Oasis: (What's the Story?) Morning Glory (re-issue)

Big Brother

Varoitus: t�m� teksti l�htee siit� oletuksesta, ett� tied�t jotakin t�st� levyst� ja 1990-luvun brittipopista. Jos odotat i�nikuista "moniulotteista" kulttuurianalyysi�, joka yritt�� ep�toivoisesti selitt�� miksi n�in �lyvapaa musiikki saattoi l�p�ist� kaikki kansankerrokset keskell� Cool Britannia -boomia, olet tullut v��r��n paikkaan. No niin, aloitetaan.

Kun Oasiksen Definitely Maybe -debyyttialbumista julkaistiin 2014 kes�ll� 20-vuotisjuhlapainos, solisti Liam Gallagher totesi happamasti Twitter-tilill��n: "How can you remaster something thats already being mastered." Vaikka pelk�st��n kommentin oikeakielisyysvirheet todistavat, ettei h�n ole se penaalin kaikkein ter�vin kyn�, oletan h�nen vihjanneen vaatimattomaan tapaansa, ettei mestarisuoritukseen pit�isi kajota. Tuon juhlajulkaisun omistavana voin sanoa, ett� Liam oli oikeassa. Klassikkoalbumin remasterointiin ei viel�k��n saatu sit� soitannan ilmavuutta, mik� teki Oasiksesta mielest�ni yhden kaikkien aikojen kovimmista live-b�ndeist�. T�m�n suorituksen arvoa nostaa se, ett� miehet eiv�t k�yt�nn�ss� edes liikkuneet keikan aikana - mit��n show'ta oli turha odottaa.

Lokakuussa 1995 julkaistu kakkoslevy (What's the Story) Morning Glory? l�htikin sitten soundillisesti aivan lapasesta. Biisien hyvyytt� (Hello, Don't Look Back In Anger, toisella lauluotolla naulattu Some Might Say, Cast No Shadow, Morning Glory, Champagne Supernova...) ei voinut kiist�� 1990-luvulla eik� viel�k��n. Mutta kun loputtomiin kitaravalleihin nojaava, tuottaja Owen Morrisin ja Noel Gallagherin luoma t�yteen ahdettu ��nikuva on auttamatta vanhentunut, olisi toivonut ett� uudelleenjulkaisun remasterointia olisi mietitty "v�hemm�n on enemm�n" -ajatuksella. Lopputulos nimitt�in tuuttaa viel� helvetinmoisemmalla desibelill� kuin alkuper�inen. T�m�n my�t� kiinnostus etuk�teen kaikkein mielenkiintoisinta uudelleenjulkaisua kohtaan lopahti satasesta jonnekin kahdenkympin tienoille. Jos noin 40 kitararaidalla tuhottu Be Here Now (1997) noudattaa samaa remasterointikaavaa, se on iso s��li.

Siin� miss� Definitely Maybe oli raivokasta unelmointia rock-t�hteydest�, sen seuraaja kertoi aallonharjalla lent�misest� ennen menestyskrapulaa. Noel Gallagher osoitti albumilla ajoittain jopa itsetutkiskelijan luonnettaan, ja isojen "kerrasta p��h�n" -balladienkin sointukulkujen taidokkuus her�tt�� viel� t�n� p�iv�n�kin yllekirjoittaneessa ihastelevaa ihmetyst�. Toisaalta, mies on paljastanut ettei h�nell� ollut varaa albumeihin: keikoilla innokkaasti k�yneen vanhemman Gallagherin musiikkitiet�mys oli aikalaisten mukaan ylivertaista, mutta h�nen silloinen levykokoelma koostui hiukan yll�tt�en BeeGeesin ja Abban kokoelmista sek� v�hemm�n yll�tt�en The Beatlesin "punaisesta" ja "sinisest�" tuplakokoelmasta. Vaikka Morning Glory on julkaistu menestyksen hurrikaanin jo vy�ryess�, on huomattava ett� muutamat levyn lauluista olivat valmista kamaa jo Definitely Mayben tullessa ulos.

Morning Gloryn uudelleenjulkaisun kahteen muuhun levyyn on hankalampi saada otetta. Noel Gallagher luuli olevansa kuolematon, kirjoittihan h�n k�yt�nn�ss� nelj� albumia vajaassa parissa vuodessa, vaikka niist� ei julkaistu kuin kaksi: h�n dumppasi kahdelle ensimm�iselle albumille sopimattomat laulut singlejen b-puoliksi. Morning Glorylta irrotettujen singlejen b-puolista koostettu kakkoslevy on musiikillisesti t�ytt� rautaa (Acquiesce, Headshrinker, Rockin' Chair, Round Are Way ja The Masterplan kuuluvat b�ndin hienoimpiin lauluihin), mutta biisij�rjestys j�tt�� toivomisen varaa. Laulut ovat samassa j�rjestyksess� kuin singleill�, mutta eiv�t kuitenkaan julkaisun mukaisessa kronologisessa j�rjestyksess�. Jos aikaj�rjestyst�k��n ei noudateta, miksi ihmeess� niit� ei voisi laittaa sellaiseen j�rjestykseen, ett� kokonaisuus olisi toimiva? N�iden lis�ksi levyll� on kolme harvinaisempaa palaa. Vain Morning Gloryn vinyyliversiolla julkaistu Bonehead's Bank Holiday on ratkiriemukas Blur-parodia falsetissa kulkevine lallatuksineen. Brendan Lynchin miksaus Champagne Supernovasta on l�hinn� kuriositeetti, joskin kiinnostava siin� mieless� ett� kappaleessa kuuluu jopa basso! Noelin soolonumerona kuultava The Beatles-laina You've Got To Hide Your Love Away on alkuper�iselle kuuliainen, toki aivan kelvollinen versio.

"I'm solutions provider for this band. Liam drives it. If we were in a car, Liam would be driving and I would be reading the map. He is always trying to drive the car above the speed limit and I'm trying to get us to where we want to be without getting killed. That's where the friction comes from."

N�ihin Noel Gallagherin sanoihin on helppo yhty� pelk�st��n b�ndin musiikkia kuuntelemalla: Uudelleenjulkaisun muuten hiukan sekavalla kolmoslevyll� on oivasti laitettu per�kk�isin� raitoina kaksi eri versiota b�ndin ensimm�isest� sinkkulistaykk�sest�. Ensin Noel esitt�� kauniin, melodisen ja jopa herk�n laulun Tokion-keikan soundcheckiss� syyskuussa 1994 ��nitetyll� akustisella demolla. Seuraavaksi t�r�ht�� soimaan samaisen Some Might Say -biisin live-veto Roskildesta kes�lt� 1995. Kun Liam avaa suunsa, asenne iskee kuin miljoona volttia. Siit�kin huolimatta, ett� sanoitus on h�nen isoveljelleen tyypillisesti aivan t�ytt� potaskaa - ja solisti aloittaa biisin totaalisen v��r�st� kohdasta.

Kolmoslevyn parasta antia ovat Noelin akustiset soolodemot ja live-esitykset. Sen sijaan b�ndilivet on miksattu kuulostamaan enemm�n Apulannalta kuin Oasikselta - eik� jumalaton laulukaiku ainakaan auta asiaa. Mutta t�m�n julkaisun kappaleiden yhteist� nimitt�j�� huono miksauskaan ei pysty h�ivytt�m��n: Roskilden lavalla raivoaa se sama n�lk�inen yhtye, joka tuli pilaamaan musiikkiteollisuuden Blurille petaamat bileet - kutsumaton vieras, joka j�i hengaamaan hamaan loppuun(sa) asti. Summa summarum: uudelleenjulkaisun biisimateriaalille viisi t�hte�, Morning Glory -albumille nelj� ja kokonaistoteutukselle kaksi.

"People have said sometimes, 'Oh, you've sort of like, disrespected so many people on the way up, what if you meet them on the way down?' And it's like, one, we ain't ever gonna come down anyway, and if we do, we'll disrespect them on the way down as well."

Pitiv�t ainakin j�lkimm�isen osalta lupauksensa.

Kirjoittaja on kuunnellut Oasiksen live-nauhoituksia enemm�n ja v�hemm�n s��nn�llisesti vuodesta 1997 ja n�hnyt 2000-luvulla pari loistavaa Oasis-keikkaakin, mutta laittaa soittimeen b�ndin studioalbumin en�� ani harvoin.V��rink�sitysten v�ltt�miseksi: h�n pit�� my�s Blurista.