta, Primal Screamiltä, Mary Chainiltä ja My Bloody Valentinelta lainattuja vaikutteita ei edes pyritä peittelemään – vaikka IWATSW ei tee mitään ennen kuulematonta, ei yhtyeelle kovin helpolla osoita suoraa roolimallia. Ainakin Suomen rajojen sisällä kolmikko on aika omillaan. Tumman hilpeää...