Oasis: Definitely Maybe, 1994
15.02.2006
"Kun rokataan niin silloin ei anteeksi pyydellä". Yksi röyhkeimmistä ja itsevarmimmista debyyttialbumeista hyökkäsi ihmisten ilmoille Manchesterista vuonna 1994, kun Gallagherin veljekset päättivät liittoutua ja isoveli Noel sai täyden vastuun biisien kirjoittamisesta. Oasiksen debyytti on tasaista materiaalia, kappaleet ovat Noelin pöytälaatikkokokoelmasta pidemmältä ajanjaksolta. Hyvät biisit yhdistettyinä Liamin (vielä silloin) sympaattiseen rokkikukkoiluun ja energiseen nasaaliääneen loivat pohjan brittipopin iskeytymiseen myös "tavis" kansan korville sopivaksi. Vaatii jotain suurempaa että "ladsit" saadaan mukaan laulamaan hittikertsejä, joissa poppi soi heleästi rokkimeiningin rinnalla.
Aivan kuten monet arvostelevat tahot ovat toitottaneet, on Beatles debyytillä vahvasti läsnä ja Noelin kuuntelussa ovat lisäksi pyörineet lähinnä suurien biisitehtailijoiden hittikokoelmat. Toisaalta kuka sitä enempää voisi vaatiakaan, ainakin siihen asti kun homma toimii... Ja varmasti löytyy huonompiakin osoitteita lainailla koukkuja kuin "fab four". Vaikuttajista on Beatlesin lisäksi mainittava myös brittipopin edelläkävijät eli Stone Roses, jotka sattuivat osumaan viereiseen studioon nauhoitusten aikaan.
Jo levyn ensimetreillä Rock´ n´ Roll Star räjäyttää potin. Heti ensimmäisen lauseen I live my life in the city, there´s no easy way out kajahtaessa ilmoille ovat kylmät väreet hiipimässä selkäpiissä. Liam toteaakin levyntekoon liittyvässä dokkarissa: “Everyday you get up in the morning, you should live like a f*cking star". Perässä seuraa mukavan keinutteleva Shakermaker, jonka sanoituksista osa on keksitty matkalla studiolle. Live Forever lienee tiivistää parhaiten sen asenteen, itseluottamuksen ja kuolemattomuuden tunteen, joka herroilla oli debyyttiä tehtaillessaan. Up In The Skyn hieman psykedeelisemmät fiilikset ja Columbian eteenpäin polkeva kitarariffi raivaavat tietä toiselle brittipopin suurimmista helmistä eli Supersonicille, jonka säveltämisen jälkeen Gallagherit olivat ajelleet ympäri Manchesteria kuunnellen ällistyneinä miten hyvä kipale oli tullut tehtyä. Bring It On Down jatkaa levyä jopa hieman punk- ja Sex Pistols -henkisesti. Cigarettes & Alcohol taasen on Oasiksen vastaus elämän suurempiin kysymyksiin. Sikareiden ja alkoholin seasta löytyy siis myös hiukkanen politiikkaa. Hieman hassun (bändin kaverista kertovan) Digsy´s Dinerin, sekä todella tarttuvalla hittikertsillä ja Liamin loistavilla vokaaleilla varustetun Slide Away:n jälkeen Married With Children päättää levyn hieman akustisvoittoisemmin.
Extramukavana voi pitää vielä special editionilta (Ilmestynyt USA:ssa ja Ranksassa) löytyvää Whateveriä joka kaikkine jousineen kohoaa meikäläisen silmissä ehkä jopa kovimmaksi Oasis-kipaleeksi. Myöskään alkuaikojen b-puolet eivät häviä itse sinkuille juuri ollenkaan ja b-puolista koostuvalta Masterplanilta löytyykin aivan loistavia helmiä bändin alkuajoilta.
Paul "Bonehead" Arthurs, Paul McGuigan ja levyn jälkeen potkut saanut Tony McCarroll jäävät statisteiksi Gallagherien show´ssa, mutta täydentävät hyvin debyytin tunnelmia antaen tilaa Noelin sooloilulle ja Liamin uholle. Tuotannosta vielä sen verran että kaikki on otettu purkkiin samassa huoneessa, jotta live-energia saataisiin tallennettua myös levylle. Kahden epäonnistuneen session jälkeen tämä oli ainoa mahdollisuus saada palaset kohdalleen, koska kaikki studiossa olleet tiesivät että hyvällä jäljellä pystyttäisiin räjäyttämään potti. Lisää levyn tekemisestä löytyy myös vuosi sitten ilmestyneeltä dvd-paketilta, jota voin suositella kaikille rokkihäröilystä kiinnostuneille diggareille. Moni on jättänyt tutustumisen bändiin Gallagherin veljesten röyhkeän kusipäisyyden vuoksi, mutta täytyy muistaa että ilman tätä yltiöröyhkeää asennetta ei levykään varmasti toimisi samalla lailla erään aikakauden kulttuurisena kuvauksena. Ja olisihan se vähän hölmöä jos pojat söisivät jätskiä ja pahoittelisivat tekemisiään...
Oasiksen viehättävyys ei perustu mihinkään kovin vaikeaselkoiseen ilmiöön vaan siihen että tarttuvan kauniilla ja osittain lainatuillakin melodioilla saadaan siirrettyä ja jalostettua rock-perinnön parhaita osia vuosikymmeniä eteenpäin, kullekin sukupolvelle sopiviksi. Oasiksen ja Blurin viitoittamasta "Cool Britannia" -aikakaudesta tulikin eräs yhden sukupolven vaikuttavimmista ilmiöstä ainakin tuolla Brittein saarilla. Tällaiseen musiikilla sukupolvea yhdistävään vaikutukseen ei moni debyyttilevy maailmassa yllä ja siksi valitsin klassikokseni yhtyeen ensimmäisen levyn, jolla into ja uho olivat vielä puhtaimmillaan. (What´s The Story) Morning Gloryltäkin löytyy vielä monta ikivihreää lisää ja myös se ansaitsee oikeutetusti paikkansa ainakin meikäläisen takanreunustalla.
Morning Gloryn jälkeisestä pöhöttyneestä Oasiksesta voikin olla montaa mieltä, mutta se ei silti vähennä tippaakaan sitä valtavaa energiaa ja intoa joka tästä debyytistä loistaa. Digsy's Dinnerin muuten täydellisen hölmön lyriikan joukosta kumpuaakin esiin lause These could be the best days of our lives, but I don't think we've been living very wise.
Teksti: Kimmo Kortelainen, kuva Jill Furmanovsky @ www.oasisinet.com
