Maailma ilman Oasista
18.09.2009
Ketä kiinnostaa, ja miksi pitäisi? Mitä kukaan menettää?
Huumori. Oasiksen jättämän aukon ensimmäiset seuraukset olivat nähtävissä vain muutama minuutti bändin hajoamisen jälkeen. Kun Bloc Partyn Kele ”Minä olen älykkö!” Okereke ilmoitti ilkikurinen virne omahyväisellä naamallaan pariisilaiselle festariyleisölle ”sisäsiittoisten kaksosien” keikan peruuntumisesta, myötähäpeän tunne Okerekeä kohtaan oli vielä suurempi kuin sääli bändiä lavalle odottaneen yleisön suuntaan. Kun Oasis-kitaristi Noel Gallagherilta kysyttiin aikanaan mielipidettä Keane-orkesterista, hän totesi sen ongelmaksi, että ”laulaja, rumpali ja kosketinsoittaja ovat yleensä bändien pahimmat idiootit”. Okerekellä on vielä melkoinen matka tämän toisen sisäsiittoisen kaksosen oivaltavuuteen. Kaiken kruunuksi Bloc Party soitti tämän nerolle leimahtavan välispiikin jälkeen tuoreimman albuminsa Mercury-singlen, joka on – no, sitä itseään. Ja tätä(kin) bändiä soviteltiin joskus Oasiksen saappaisiin, oh dear. Flop Party indeed.
Media. Musiikkimedia ympäri maailmaa on saanut nälviä Oasiksen kustannuksella oikein urakalla, mutta ruokkivaa kättä ei kannattaisi välttämättä purra, ainakaan sumusaarilla. Kun manchesterilaisviisikko vyöryi hurrikaanin lailla kaikkien tietoisuuteen vuonna 1994, se pyyhkäisi philcollinsit, wetwetwetit ja onnettomat grunge-ruikuttajat listoilta. Britti-indien uuden tulemisen myötä myös musiikkilehdistö nousi jälleen kukoistukseen. Oasiksella oli suuri rooli esimerkiksi brittiläisen musaraamatun NME:n 1990-luvun kassavirrassa. Se oli paitsi massojen bändi, myös bändi jolla oli enemmän sanottavaa kuin lauluissaan. Ei aina järin viisasta, mutta useimmiten tolkuttoman hauskaa ja täysin ilman pr-osaston sensuuria. Jälkikäteen miettien Oasis tuhosi mahdollisuutensa jenkeissä juuri ennenkuulumattomalla rehellisyydellään ja ylimielisellä asenteella, jota jossain myös itsevarmuudeksi kutsutaan.
NME:n levikki on ollut viime vuosina jatkuvassa alamäessä. Kuvaavaa onkin, että Oasis palkittiin vielä tänäkin vuonna (2009) parhaana bändinä NME Awards-palkintogaalassa. Parempaa kun ei ole näköjään vieläkään tullut. Ehkä lehdessä toivotaan suurella innolla Gallagherien julkaisevan tulevia levyjään eri vuosina, niin lehdelle saadaan tasaisempi liikevaihto.
Johtajuus. Brittirockin soihtua on sekä musiikkimedian että bändin itsensä toimesta yritetty ojentaa uudelle kantajalle, mutta turhaan. Samaan aikaan, kun Oasista on sen selän takana haukuttu, sen peesissä on ollut mukava mennä – kaikkialle muualle paitsi jenkkeihin. Sinne kun pitää osata perseiden nuolemisen jalo taito, mikä on 2000-luvulla onnistunut ainoastaan Coldplaylta. Mutta kuka ottaisi briteissä valtikan kantaakseen?
Isosta suosiosta puhuttaessa sattumalla on suuri rooli. Kurt Cobainin itsemurhasta oli kulunut tasan viikko, kun Oasiksen ensisingle Supersonic julkaistiin. Brittipoppia jälkikäteen tutkittaessa on mielestäni liioiteltu yhteiskunnan ja poliittisen tilanteen merkitystä ilmiön syntyyn. Ahdistusta huutava grunge lakaistiin briteissä kertalaakista toiveikkaan ja positiivisen kitararockin tieltä. Oasis, Blur, Suede, Pulp, Manic Street Preachers ja kumppanit täyttivät sujuvasti grungen jättämän aukon, vaikka olivat täysin erilaista musiikkia (ja osa hyvinkin synkkää). Myös toisiinsa verrattuna ne olivat huomattavasti erilaisempia kuin grunge-bändit.
Kun tällainen aukko syntyy, se täyttyy joskus yllättävälläkin tavalla. Kotimaan pop-musiikissa selkein esimerkki on Nylon Beatin hämmentävästi korvannut PMMP. Siinä on varmasti mysteeri, josta viisaat popkulttuuri-identiteettitutkijat saisivat selvitettävää loppuiäkseen.
Noelin lähdön myötä aukko on syntynyt, mutta varteenotettavaa korvaajaa ei kerta kaikkiaan ole näköpiirissä. Kymmenen päivää ennen vanhemman Gallagherin ritoloita uuden albuminsa julkaissut Arctic Monkeys on mainio bändi, samoin Oasiksen vakilämppärinä jo vuosikausia toiminut Kasabian ja skottiylpeys Glasvegas. Mutta niistä ei ole lippulaivaksi, houkuttelemaan massoja liikkeelle ja saamaan kriitikot näyttämään nyrpeätä nenää. Radiohead taas on kriitikoiden rakastama, ja todennäköisesti johtajuus edustaa heille kaupallisuutta, jota ylikansallisen suuryhtiön EMI:n leivissä isoja festareita kiertävä bändi yrittää viimeiseen asti välttää.
Oasista vihataan taatusti enemmän kuin näitä bändejä yhteensä. Silloin bändiä voi hyvällä syyllä kutsua merkittäväksi. Kaiken muun ohella se oli myös bändi, joka näytti että valtavan yleisömassan voi kietoa pikkusormensa ympäri vaikka kansitakissa ja college-hupparissa, jos edellytykset on muuten kunnossa. Se oli kansan bändi. Sen saman kansan, joka buuaa tarvittaessa omille jalkapallosankareilleenkin. Ei siis helpoin mahdollinen yleisö.
Amerikka. ”Amerikkalaiset haluaa onnettomia tyyppejä, puukottamassa itseään päähän lavalla. Ne näkee tälläsen meidän kaltasen fiksun deodoranttia käyttävän nipun, ne ei tajua sitä.” – Liam Gallagher
”We see things they´ll never see.” Ymmärtämättömyys on usein vihan sukulainen. Kun lukee varsinkin rapakon takana julkaistuja juttuja ja kolumneja Oasiksen hajoamisesta, sitä oikein häkeltyy liikutuksen kyyneliin asti. Niiden perusteella bändi tuntuu jopa kaikkien aikojen merkittävimmältä. Siinä on suuret voimat takana, jos vuodattaa patoutumiaan mieluummin Oasiksesta kuin omasta elämästään psykiatrin vastaanotolla. Mutta onhan jenkeillä varaa, kun se oma musiikki on jatkuvassa nousukiidossa. Silloin on varaa paukutella henkseleitä, kun viimeisin iso loistava rock-artisti on julkaissut debyyttilevynsä 1973. Eihän siitä ole kuin 36 vuotta. Toivotaan, että Obama lopettaa Vietnamin sodan ja liennyttää suhteita Neuvostoliittoon.
Erään bostonilaisen julkaisun kirjoittaja totesi katsoneensa netistä ”satoja kertoja ja useista kuvakulmista” videopätkää, jossa ilmeisesti hyvin kyseisen kirjoittajan kaltainen vatipää tönäisee takaapäin Noel Gallagherin alas lavalta. Kitaristin luiden murtuminen tuotti hänelle ”suurinta mahdollista tyydytystä”. Mahtavaa! Upeaa, että joku voi nauttia siitä, että vanhempi Gallagher ei voinut poikansa yksivuotispäivänä antaa hänelle halausta. Olen ihan kateellinen. Minäkin haluaisin nauttia, jos Olli Lindholmille tai Kele Okerekelle tapahtuisi vastaavaa. Mutta kun en pysty, enkä halua että sellaista kukaan tekisi…tai no jos sitä Keleä vähän…mutta katsokaa ettei tule mitään vammoja, pieni pudotus vaan!
Tulevaisuus. Mitä tekevät jäljelle jääneet jäsenet ja mitä tekee Noel? Oma veikkaukseni on, että Liam ja kumppanit jatkavat ja hommaavat toisen kepin varteen uuden soittajan. Potentiaalia on olemassa, sillä jäljelle jääneen kolmikon viimeiselle kahdelle albumille tekemistä lauluista saisi ihan kuunneltavan kokonaisuuden. Stadioneita ilman Noelia kulkeva bändi tuskin pystyy enää täyttämään, mutta Oasiksesta voisi tulla yksi hyvin harvoista nykybändeistä, jotka vielä bändin johtajan lähdettyäkin toimivat muullakin tavalla kuin rahaa imuroivana nostalgiasampona (joka tosin saattaa valitettavasti riittää nuoremmalle Gallagherille).
Paremman musiikin ystävät ovat elätelleet toiveita siitä, että 18 vuotta bändin vankina ollut Noel lähtisi kokeelliselle soolouralle, josta on saatu väläyksiä esimerkiksi Chemical Brothersin, Ian Brownin ja Prodigyn levyillä. Allekirjoittanut toivoo kuitenkin, että Noel tekisi sitä mitä osaa parhaiten: post-moderneja pop-lauluja perfektionistin muusalla. Taustalle isot puhallin- ja jousisovitukset aina tarpeen vaatiessa, mutta kokeellisiakin elementtejä saa olla. Ja eiköhän hänet joskus nähdä entisen bändinsäkin riveissä. Rokkilaulajaksi Noel-parasta ei kuitenkaan ole.
Kävi tulevaisuudessa miten tahansa, yksi on varmaa. Kun uusi sukupolvi tulee (ja se on tullutkin jo), se tutustuu bändiin puhtaalta pöydältä. Ei valmiita mielipiteitä bändin ylimielisyyden, Beatles-ryöväysten tai typerien kokkelipäässä annettujen lausuntojen takia. Silloin jäljellä on tärkein, musiikki.
”If I´m to fall would you be there to applaud or would you hide behind them all?”. Näin kysytään bändin viimeisimmän albumin I´m Outta Time-kappaleessa, jonka jopa anti-Oasis-raamatuista pahimman, musiikkilehti Rolling Stonen päätoimittaja noteerasi tänä vuonna ”Parasta juuri nyt” –listallaan netissä (turha kieltää, ehdin nähdä). Paatti on osittain kallellaan ja sille taputtajia tuntuu olevan ihan sadismiin asti. Moni myös piiloutuu niiden taakse. Katsotaan 20 vuoden päästä, kun rock-musiikissa ei vieläkään ole laulajaa, joka hyökkäisi biisin kimppuun sellaisella asenteella ja voimalla kuin Liam Gallagher teki.
Teksti: Heikki Väliniemi, kuvat: www.shanghaiist.com, www.amoeba.com ja www.mojo4music.com
