Suuri Etsijäni Kauko Röyhkä
01.11.2006
Jukka-Pekka Välimaa, joka tunnetaan paremmin nimellä Kauko Röyhkä, on vaikuttanut suomalaisen rockin kentällä jo 70-luvun lopulta. Vittumainen räyhähenki, tyttöjen ystävä ja maanmainio seuramies on julkaissut jo päälle parikymmentä pitkäsoittoa ja yli kymmenen kirjaa. Vuonna 1980 ilmestynyt debyyttialbumi Steppaillen avasi uran, joka on sittemmin kokenut monia nousuja ja laskuja. Myös allekirjoittaneen suhtautuminen herran tekemisiin ja erityisesti musiikkiin on muuttunut useaan otteeseen, eikä mikään tunnu koskaan olevan täysin varmaa kun kyseessä on Kauko Röyhkä.
Kaikella ne nykyään yrittää
Ensimmäisen kerran Röyhkä tupsahti maailmaani television välityksellä. Elettiin vuotta 1980 kun satuin katsomaan Levyraatia isäni ja isoäitini kanssa. Musiikkia ei tuohon aikaan soitettu kovinkaan taajaan töllöttimessä, minkä tähden kyseinen ohjelma oli varmaankin muusikkoisälleni erityisen tärkeä.
Yleensä ohjelman anti ei ollut mielestäni miteenkään ihmeellistä, mutta tällä kertaa eräs numeroista tarjosi mojovan yllätyksen. Sainkin kokea eräänlaisen haltioitumisen tunteen, kun tv:n pienestä ämyristä tulvahti jotain tavallisuudesta poikkeavaa, enkä ollut ainoa joka koki tämän tilanteen vahvasti. Minulle tuolloin tuntemattomaksi jääneestä syystä isäni purskahti melkein välittömästi äänekkääseen nauruun, jota riitti kipaleen loppuun asti ja vähän sen ylikin. Kunnioitettu isoäitini mykistyi puolestaan tyystin, mikä ei ollut lainkaan hänen tapaistaan. Minä taas vilkuilin vuorostani kumpaakin edellä mainittua, sekä kuvaputkella levottomasti vääntelehtivää nuorta miestä sangen hämmästyneenä, sillä minusta tuossa kappaleessa oli jotain taianomaista. Ainoa asia mitä typertynyt isoäitini kykeni sanomaan koko esityksestä oli hiljaa useaan otteeseen mutistu; ” Kaikella ne nykyään yrittää...” Tuo musiikillista maailmaani hetkellisesti järisyttänyt kappale oli nimeltänsä Steppaillen ja sen kaivertama muistijälki pysynee kopassani aina hautaan saakka.
Kauko Röykä oli valloittanut suomalaiset olohuoneet television kaikkivoivalla voimalla, eikä julkea rääväsuu ollut päässyt kuin vasta alkuvauhtiin. Kahdeksan seuraavan vuoden ajan Röyhkä julkaisi albumin per vuosi ja tultaessa 80-luvun lopulle Kauko Röyhkä & Narttu oli noussut jo kiistatta suomalaisen rockin instituutioksi. Ensimmäisten vuosien jatkuva kompromissiton rymyäminen tabujen lasitalossa, haastavan ärsyttävä olemus sekä pahennusta aiheuttaneet lausunnot synnyttivät runsaasti kuohuntaa. Ihailin tahollani Röyhkän väsymätöntä möykkäämistä, mutta jo muutaman albumin jälkeen itse musiikille tapahtui jotain kovin outoa. Jatkuva vittuilu vaihtui seesteisempään tunnelmointiin ja rääväsuu tuntui yht´äkkiä kadottaneen kielestään tyystin terän. ”Koko kansan Kaukoksi” muuttuminen nosti bändin suosion luonnolliseti aivan uudelle tasolle ja näissä tunnelmissa vuosikymmen sai vaihtua toiseen.
Kake on kone
Allekirjoittanutta tämä uusi pehmeämpi ja ystävällisempi Röyhkä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, joten en kiinnittänyt seuraavina vuosina yhtyeen toimiin juurikaan huomiota. Narttu otti ja hajosi uuden vuosikymmenen alkajaisiksi, mutta tyyli ei tuntunut muuttuvan mihinkään. Vasta vuonna 1993 suuren kohun saatteelemana ilmestynyt Jumalan lahja albumi sai kiinnostukseni jälleen heräämään. Otsikoissa Röyhkän julistettiin olevan nyt suuri satanisti ja oikea okkultisti, mutta eihän näissä puheissa ollut sitten lopulta totuutta mukana kuin siteiksi. Kuinkas muutenkaan.
Pari vuotta myöhemmin vappuna Kauko Röyhkä pääsi luikahtamaan jälleen pääni sisään, kun päädyin erään tuttuni luo viettämään työläisten juhlaa. Saavuin paikalle jo hyvissä ajoin ja koska alkuillasta ei ollut muutakaan tekemistä, lähdin tutkimaan isäntäväen levyhyllyä. R –kirjaimen kohdalla törmäsin massiiviseen Röyhkä keskittymään, jota selailin lievästi kiinnostuneena. Edellä mainittu Jumalan lahja osoittautui kuuntelussa kelpo rock levyksi ja keikkuvan iloinen Kaksi koiraa sai sihijuoman maistumaan monta astetta keveämmältä. Varsinaisen vaikutuksen teki kuitenkin vasta hämärän maissa laitteisiin työnnetty Kaunis eläin pitkäsoitto, jonka runnovassa riffittelyssä piili jotain orastavan tuoretta ja alkuvoimaista. Tässä vaiheessa iltaa isäntämme kiteyttikin yleiset fiilikset äänekkääseen ”Kake on kone” julistukseen, joka otettiin vastaan hyväksyvästi mölyten. Juhlat olivat parhaassa vauhdissa ja niiden etuoikeutettuna keskipisteenä paistatteli itse rocktähti Röyhkä.
90-luvulla Röyhkän suosio painui kuitenkin yhä alemmas ja alemmas, eikä suosion lamaa ainakaan lieventänyt median puolelta paukkunut, ajoittain kovaksikin äitynyt turpasauna. Entinen visionääri oli monien arvostelijoiden mielestä enää vain pelkkä näkemyksensä menettänyt reliikki, eikä herran säröisempi rocklinja saanut usein osakseen juuri muuta kuin moitteita. Vasta vuosituhannen viime metreillä julkaistut, edeltäjiään selvästi popimmat, Puiden alle ja Rock´n´roll-klisee albumit pystyivät pysättämään alamäen, mistä kiitos kuului varmasti suurelta osin radiosoittoa saaneille pikkuhiteille. Mm. Hipit vanhemmat, Sinä teit sen taas Marjaanaja Kauniit pelastetaan löysivät kukin vuorollaan tiensä jopa suurten asemien soittolistoille ja Röyhkän nimi kävi näin tutuksi täysin uudelle sukupolvelle.
Paluu alkuun
Nousujohteinen suunta kiteytyi alkuvuodesta 2001 julkaistuun Miss Farkku-Suomi kiekkoon, jolla Röyhkän rockimpi linja ja popimpi puoli saavuttivat täydellisyyttä hipovan tasapainon. Vaikka levyn aihepiiri oli ammennettu tutuista suunnista, eli nuoruusaikojen traumaattisista kokemuksista ja kasvukivuista, pystyi tarinointi löytämään niistä jälleen uusia puolia. Kertomusten luomat kuvat muistuttivat nyt enemmänkin lyhyitä novelleja kuin niinkään perinteisiä biisien lyriikoita.
Saman vuoden kesänä satuin näkemään Röyhkän bändeineen eräillä suven musiikkijuhlilla. Herra ei ole koskaan ollut mikään hittijukeboksi, mutta tällä kertaa keikkasettiä oltiin rukattu yllättävän reilusti tuoreen albumin hyväksi. Uudet biisit upposivat kuitenkin vaivatta väkeen, bändi svengasi kuin se kuuluisa hirvi ja reilu kaksikymmentä vuotta aiemmin koettu lumoutumisen tunne teki yhdessä hetkessä odottamattoman paluun. Seuraavaksi allekirjoittaneen levyhylly lähtikin jo täyttymään kummasti siitä R-kirjaimen kohdilta.
Myöhemmin samana kesänä tapasin vuosien takaisen vappubileiden isännän, jota en ollut nähnyt vähään aikaan. Päästyämme ohi perinteisistä ”kuinka menee ja mitä kuuluu” rituaaleista, tunnustin oitis kääntymykseni Röyhkän suhteen, minkä jälkeen hymyilimme toisillemme kuin mitkäkin salaliittolaiset.
Röyhkän vahva kausi saattoi jatkua jo seuraavana vuonna, kun huomattavasti monimuotoisempi ja vaikeammin lähestyttävä Etsijät näki päivänvalon. Levyltä lohkaistu aurinkoisen iloinen sinkkubiisi Pauliina, rantatyttö jatkoi menestystä radion puolella, eikä mikään näyttänyt olevan enää mahdotonta uudelleen voimansa löytäneelle visionäärille. Tässä tilanteessa olikin yllättävää se, että Röyhkä intoutui nyt pitämään uransa pisimmän levytystauon, kirjallisen puolen noustessa pariksi vuodeksi musiikin edelle.
Yhdistävä tekijä
Normaalia kauemmin kestänyt kuiva kausi päättyi vasta alkuvuodesta 2005 upeaan Elämä ja kuolema levyyn, jolla Röyhkä ryhtyi rohkeasti avaamaan uusia ovia. Tällä kertaa tuttujen kuvioiden taustalle tuntui hiipineen raskaampia ja tummempia sävyjä, joita tasapainoittivat kepeät ja jopa nostalgiset raidat. Ääripäitä ennakkoluulottomasti hyväkseen käyttävä yhdistelmä vaikutti alkuun hieman oudolta, mutta tälläkin kertaa lyhyen minimalistisin vedoin hahmotellut tunteet, tilanteet ja hahmot heräsivät vaivattomasti eloon.
Olen vuosien saatossa todistanut monia Röyhkän keikkoja, joista yksikään ei ole ollut tasoltaan heikko. Edes silloin kun artistin arvostus kulki pohjalukemissa kaikenlainen negatiivinen rutiinimaisuus loisti aina poissaolollaan. Niinpä harppoessani taannoin syyskuun koleassa illassa kohti Tavastiaa tiesin odottaa jälleen vähintäänkin kelpo suoritusta. Viimeisellä korttelin matkalla takaa kuului odottamaton ”oletteks te menos kattoo Kakee?” kysymys, jonka esittäjää en ollut tavannut eläissäni koskaan aiemmin. Niinkö ilmeistä se on, mietin mielessäni ja vastasin kysymykseen seuralaiseni kanssa tietysti myöntävästi. Näin Kauko yhdistää meitä salaliittolaisia.
Itse keikka oli jälleen kerran täyttä dynamiittia, kuten odottaa sopikin. Setti potkaistiin käyntiin yllättäen ensi kertaa 25 vuoteen soitetulla Steppaillen siivulla, josta kaikki alkoi myös omalla kohdallani silloin joskus. Liekö syynä ollut uunituore Lauluntekijä kokoelma vai mikä, mutta hyväntuulinen Röyhkä tuntui loistavan illan aikana erityistä lämpöä. Edes julmetun näköinen tumma parta ei pystynyt peittämään leveää hymyä, joka loisti useaan otteeseen karvoituksen alta.
Tässä on meillä mies jolla on maine, ikuinen räyhähenki joka ei koskaan ole kasvanut oikeasti aikuiseksi ja josta ei näillä näkyminen voi koskaan tulla rock´n´roll klisettä. Väsymättä vuodesta toiseen keikkapaikkoja kiertävä suomalaisen rockin jätti, joka on jälleen ajankohtaisempi kuin vuosiin.
Mika Roth
