14.10.2009
Sanovat, ett� Oasis on hajonnut. Toivotaan todella niin, koska mit��n syyt� sen jatkamiselle ei ole vuosikausiin en�� ollut. Menem�tt� kuitenkaan yhtyeen viimevuotisiin musiikillisiin ansioihin, ajattelin tarkastella hieman Noel Gallagherin l�hd�n aiheuttamia reaktioita, joihin my�s Heikki V�liniemen taannoinen kolumni kuuluu. Harvoin nimitt�in tulee t�rm�tty� niin valtavan tunnekyll�isiin kirjoituksiin, jotka eiv�t mill��n suostu n�kem��n mets�� puilta.
V�liniemi on sit� mielt�, ett� brittipopin j�lkiviisaassa kartoittamisessa on painotettu liikaa poliittisten ja yhteiskunnallisten seikkojen merkityst�. Toki n�in, jos ajatellaan ett� Oasis olisi ollut musiikillisesti merkitt�v� yhtye my�s vuoden 1996 j�lkeen. Muuten ei mielest�ni koko ilmi�t� voi pohtia hetke�k��n ilman n�iden l�sn�oloa. Asian on parhaimmalla tavalla havainnollistanut John Harris kirjassaan The Last Party: Britpop, Blair and the Demise of English Rock, jota suosittelen kaikille yleisemminkin brittipopista kiinnostuneille. Harris kuvaa kuinka Tony Blairin ja h�nen puolueensa valtaannousu sek� nk. Cool Britannia -ilmi� � joka nosti brittil�isyyden viileiden ja tiedostavien nuorten huulille � oli edellytyksen� sille ett� brittipop nousi siihen asemaan mink� se 90-luvun puoliv�liss� saavutti.
Cool Britannia viittaa Lontoon kaduilla el�neisiin muotivirtauksiin ja oli 90-luvun vastine 60-luvun britti-invaasiolle mutta se oli my�s hyvin suuressa roolissa, kun yksi manchesterilaisen ty�v�enmusiikin muodoista kasvoi kansan- ja maailmanmusiikiksi. Mielest�ni ei mitenk��n voi irrottaa Oasiksen (tai muidenkaan brittipopb�ndien) menestyst� niist� yhteiskunnallisista ja kulttuurisista virtauksista, jotka hallitsivat saarivaltakuntaa 90-luvun puoliv�liss�.
Oasiksen menestyksen tarkastelu n�in j�lkik�teen vaatii siis, ett� sen asettaa oikeaan kontekstiin. Silti yhtyeelle on vimmatusti etsitty seuraajaa ryhmist�, jotka t�ll�kin hetkell� pyrkiv�t maailman suurimmiksi yhtyeiksi � paikalle joka Oasiksella joskus oli. Pettymys on jotenkin k�sinkosketeltavaa, kun korvaajaa ei tunnu l�ytyv�n. Hauskaa t�ss� on se, ett� syyksi koetaan se, ettei yksik��n ehdokeista ole oikealla tavalla yht� hyv� kuin Gallagherien johtama kopla. Tuollaisella ajattelulla p��st��n nopeasti kiertoon, jossa Mamba vaihtuu Y�ksi ja Y� vaihtuu Lauri T�hk�ksi � perusasetelma on sama mutta jokaisen vuosikymmenen aikana syntyy aina jokunen uusi keino, joilla myyd� pohjimmiltaan samaa tavaraa. Kukaan ei halua n�hd�, ett� aika ajoi Oasiksen suuruuden ohi jo yli kymmenen vuotta sitten, eik� samankaltaisista yhtyeist� seuraajan etsiminen ole realismia � eih�n yhteiskuntakaan en�� ole sama.
Ep�toivoisella vimmalla rakkaimpaansa tarttuneet pohdiskelijat eiv�t tietenk��n kykene ymm�rt�m��n, ett� el�m�� on eron j�lkeenkin, joten suruty�n jatkuessa ja sen loppumista odotellessa, voinemme yritt�� j�tt�� yhteiskunnallisten olosuhteiden pohdiskelun sikseen, ja keskitty� toiseen Oasiksen menestyksen kulmakiveen.
Oasis tyhmensi brittil�isen valkoisen ty�v�enrockin, ja viel�p� oikeaan aikaan. 80-luvun suosituin musiikki oli puleerattua ja tyhjyytt��n kumisevaa kun taas vuosikymmenen paras musiikki oli usein sis��np�ink��ntynytt� ja hyvin kaukana valtavirrasta. Mihin t�ss� yhdistelm�ss� sopii viikonloppup�ihteilylle el�v� ty�v�enluokkainen nuori mies, joka on kuin luotu laulamaan suuria kertos�keit� mutta ei voi ryhm�paineessa innostua syntetisoidusta musiikista? Miten ulosp�insuuntautunut olutjalkapallon yst�v� voisi koskaan innostua musiikista, joka ei ole kuten h�n: suuria ja yksinkertaisia eleit� viljelev�, itsevarmalta vaikuttava mutta pohjimmiltaan yhteenkuuluvuudentunteen kaipuutaan sureva ja ikuista nuoruuttaan julistava?
Kun rinnakkain laittaa Oasiksen ja t�t� aiemmin aloittaneet Blurin, Sueden ja vaikkapa Pulpin, ei tarvitse olla kovinkaan valaistunut huomatakseen miss� suurin ero ryhmien v�lill� menee. Siin� miss� Oasis oli l�hinn� kansantajuinen, oli muilla mainituilla rima hieman korkeammalla: Blur oli huolissaan mm. amerikkalaisen kulttuurin ylivallasta, Jarvis Cocker otti teksteiss��n sosiaalisen tarkkailijan roolin ja purki seksuaalisesti turhautuneen aikuisen miehen tuskaa. Suede taas, ironista kyll�, oli jossain mieless� l�himp�n� Oasista � loistavia singlej� julkaissut yhtye, r�yhke� ja arrogantti � mutta h�mmensi turhan monia monitulkintaisella seksuaalikuvastollaan.
Oasis oli helpompi, siin� oli v�hemm�n tulkittavaa monimielisyytt�. Se puhui massojen kielt�, eik� se koskaan sortunut k�sittelem��n aiheita, jotka olivat vieraita keskivertopubeissa istuville keskivertol�deille. Se my�s teki muutaman hienon levyn ja tukun hienoja sinkkuja. Oasis my�s auttoi muita yhtyeit� nousemaan korkeammalle ja kiitos sen, moni hieno brittipop/rock-yhtye on maailmalla tunnettu. Niinkin typer� piirre koko Oasis-myytin rakentamisessa kuin kilpailu Oasiksen ja Blurin v�lill� � paljossa median masinoima � oli omiaan p�nkitt�m��n my�s muiden yhtyeiden asemaa, kun yksil�ille tuli aika valita puolensa.
Oasis ei tietenk��n yksin noussut suurimmaksi, vaan medialla oli t�ss� hyvinkin merkitt�v� rooli, ja t�t� V�liniemikin sivuaa kirjoituksessaan. Usein unohtuu, ett� vaikka median voi n�hd� makutottumusten muokkaajana, eiv�t levikeist� ja irtonumeromyynneist� kiinnostuneet lehdet kuitenkaan suuressa m��rin kirjoita kuin sellaisesta, mit� yleis� haluaa lukea. Ja jos jonkin NME:n levikki onkin laskenut, ei se johdu Oasista parempien yhtyeiden puutteesta. P�invastoin, se mit� suurimmalla todenn�k�isyydell� johtuu siit�, ett� mainittu julkaisu on juuttunut Oasikseen ja on viimeiset kymmenen vuotta ep�toivoisella vimmalla pyrkinyt nostamaan esiin jotain t�ytt�m��n sen suuren aukon mink� brittipopin heikkeneminen aikanaan j�tti. T�ss� mieless� sit� voi verrata rapakontakaiseen Pitchforkiin, jossa itsens� parodioiminen on edennyt niin pitk�lle, ett� Radiohead on nostettu 2000-luvun merkitt�vimm�ksi yhtyeeksi.
Taas palattiin ulkomusiikillisiin seikkoihin, mutta niin se vain on: on vaikea ymm�rt��, miten Oasiksen voisi n�hd� muuten kuin suhteessa siihen yhteiskunnalliseen ymp�rist��n kuin miss� se nousi suurimmaksi. Nykyp�iv�n� median rooli yhtyeiden suuriksi nostamisessa on toki edelleen t�rke�� ja se korostuu aikakaudella, jossa �l�yd�t� tehd��n pikemmin tietoverkoista kuin keikkapaikoilta. Mutta ei mediakaan yleens� ole mik��n viriili joka puolelle loikkiva suunnann�ytt�j�, joka oikeasti olisi kiinnostunut hyvien yhtyeiden esiinnostamisesta. Maksullisen median suurin mielenkiinto on myynniss�, eik� heit� voi siit� syytt��. Karrikoiden: kun maksat NME:st�, tuet taloudellisesti Oasiksen seuraajan etsint��.
Jos j�tt�� huomioimatta ne yhteiskunnalliset ja poliittiset olosuhteet, joihin Oasis syntyi ja joista se my�s yritti hy�ty� � Noel k�vi Downing Streetill� varmasti vain hakemassa sisustusvinkkej�! � syntyy ilmiselv� tilanne jossa tuntuu ett� tuon aukon voisi joku juuri nyt t�ytt��. Mutta kuten V�liniemikin, aika harva on p��ssyt sellaiseen lopputulokseen joka tuntuisi kenest�k��n hyv�lt� tai edes mahdolliselta.
Ihan yksinkertaista se on. Ei mik��n t�ll� hetkell� olemassa oleva yhtye voi olla uusi Oasis, koska kun yhtyeelle j�tet��n vain musiikkinsa ja unohdetaan se maailma johon se syntyi, ei yht�kki� olekaan kuin reilu levyllinen loistavia biisej�, ehk� joku ajatonkin. Kaikki Be Here Now:n kuulleet tiet�v�t ettei kokaiinilla kannata yritt�� parantaa suuruudenhulluuttaan. Levynmyyntimenestys ei Oasiksen � kuten ei yleens� muidenkaan � kohdalla tarkoita menestyst� musiikillisessa mieless�. Vaan se kaikki muu sitten?
Brittipopin menestyksess� oli kuitenkin kyse paljon laajemmin brittil�isest� ty�v�enkulttuurista kuin vain Oasiksesta, josta tehtiin sen sankareita. Manchesterin pojat kasvoivat melkein yhdess� y�ss� r��syist� rikkauksiin, Blairin New Labour sai oivaa polttoainetta kampanjoilleen ja saarivaltakunnasta tehtiin maailman viilein paikka taas muutaman kymmenen vuoden tauon j�lkeen. Jarvis Cocker ja monet muut varmasti ihmetteliv�t miten ylitsevirtaava ty�v�enluokkaisuus � joka sai kulminaationsa junttimaisessa l�dikulttuurin ylist�misess� � yht�kki� oli pinnalla: eih�n se ollut muuta kuin se todellisuus jossa oli aina eletty.
Oasiksen korvaamisessa ei pohjimmiltaan olekaan kyse siit�, etteik� briteiss� teht�isi hyv�� musiikkia t�ll� hetkell�. Sit� kyll� tehd��n, mutta ei siit� ole Oasiksen korvaajaksi, koska se ei ikin� kykene mobilisoimaan massoja samalla tavalla. Oasiksen korvaaja ei tietenk��n laadullisesti edes voi olla kovin korkeatasoinen. Pienin yhteinen nimitt�j� on yll�tt�v�n matalalla kun pit�� saada miljoonat ihmiset liikkeelle, ja t�m� vesitt�� melko monet yhtyeet kaikesta siit� mit� on tarjolle tuotu.
Aikaperspektiivi�k��n ei mill��n voi ohittaa. Kun Oasis nousi piikkipaikalle, olivat maata hallinneet konservatiiviset thatcheril�iset liki 15 vuotta. Maa oli suljettu ja sis��np�ink��ntynyt. Muutos tuli Blairin ja enemm�nkin Cool Britannian muodossa. Blur lauloi amerikkalaisen kulttuurin vastustamisesta ja Union Jackista tuli yht�kki� muotikuosi. Patrioottisuus muutti muotoaan ja uusi sukupolvi k�ytti vanhan maailmanvaltiattaren esteettisi� piirteit� yhten�isyytens� pohjana. Kun p��ministeriksi nousee ihminen joka on joskus pit�nyt kitaraa k�siss��n, pelaa jalkapalloa ja poseeraa imagollisista syist� Oasiksen lauluntekij�n rinnalla, puhaltaa Downing Streetill� tietysti uudet tuulet.
Uudeksi Oasikseksi tarvitaan siis kansanb�ndi. Termi on haastava, koska ei Oasiskaan sit� ollut. Se onnistui mobilisoimaan suuria joukkoja, mutta my�s valtavat joukot seisoivat muiden takana, ehk� jopa Oasista vastaan. Kansanb�ndin t�ytyy olla populistinen ja sen on pakko kiinnitt�� median huomio my�s ulkomusiikillisilla ansioilla. Veljesriidat ja p�ihteet on hyv� keino t�h�n, mutta kun t�n� p�iv�n� selailee saarivaltion lehti�, huomaa nopeasti millaisen inflaation julkisuus ylip��t��n on k�rsinyt. Tarvitaan entist� r�ikeimpi� tyyppej�, mutta se my�s karkottaa entist� suuremman osan yleis�st�. Margaret Thatcher ja kumppaninsa j�ttiv�t maansa henkisesti niin heikkoon jamaan, ettei ilmapiiriin vaikuttaminen ollut 90-luvulla niin vaikeata etteik� joku Blairin kaltainen olisi sattumalta voinutkin onnistua vet�m��n oikeista naruista. Nyt, yli kymmenen vuotta my�hemmin, on hyvin ep�selv�� miss� jamassa maa on, mutta askelia on eitt�m�tt� otettu taaksep�in � ei kuitenkaan tarpeeksi jotta k�sill� olisi 90-luvun ensimm�ista puoliskoa vastaava tilanne, jossa useammasta yhtyeest� voisi synty� rintama, joka tuntuisi edustavan yht� kokonaista valtakuntaa.
En siis voi kuin pyyt��, ett� haaveet jostain Oasiksen kaltaisesta ilmi�st� kuopattaisiin. Samoilla ehdoilla ei nykyp�iv�n� synny mit��n yht� suurta, etenk��n jos ei haluta n�hd� ett� Oasiksen nousu suurimmaksi johtui my�s niin monesta muusta seikasta kuin ryhm�n musiikillisista ansioista.
Maailma Oasiksen j�lkeen? Helvetin nasta paikka, jos intoilijat vain suostuisivat riisumaan lasinsa ja k��nt�m��n uuden lehden el�m�ss��n. Seuraavat ovat jo nurkan takana.
Teksti: Jani Ekblom, kuvat: oasisfanatic.com, johnharris.me.uk, nme.com, mirror.co.uk
