Matti Johannes Koivu: Pojanpoika

Texicalli Records

Ymmärsin vasta ensimmäisellä kuuntelukierroksella, kuinka olinkaan kaivannut Matti Johannes Koivun ääntä ja hänen uniikkia näkemystään. Pojanpoika on ensimmäinen sooloalbumi sitten pandemiaa niukasti edeltäneen Luonnos-levyn, joten samalla katkeaa Koivun uran pisin hiljaisuus sooloalbumeiden saralla.

Luonnos oli minulle arvokas voimavara vaikeina 20-luvun alkuhetkinä, kun maailman pysähtyi sijoilleen. Syntyi vahva side, ja huomasin loppuvuodesta 2025 jopa pelkääväni pian saapuvaa Pojanpoikaa. Miten mikään voi enää nousta samaan asemaan Koivun albumeista kuin Luonnos? Moinen asetelma on tietysti epäreilu Pojanpoikaa kohtaan, koska henkilökohtaiset linkkini edelliseen levyyn eivät saisi hämärtää uusien kappaleiden tarinoita. Toisinaan sivuääniä on vain niin kovin vaikeaa hiljentää korvastaan.

Onneksi sain Pojanpojan jo hyvissä ajoin kuunteluun, ja kuunnellut myös olen näitä kappaleita, sekä niistä kasvavaa kokonaisuutta. Ajatuksella, sydämellä ja ajalla. Pitkän uran tehnyt Koivu toistaa tietysti osin itseään, kuten suurin osa taiteilijoista, mutta Pojanpoika on myös ansiokas ja riittävän erilainen teos herran diskografiassa.

Lokakuussa sinkkuna ilmestynyt Isänmaa on melankolisen nostalgian ja vahvojen mielikuvien pianopopvalioyksilö, joka mahduttaa reiluun viiteen minuuttiin maailman. Itse oikeutettuna avausraitana Isänmaa hahmottaa samalla pitkäsoiton sisäistä avaruutta. Koivu pitää kerroksellisuudesta, mutta osaa pitää kaiken selkeänä, sopivan karsittuna ja avainkohtia korostavana.

Miljoonan euron juttu on sinkuista uudempi, jolla sanaleikkimäiset kuviot ja sirpaloituneempi rakenne antavat episodimaisten tuokioiden virrata. Itis on moderni Oz, jossa rihkama kääntyy sadun aarteeksi ja toiveet fantasioiksi. Olisi raa’an yksinkertaistettua sanoa, että sinkut kertovat levyn tarinan pienoiskoossa, mutta samalla siinä on perää. Koivu kiertää tuttuja paikkoja, näkee ajan hampaiden jäljet, nuoruuden viattomuus, vanhuuden viisaus, mennyt, nykyinen ja epävarma tulevakin vilahtelee.

Melankolinen Karhunkaatajat pohtii menneisyyden haamuja ajan tunnelin läpi, kysymysten kiusatessa vanhoja kuvia. Kyyhkyt näkee varjojen ylittävän sukupolvien väliset kuilut, ehkä jopa korjaten niitä. Alkuräjähdys on kaihoisa tuokio, jossa jälleen sydänsurut vaanivat arjen pimeimmistä nurkista. Ja mitä kaihoisampaa on, sitä väkevämmin musiikki soi.

Ajat ovat muuttuneet, mutta Koivu osaa edelleen kertoa tarinoita, tuupata kuulijaa hellästi eri suuntiin ja kehystää kaiken. Asiat ovat muuntuneet, palaset siirtyneet ja osin myös kehittyneet. Sanat ja piano ovat Koivun voima, eikä kitaraa tarvita juurikaan tukena. Suuremminkin soivia hetkiä koetaan, mutta samalla taustoja saatetaan yksinkertaistaa tuosta vain. Usein vähemmän vain on enemmän.

Rikkaampaa folkrocksoundia sekaan tuova Minimivaatimus on Koivulle tyypillistä positiivista kritiikkiä hyödyntävä grooveilu, joka luo taikansa hellin käsin ja ymmärtäväisin elein. Hyväntuulinen Hauska kävely on toinen selvästi linjasta esiin pistävä tuokio, joka ei tavallaan kuulu isompaan kuvaan, mutta jota ilman albumi olisi selvästi vähäisempi.

Isänmaa jatkaa kasvuaan, ollen jo nyt huomattava albumi kunnioitettavassa jatkumossa. Se on 20-luvun ensimmäinen Koivu-albumi, jolle toivon jatkoa mieluummin hieman nopeammin.