Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Lokakuu 2026

07.10.2026

Armi Harmio: Harmiolla

Tragikomedia on kiikkeryydessään vaarallinen ja samalla yksi vanhimmista kerronnan lajeista. Koomisten ja traagisten ainesten suhde on herkkä, kun kuulijan on pääteltävä hyvinkin nopeasti pitäisikö itkeä vai nauraa, vai kenties kumpaakin. Armi Harmion toinen pitkäsoitto on rohkea kymmenen enemmän ja vähemmän tragikoomisen näytöksen nippu. Pariin otteeseen reunat ryskyvät lujasti, eikä kyydistä jää puuttumaan ainakaan hilpeyttä ja draamaa.

Musiikillisesti Harmiolla on helpointa sitaista svengaavasti retroisen popin alle, tosin seasta pistää värikkäinä säteinä esiin mm. iskelmän, folkin ja jazzin osasia. Lisäksi kirjasin ylös seuraavat sanat: country, tango ja laulelma, eli leveydessä piisaa. Riehakkaiden 60-luvun komediamusikaalien henki on läsnä, kun yliampuvilla torvilla töräyttelevä Vauva riehuu ja Free The Tigers fantasioi sokerihumalassa tiikerien vallankumouksesta. Kertojan päätökset ja ajatukset kääntyilevät ärsykevetoisesti hetkessä, kun Miehet jotka soittelevat humalassa kerran liikaa, voi biisi kierähtää mihin vain suuntaan. Avain on vapaus.

Vapaus on toisaalta myös levyn haaste, ja Harmiolla-kiekkoon ei kannata tarttua väsähtäneenä. Harmio kaahaa kultaisella, pinkillä ja peilipintaisella limusiinilla miten haluaa, riutuu seuraavaksi keppikerjäläisenä rakkauden sillan alla ja singahtaa pian jo jonkin uuden asian vuoren huipulle. Sähikäismäisen menon tukena ovat kappaleet, jotka rakentuvat pääosin ykkösluokan osista. Melodiat soivat, koukut tarttuvat, matoa ryömii korvaan. Universumin kaunis kulku on voimallinen, ja lattarisen hitikäs Mä <3 Minä rullasi itsensä kerrasta sydämeen. Toisinaan oivia ideoita kirjaimellisesti haaskataan väliosiksi ja pieniksi kurveiksi, mutta vastavuoroisesti loppusaldo kasvaa moisesta kasvamistaan.

Harmiolla levyä soittaessani olen saanut ympäriltä pyyntöjä joko laittaa äänet kovemmalle, tai sulkemaan laitteet mahdollisimman nopeasti. Se jos mikä kertoo, että Harmio on onnistunut tragikomediassaan.

Mika Roth

Forwardman: Plus None

Uusi Forwardmanin pitkäsoitto saapui toimitukseen ilman sen kummempia saatesanoja. PR-puheita ei toisaalta enää kipeästi kaivata, sillä yhden miehen yhtyeen kitararock on käynyt tutuksi. Vai onko sittenkään? Kahden ja puolen vuoden takainen Stranded Future Soho Fugitive lisäsi pintoihin garageista tikkuisuutta ja sotki muutenkin aiemmilta kiekoilta tuttuja linjoja. Ydinkysymys kuuluukin: entä nyt?

Kuten todettua saatteita ei tullut, eikä valittuja linjauksia näin selitellä. Korvat kuitenkin kertovat Plus Nonen kääntäneen kitarapoprockissa jälleen keskimmäisen sanan osuutta isommaksi ja pop-vetoisempien raitojen tukena on enemmän koskettimia, sekä mahdollisesti muutakin konehuonetta kuin silkka rumpukone. Albumia edeltäneistä kolmesta sinkusta Caravan rikkoo tämänkertaista rintamaa elektronisesti sävytetyn Sahara-balladin välkkyessä kangastuksen lailla. Sisarustaan tarttuvampi Peruvian Order pelaa myös soundien kanssa, jopa postpunkin käväistessä horisontissa ennen menovaihteen vuoroa.

Plus None on askarruttava luku jopa Forwardmanin jo lähtökohtaisesti värikkäässä historiassa. On The Roofin preerian laveassa rauhassa on rohkeaa kokeiluhenkeä kuin Bowien Berliini-kauden instrumentaaleissa ja Orphic Breeze kurottaa tuolla saralla vielä kauemmas, ehkä jopa ylemmäskin. Rock on edelleen peruskalliona sielussa, mutta muotoja on muunnettu ja viety pidemmälle, Forwardman vaikuttaakin näillä raidoilla tarkastelevan itseään sekä musiikkiaan erilaisesta kulmasta. The Infinite Staircasen loputon kiipeäminen on luultavimmin metafora, kuten monet lauseet, mutta metaforia mistä?

Voisin pähkiä tarkoituksia harmaapäiseksi asti, vaan ehkä on rakentavampaa nähdä levy sellaisena kuin se on. Elektronisemman poprockin tuotoksena, jolla 80-luvun vaikutus ohittaa ensi kertaa 90-luvun, mutta mukana on myös uudempia aikakausia. Yllättävä, tuore, erilainen – kuten Forwardmanin levyt tapaavat olla.

Mika Roth

Hellunen: Pienille korville, suurille sydämille

Saatesanoja suoraan lainatakseni Hellunen on lämminhenkinen ja leikkisä lastenmusiikkiprojekti, joka tekee musiikkia pienille korville ja suurille sydämille. Musiikki on suunnattu pääosin alle kouluikäisille sekä heiden perheilleen, mutta tuo ei sulje varsinaisesti ketään ulkopuolelle. Kymmenen raidan joukosta löytyvät kaikki neljä aiemmin tänä vuonna ilmestynyttä sinkkua. Kokonaismitta jää alle puolen tunnin, mutta siihenkin mittaan mahtuu monenlaista.

Levyn vauhdikkainta ja leikkisintä laitaa läiskyttelee keväinen sinkku Töissä lätäköissä, jossa otetaan riemu irti kurakelistä. Musiikillisesti raita osuu lastenpopin reippaammalle poskelle, kun taas keittiön puolella hääräävä Umami (Makusoppa) pyörähtelee perinteisemmäksi ymmärretyn tanssimusiikin tulisella sektorilla. Kuumempien liemien ja rytmien kanssa mausteisuus nousee toki esiin, mutta ainoastaan olennaista korostavassa roolissa. Heti perään hypätään Iltavillin kainalossa diskompaa jytkeeseen, kun yhtään ei väsytä ja pikkukaveri haluaisi vain juoksennella käytävillä.

Menevien numeroiden väleissä kuullaan myös rauhaisampaa materiaalia, kappaleiden ja tuokioiden mittojen pysyessä hellästi kurissa. Ensimmäisenä sinkkuna ilmestynyt Mul on ikävä on sielusta haikea, mutta sinisyydessä ei vellota totaalilohduttomasti. Piano ja lapsen laulu rakentavat sydämestä kumpuavan balladin, jossa ikävöidään laajalla kulmalla, tätähän voisi kutsua myös elokuvamaiseksi haikeiluksi. Anna sulle maailman on samassa hengessä eeppisen kaunis, mutta varovaisella, hiljaisella ja asettuneella tavalla. Hellunen sanoo isoja asioita liikoja alleviivaamatta ja viittaa hienovaraisesti antaen kuulijankin tehdä töitä.

Tarinat kulkevat aamusta iltaan. Ensin on Aika herätä ja siitä kuljetaan kohti iltaa, kunnes on aika pistää monivaiheinen päivä pakettiin. Ankkuri Unen syli on puhdas unilaulu tuikkivine koskettimineen ja keinuvine kulkuineen, mutta Hellunen ei päästä aurinkoista luonnetta uinahtamaan edes nyt.

Mika Roth

Huone: Varjolauluja

Debyyttialbuminsa julkaissut Huone on postpunkahtavaa suomenkielistä kitararockia soittava yhtye, joka on puoliksi porilainen ja puoliksi tamperelainen. Liikkeelle on lähdetty täysin omin voimin ja kappalein, eli kaikki kuultu on ryhmän kirjoittamaa ja soittamaa. Äänitys, miksaus ja kannetkin on toteutettu DIY-hengellä, ja näin ainoastaan masterointi on uskottu ulkopuolisiin käsiin.

Vuonna 2021 perustettu yhtye on jo ehtinyt soittaa pidempään yhdessä, minkä lisäksi debyytin työstö on kestänyt viime vuodelta tämän vuoden puolelle. Valmius ja positiivinen kypsyys ovat termejä, jotka etenkin avauksena soiva sinkkubiisi Umpihanki nostavat esiin. Bändin soundissa on toki viitteitä vaikutteista ja ehkä pari vinkkiä tekstienkin saralla, mutta Huone on alleviivaavasti itsensä jo debyytillä. Tiistain rikkaassa kitarasoundissa on syvää draamaa ja kiekon virallisen osuuden sulkeva Varjo takoo nojaten niin eteen kuin taaksepäin. Magiikkaa osataan luoda vaihtelevin tavoin ja keinoin.

Kiekon kauemmas karkaavat laidat herättivät alkuun epäilyksiä. Uuden aallon rapeasta kitararockista rakentuva Autiomaa on terhakan bassolinjan ja kireäksi nostetun kitarasoundin kera jotain muuta, mutta isosti soiva kertosäe saa itsensä lisäksi ympäristönsä kukoistamaan. Yhtyeen nimikappale Huone on tarina huoneeseensa sulkeutuneesta kertojasta, joka kokee olevansa mykkänä piruna ja tuuleen huutajana silti vapaa. Vapaus ja vankeus ovat tosin tulkinnanvaraisia termejä. Nostan esiin myös kasarin brittiläisen goottirockin kanssa rajaa jakavan Kuilun, joka ei kaadu edes lievään ylilyöntiinsä, vaan tuo albumille yhden komean sivusiiven kaunistukseksi.

Varjolauluja on ansiokas esikoinen, jonka kypsyyttä ja ehyyttä ei voi liiaksi korostaa. Reunoja kolistellaan myös siihen malliin, että seuraavalle albumille on luotu kasvuvaraa. Bonuksensa CD-laitokselta löytyy piiloraitana vuoden 2025 Elokuu-sinkku, joten fyysiseen kopioon kannattaa panostaa.

Mika Roth

Lover: Lover Power

Nyt koitti aika rakkauden ja rockin, onhan Lover rakastamiselle pyhitetty rock-akti. Yhtyeen taival alkoi pari vuotta sitten Maria ”Mara Balls” Mattilan koollekutsumana ja vuonna 2025 bändiltä ilmestyi kolme ensimmäistä sinkkua. Noista biiseistä yksikään ei debyyttilevylle mahtunut, mutta mukaan on sentään napattu kuluvan vuoden kaksi sinkkua.

Loverin rock on juurevan kitaravetoista ja monesta eri lähteestä innoitusta saanutta soittojuhlaa, jossa rumpali, basisti ja kaksi kitaristia luovat usein pitkiksi rönsyileviä kappaleita. Saharan bluesrock ja desert rock, sekä progempi kama ovat osia kaavoista. Kaikki soittajat osallistuvat myös vokaaleihin ja toimintaa leimaa kautta linjan kollektiivisuus, tiiviiksi yksiköksi muuntuminen. Sinkkuässä Mata Hari avaa levyn lähes yhdeksänminuuttisena jättinä, kasvaen minuutti minuutilta yhä korkeammaksi, laveammaksi ja kiihkeämmäksi. Elintärkeää on kuitenkin se, ettei rakkaudella leivottu kohokas lässähdä ja jännite kestää lopun himmailun. Uusi sinkku By The Dawn soi metallisemmin, mutta idea on sama. Rönsyillä saa, järjen ja tyylin rajoissa.

B-puolen korkkaava 1993 murahtelee grungeisemmin ja savuisa pörinäraita tuo napakkuutta, kun siivu lohkaisee ’vain’ reilut viisi ja puoli minuuttia. Köörillä huudettu ”All right!” ja murean kireä kitarasoolo tirskuvat makoisaa ydinmehua. Albumin sulkee plus 11 minuuttinen Taking My Blues to the Mountain -jätti, jonka progehtavissa fuzz-pilvissä ja sambaakin paukuttelevissa juhlissa Santanan henki on väkevästi läsnä. Eikä tässä kähvelletä mitään, vaan annetaan rakkauden poltteen loimottaa kaikille, kaikkialla ja kaikkina aikoina. Vuorilla Sahara-bluesin onkin hyvä levätä.

Neljä jäsentä, neljä liidilaulajaa ja pakka pysyy kasassa. Onnea vai taitoa? Veikkaan jälkimmäistä ja jos ette muuten usko, niin kuunnelkaapa myös ne kolme albumin ulkopuolista sinkkua. Bändiltä ei vain luonnistu ohilyönnin sutaisu, joten Lover Power hallitkoon.

Mika Roth

Repo Woman: Äänen alle

Rock on rajaton riemu, ja nimenomaan rajattomuuteen turvaa helsinkiläisen alternative rock -työmyyrän Sanna Reposen sooloprojekti. Repo Womanin debyyttialbumi on kuuleman mukaan syntynyt muutaman biisin ryöpsäyksissä vaihtuvien kokoonpanojen kanssa. Kenties vaihtuvuudesta löytyy osasyy – tai ansio – esikoisen poikkeuksellisen korkeisiin energiatasoihin. Voisin latoa seuraavaksi kovan listan bändissä soittavien kavereiden nimistä, mutta se veisi huomiota pois suotta itse asiasta.

Rokkia monin sävyin veivaava bändi on kivenkova kautta kiekon vastaten kärkinaisen huutoon. Musiikillisesti Repo Woman on todellinen rockin kameleontti, joka soundaa eri kappaleilla hyvinkin erilaiselta – ja silti myös aina omalta itseltään. Joku luuli Tähtitanssijan soidessa äänessä olevan Vilkkumaan ja muhealla kosketinsoundilla tuettu Valkoinen kuolema sai muistamaan Noitalinna huraa! -yhtyeen. Mielleyhtymät eivät ole kuitenkaan negatiivisia, sillä varkauksien sijaan ryhmä rakentaa historiasta oivia siltoja nykyhetkeen. Puutarhuri rokkaa muhkean 70-lukulaisesti, ja silti myös tässä päivässä.

Teksteissä Reposen tarinat vaeltavat levottomasti, kertojan huomioidessa maailman asioita ja yhdistellessä mennyttä, nykyistä ja mahdollisia asioita. En osaa sanoa mistä Fakiirin jälkeläinen oikein tulee ja oliko Simo Häyhä oikeasti kertojan naapuri, mutta tarinat ovat yhtä kaikki toimivia. Rohkeampi siirto on bossanova Silmien tasalta, joka ei piilota rivejään metelin sekaan vaan hakee niillä suoraa katsekontaktia. Aasialaisten makujen kanssa leikkivä Kiinanmuuri ja kantrirokin preerialla jolkotteleva Kaikki lahoaa paljastuvat myös osumiksi, kunhan vain muotoihin ensin tottuu.

Repo Woman on maailmansa mitoilla haastava tapaus, kun ryhmän kameleonttirokki kääntyy muotoon toiseen ja kolmanteenkin. Rikkaus on jo miltei uhka ja esikoiselle kannattaa suoda runsaasti aikaa, koska ainakin itse pääsin levyn isommista linjoista jyvälle vasta parin ensipyöräytyksen tuolla puolen.

Mika Roth

Räsynukke: Sammalpeite

Kansanmusiikista ja folkista on hämmästyttävän moneksi, etenkin silloin kun jyväskyläläinen Räsynukke pistää parastaan. Viisi pitkää vuotta sitten Metsien tuolle puolen -albumi tipautteli alku-uran poppeja kyydistä ja rakensi albumikokonaisuutta. Sama kehitys jatkuu yhtyeen neljännellä pitkäsoitolla, joka heijastelee otsikkoaan. Sammalpeite on hitaasti syntyvä ja vakaa alusta, jolla voi lepäillä rauhassa.

Harvasta levystä löytää samaan aikaan Kalevalan ja kantrin juonteita, mutta Räsynuken sammaleet kumpuilevat monimuotoisessa maisemassa ja nousevat rohkeasti eri suuntiin. Luontevuus on kaiken ydin, osien asettuessa kohdilleen kuin japanilaisessa teepuutarhassa konsanaan. Laulaja-lauluntekijä Suvi Uuran vokaalit ovat nyt selvemmin keskiössä ja sellisti Laura Vähä-Ruonan laulutuki vahvistaa sekä korostaa sanoja. Teksteissä luonto ja elämä näyttäytyvät mitä moninaisimmissa valoissa, tilanteissa, toisinaan ongelmissakin. Americanalta maistuva Myöhän matkaajat on valmis syöksymään tulevan tuntemattomaan, mitä myös tuskaisempi Olisinpa se minä aremmasta kulmasta käy läpi.

Musiikki kääntyilee orgaanisesti rytmien ja perkussioiden asettuessa runsaiden kielisoitinten tueksi. Toki perkussionisti töitä saa tehdä, toisinaan paljonkin, mutta bändin selkein vahvuus piilee mielestäni viulun, sellon, kontrabasson ja akustisen kitaran luomissa kudoksissa. Nuotteja on hetkittäin runsaasti ja soitossa voimaa, vaan ryhmä ei missään vaiheessa pauhaa. Loitsu leijailee näin yhtä väkevänä kuin tanssilattialla lapikasta lautaan takova Tanssibiisi, taika on samaa ja syvyys löytyy sävyistä.

Sammalpeite on reunoiltaan ehyt albumi, jonka tummasävyisyys kielii haastavista vuosista. 2026 yhtye kuulostaa melko erilaiselta kuin vuosina 2021 ja 2016, enkä ole aivan varma kaikista muutoksista. Saatan hetkittäin kaivata osia menneestä, mutta nostan hattua myös muutosten edessä.

Mika Roth

Sirna: En oo valmis

Sirna on turkulainen pop-yhtye, jonka musiikki on modernia poppia erittäin vapain linjoin. Pitkään hiottu debyyttialbumi on kymmenen raidan kokoinen sukellus sydämen syvyyksiin ja mielen monimutkaisiin saloihin. Saatteessa kerrotaan levyn soivan jokaisen itsensä keskeneräiseksi kokevalle. Tuo saa pohtimaan: koska ihminen sitten on valmis, ja mihin, mitä tai ketä varten? Onko kukaan koskaan todella valmis, aidosti maalissa, optimipisteessä, paratiisissa, utopiassa?

Sirna ei pohdi päämäärää, vaan kertoo matkojensa varrella olevista ihmisistä. Loukatuista ja loukkaajista, suurista hetkistä ja pienistä ihmeistä. Musiikki on toisinaan isosti soivaa telaketjupoppia, toisinaan leijutaan ambientmaisissa usvapilvissä. Sirnaversumiin ottaakin tuokion tottua, mutta satsaus kannattaa. Modernisti ryskyvä Jos kuitenkin pelaa mahtiballadina terän reunalla päättyen reilusti alle kolmessa minuutissa. Tarttuva elektroisku Kiinni sun ihoon ei saa juuri enempää aikaa, mutta brutaalin typistetty linja kannattaa raitojen tarratessa ärhäkästi kiinni. Vierastin alkuun Riivattua avaajana, onhan kyseessä päälle viisiminuuttinen slovari, mutta toisaalta avarampi numero esittelee kattavasti soundin ja pelikentän.

Sinkuista vanhin kuullaan heti avauksen perään ja jykevällä tanssikoukulla varustettu Jotain pahaa räjäyttää pääpotin. A-puolen kovaa rynnäkköä jatkavat kulmikkaasti säksättävä Telepatiaa 1, sekä rikotun iholla hiljaa silittelevä Telepatiaa 2. Punamustilla sävyillä dramaattisin hetki on puolestaan myöhemmin soiva Rikoit mut kerran, jonka katedraali-luokan äänivallit kohtaavat liki hiljaisuutta hiipivät osuudet. Sovituksessa on taatusti ollut haasteensa mutta kaikki on ruuvattu mallikkaasti kohdilleen. Tämän ansiosta katedraali kestää hurjimmatkin voimat, jotka sitä koettelevat reilussa viidessä minuutissa.

En oo valmis ei ole mikään simppelein kiekko ja albumi vaati aikansa, mutta kappaleet tarttuvat salakavalasti ja pitkä hiontatyö on luonut nimenomaan vahvan kokonaisuuden. Valmis ja ansiokas esikoinen.

Mika Roth

Lukukertoja: 160