Klassikko

Oasis: Be Here Now, 1997

05.12.2016



Kaiken kukkuraksi oli kyse monien bändien kompastuskiveksi koituvasta, perinteisesti vaikeasta kolmannesta albumista. Noel Gallagher on jälkikäteen todennut, että he lähtivät Be Here Now -kiertueelle maailman suurimpana ja mahtavimpana orkesterina - ja kiertueen loputtua olivat pudonneet ulos "mestareiden liigasta". Tyypilliseen tapaansa hän tähdensi lausuntoaan: "Mutta hiton hauskaa meillä oli."

Be Here Now tappoi myös brittipopin, joskaan en ole täysin varma oliko siinä veriteossa mitään pahaa. Pulp ja Blur jatkoivat joka tapauksessa hyvän musiikin julkaisemista - ja kymmenet trendin mukana nousseet keskinkertaiset bändiviritykset häipyivät historian lisälehdille - jos sinnekään. Samalla se oli myös Oasiksen alkuperäisjäsenien Paul "Bonehead" Arthursin ja Paul "Guigsy" McGuiganin joutsenlaulu: molemmat katsoivat viisaammaksi häipyä kesken seuraavan albumin äänitysten.

Kaikesta huolimatta Be Here Now ei ole huono albumi. Mutta se olisi voinut olla paljon, paljon parempi. Noelin syntilistaan lisättäköön vielä hänen perisyntinsä: tälläkin ajanjaksolla syntyneistä lauluista noin puolet olivat oikeita valintoja albumille. Siksi tuoreen juhlapainoksen yhteydessä julkaistut "jämäraidat" antavat perspektiiviä tähänkin levyyn. Esimerkiksi sinkkujen b-puoliksi piilotetut Stay Young, Angel Child ja vasta nyt julkaistu If We Shadows olisivat tasapainottaneet Be Here Now'n keskitempoista kitaravyörytystä aivan eri tavalla.



Tällaisenaan albumi on kuitenkin ennen kaikkea rajattoman itseluottamuksen voimannäyttö, olipa kyse korskeasta ja pöyhkeilevästä soitannosta tai Liam Gallagherin musertavan hienoista laulusuorituksista. Lähes väkivaltainen luunmurskaajahylkiö (I Hope, I Think, I Know) ja haavoittuva enkeli (Don't Go Away) mykistävät vielä parikymmentä vuotta myöhemminkin lauluroolien ääripäinä. Isoveli Noel yhdistelee puolestaan tarttuvissa pop-sävellyksissä esimerkiksi hip hopin rumpuluuppeja ja elektronisia hälyääniä kitaravalleihin.

Tuhannen tarinan Be Here Now kuuluu Noel Gallagherin "suosikkeihin", mitä tulee haukkumisaiheisiin. Pettymystään lievittääkseen hän päätti editoida tai "uudelleenajatella" albumin avausraidan D'You Know What I Mean? Juhlapainoksen hieno, maltillistettu versio paljastaa alkuperäisen turvotuksen alta soittimia, joita siinä ei huomannut olevankaan - ja samalla se avaa tirkistysreiän siihen, mitä albumi olisi voinut olla.

Rehellisyydestään vuosikymmenet turpaansa ottanut Gallagher kertookin juhlapainoksen kansivihossa aikoneensa uudelleenkäsitellä koko levyn, "mutta en sitten jaksanutkaan". Joku toinen sanoisi vain tehneensä yhden biisin ihmisten iloksi kuultavaksi - ja kääntäisi tämän voitokseen. Gallagher sen sijaan jättää ihmiset kysymään: miksi meidän pitäisi olla kiinnostunut tästä, kun et sinäkään ole? Toisaalta, maailma olisi tylsempi paikka ilman Noel Gallagheria.

Kirjoittaja löysi Freddie Mercuryn kuolemaan hiipuneen musiikki-innostuksensa lopullisesti uudelleen kuultuaan Be Here Now -levyn kakkossingle Stand By Men Kiss FM:n kuuntelijalistan kärjessä. Hän ei ole vienyt omaa kappalettaan albumista divariin. Tätä tekstiä kirjoittaessa hän on kuunnellut 71-minuuttisen albumin useammin kuin sinä luultavasti koskaan. Ja on yhä hengissä.

Heikki Väliniemi




Lukukertoja: 698
Facebook
Artistihaku
Klassikoissa myös