Agent Kooper: Head + Heart

Fast Freddie Productions

Agent Kooper on varmasti joutunut kerran jos toisenkin vastaamaan haastatteluissa nimeens� liittyviin kysymyksiin. Turkulaiskolmikon tuoreen levyn kanteen on viel� lyk�tty absurdin el�inasetelman taustalle Twin Peaksin black lodgesta tutut punaiset verhot. Liek� jo piruilua? En tied�, mutta viimeist��n Suen 6/09 haastattelussa b�ndil�iset leikkaavat intomielisimmilt� tulkinnoilta siivet mainitsemalla, ett� nimen voi aivan hyvin ottaa kunnianosoituksena legendaarista kosketinsoittajaa Al Kooperia kohtaan.

Kommentti on linjassa yhtyeen musiikista v�littyv�n asenteen kanssa. Head plus Heart huokuu perinnetietoutta, mutta onnistuu samalla astumaan riitt�v�n kauas sis��np�in l�mpi�v�st� aikamatkailusta. T�ss� mieless� Agent Kooper muistuttaa The Soundtrack Of Our Livesin ja Zacharius Carls Groupin kaltaisia rockin ikuisilta l�hteilt� ammentavia nykysuuruuksia. Paikoin Robin Pahlmanin antautuva ja shamanistinen laulutapa tuokin mieleen ZCG:n Ossian Marttalan rokkauksen. Joka tapauksessa koopereiden ansioksi on luettava varsin omaper�isen soundin uuttaminen t�st� kaikesta tuttuudesta.

Alive & New polkaisee levyn k�yntiin eritt�in tehokkaasti. Valitettavasti t�m�n energiapurkauksen per��n on ladottu muutama luvattoman kasvoton kappale. Oikeastaan vasta viidenten� kuultava loitsumaisen suriseva Finger, You�re Bleeding nostaa riman avauksen tasolle. Kautta linjan l�tyn suurimmaksi ongelmaksi muodostuukin ep�tasaisuus. Raja dynaamisen monipolvisuuden ja silkan linjattomuuden v�lill� on tietenkin ohut ja aina eritt�in tulkinnanvarainen. Jotain ep�miellytt�v�� ja lannistavaa n�en kuitenkin tavassa, jolla edet��n kekseli��st� uuden aallon kanssa flirttailevasta 12 Hundred Storiesista kappaleeseen Cannonballs, jossa b�ndi tuntuu eksyneen l�mmittelem��n jonkinlaista halutonta stadionrockvanhusta.

Omalla tavallaan h�iritsev�� on my�s se, ett� t�t� harhailua seuraa albumin ehdoton helmi Starving Vampire Heart. Pitk�soiton sis�ist� ep�tasaisuutta kyseinen teos on nimitt�in omiaan kiihdytt�m��n astuessaan vuorostaan jylh�n aavikkorockin alueelle hiukan Josh Hommen hengess�. Hervoton kitarakuvio, kuulas kertos�e, rauhallinen kasvattelu - tuloksena yksi kuluvan rockvuoden toistaiseksi timanttisimmista kappaleista.

Kokonaisuutena koopereiden tuorein levy j�� harmittamaan. Kuilu ekstaattisten huippujen ja samantekevien tai jopa huonojen kappaleiden v�lill� j�� liian dominoivaan rooliin. Mist��n irrottelevista tyylikokeiluista ei ole kyse. B�ndi s�ilytt�� koko tripin ajan identiteettins�. N�in ollen harhaankin menn��n ik��n kuin hallitusti, perinteit� kunnioittaen.