Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Syyskuu 2026

25.09.2026


Blackment: Pandemonium Portrait Blackment: Pandemonium Portrait

Aika tarkkaan neljä vuotta sitten Blackment tuli vastaan raskaampien albumeiden koostetta kasatessa. Melodista ja isosti soivaa metallia perinteisemmin luova yhtye tasapainoili menneen ja nykyisen soundin välillä sangen onnistuneesti, jos nyt Plains of Oblivion -debyyttialbumi jättikin vielä petrattavaa. Ensimmäinen uuden levyn sinkku julkaistiin jo keväällä 2023, joten töitä on tehty maltilla ja ajatuksella.

Vuoden 2023 sinkuista majesteetillisen komea Ghost in the Machine kirii kiekon kärkikahinoihin, sinfonisten elementtien kivutessa päätä huimaaviin mittoihin. Sisaruksen kurottaessa taivaita Pariah vyöryttää vastavuoroisesti suoraviivaista ja horisontaalista linjaa, pienemmän puristuessa kovemmaksi timantiksi. Viimeisin sinkku Pulsar on puolestaan soundeiltaan modernimpaa maailmaa, mutta kaikkea sitoo yhteen bändin soundi ja tapa toimia. Kärkibiisiksi nostettu Ground Zero saattaa osin muistuttaa paristakin genren isosta nimestä, mutta isossa kuvassa Blackment soundaa lopulta enemmänkin itseltään – nyt on tie edessä kartoitettu ja tavoite selvästi asetettu.

Kuluvan vuoden aikana ilmestyneistä sinkuista rauhallisempi ja melodisempi Afterlife vie tarinaa omaan suuntaansa, mutta tämäkin on osa suurempaa kokonaisuutta. Albumin loppupuolella eeppiset linjat kasvavat entisestään ja Nocturnal Queenin peikko-ooppera nivoutuu kauniisti yhteen peräti yhdeksänminuuttisen World of Gods -teoksen kanssa. Lopusta rakentuukin melkoinen kokonaisuus, jolla ryhmän muuntunut soundi, kehittynyt sovitustyö ja aiempaa vapaammat äänikentät pelaavat yhteen.

Blackmentin kehitys otti aikansa, mutta hyvää kannatti odottaa. Pandemonium Portrait on kunnianhimoinen albumi, joka ei kompuroi hetkittäin isoiksi käyviin mittoihinsa ja viittoihinsa. Tärkeintä on mielestäni kuitenkin se, ettei bändi enää yritä olla niin death, vaan antaa sävyjen rikastua muhkeammiksi.

Mika Roth


Confusion Field: Resilience Remains Confusion Field: Resilience Remains

Confusion Field on taitonsa ja näkemyksensä osoittanut progehtavaa, melodista ja modernimpaa rockmetallia soittava kotimainen yhtye, jonka kolmen vuoden takainen Future Impact of Past Diversions -albumi jäi mieleen nimenomaan vankan soundinsa ansiosta. Usein genreä vaivaava pieni lepsuus loisti poissaolollaan silloin, kuten myös nyt.

Albumi avataan modernissa hengessä sinkuilla, eikä plus kuusiminuuttinen Maintain the Uncertainty jää ainakaan eeppisessä elokuvamaisuudessa vähäiseksi. Nopeasti elektrorokkaava ja popmetalloiva kärki kulkee kuin leffan lopputeksteissä, kun taas toisena kuultava kakkossinkku Conjuring Conflict tipauttaa nopeutta ja antaa hard rockin laveamman pauhun kuohua astetta perinteisemmin. Mennyt ja moderni käyvät vuoropuhelua halki levyn musiikin, tekstien ja soundien saralla. Rummut paukkuvat isommin ja kitaroita on pehmennetty synavalleilla, mutta linjat ja siirtymät eivät ole yksiulotteisia, kaiken vaikuttaessa kaikkeen. Resilience Remains onkin soundeiltaan monimuotoinen kokonaisuus.

Sähköistä tunnelmallisuutta säteilevä Restricted Area soundaa futuristisen kirpeälle, efektien värittäessä horisonttia syvänsinisellä paletilla. Uudistuminen voi olla mahdollisuus ja uhka, mutta Confusion Fieldin tapauksessa plussat selättävät kuullun perusteella mahdolliset miinukset selvästi. Tron-leffat synillaan mieleen maalaava A New Code on kiehtova väläys asettuneempaa digimaailmaa ja avaa mielestäni uusia mahdollisuuksia. Slovarin viitan ylleen nappaava Blame Gravity saattaa kaikkine kasarivivahteineen olla jo askel liikaa – tai se viimeinen paketin kruunaava siirto, kuulijan mukaan.

Kenenkään ei mielestäni soisi juuttuvan musiikissa paikoilleen, koska tutuimpaankin tekemiseen voi aina löytää erilaisen filosofian ja työtavan. Resilience Remains on edeltäjiensä seuraaja, joka hyödyntää historian kirjoa ja tämän hetken mahdollisuuksia luodessaan tulevaa.

Mika Roth


Hav Norn: Laniena Animarum Hav Norn: Laniena Animarum

Jyväskyläläinen yhden miehen metallibändi Hav Norn toteuttaa vapauttaan kompromissittomassa metallimusiikissa. Kun kaiken takana on yksi henkilö, joka kirjoittaa materiaalin, soittaa ja laulaa sen, ja lopulta vielä miksaa sekä masteroi tuotoksen, on visiolla mahdollisuus toteutua. Entä mikä tuo visio on? Mistä Laniena Animarum kertoo ja koostuu?

Saatesanoissa korostetaan Hav Nornin toimivan kanavana patoutuneelle luovuudelle, purkausventtiili ja eräänlainen pakokanava voi ja saa tuottaa mitä vain. Metalli on idean tasolla perusta, mutta tuo idea taipuu erittäin monenlaisiin suuntiin ja muotoihin. Seitsemän kappaletta ja kiistatta seitsemän erilaista sisarusta, joista sinkkuna julkaistu All The World Around on paperilla tavallaan ’metallisin’ ja joiltain osiltaan ehkä tarttuvin. Biisin sisuksista olisi voinut syntyä pari kolmekin eri raitaa, mutta nyt mennään näin.

Hav Norn kuului aikoinaan musiikkimaailmaan ja paloi siinä puhki. Hän jäi sivuun ja aika kului. Artistin pää kuitenkin loi musiikkia ja lopulta syntyi uusi alku, joka sai Hav Nornin muodon. Deathinen Ember myllää hetken eeppistä vallia ja mustin metalli on liki, kun taas hieno Finalize Your Position kiertyy melodisemman ytimen ympärille. Kerroksia ja paloja piisaa, eikä pintojen hahmottaminen ole helppoa. Vokaaleissa ja kitaroissa äänet vaihtuvat, koskettimet ja rytmisoittimet lisäävät ulottuvuuksia ja syvyyksiä. Levy on lasinen kerrostalo ja kolmiulotteinen labyrintti, jossa pysyviä pintoja ei juuri ole. Avausraita Tears Flow Down To Endless Streams Of Sadness saattaa säikäyttää sekopäisyydellään, mutta kynnyksen takaa paljastuu askarruttava maailma.

Päätösraita Yesterday And Tomorrow läikyttää vielä kerran smoothiet syliin, kun kenttä muuntuu elektroniseksi ja popinkin kanssa flirttailevaksi. Korkkiruuvikurvit progemetallissa viimeistelevät ankkurin. Laniena Animarum on periaatteessa liikaa liian pieneen tilaan, mutta toisaalta: reilussa 34 minuutissa syöverin veto on väkevä ja levyn seurassa ei ainakaan tylsisty.

Mika Roth


Noumena: Maanääri Noumena: Maanääri
Haunted Zoo Productions

Melodista death metalia lavealla kokoonpanolla ja soundipaletilla luova Noumena on jäänyt jostain syystä katveeseen allekirjoittaneelta. Muistan törmänneeni bändiin esityskielen ollessa vielä englanti, mutta siitä on historian mukaan jo vähintään vuosikymmen aikaa. Konkariorkesterin juuret ulottuvat 90-luvun lopulle ja seitsemännellä pitkäsoitolla kaikkea tuntuu olevan vähintään riittävästi.

Ensimmäisenä on nostettava esiin vokaalipuoli. Miehisen örinän ja komean puhtaan naislaulun yhdistely on genressä klisee, mutta Antti Haapanen ja Suvi Uura ovat tekijöitä paikallaan. Laulussa on voimaa, syvyyttä, sävyjä ja luonnetta, jota ymmärretään myös hyödyntää halki albumin. Tyhjyys soi majesteetillisesti ja mystisyyttä syleilevän Ihmishämärän rikkaat äänikentät huipentuvat nimenomaan vokaalien kautta. Vokaaleissa apuaan antavat myös kitaristit Markus Hirvonen ja Ville Lamminaho, joista jälkimmäiselle on merkitty myös mandoliini krediitteihin.

Yhtyeen toinen voimavara löytyy kielisoitinten laveasta rintamasta. Alla bassokitara luo pohjia, joille kolme kitaristia kutoo niin kireää metallia, kuin toisinaan jopa mahtipontisen doomahtavia death-rakenteita. Kappaleiden keskimitat painuvat selvästi viiden minuutin tuolle puolen ja myös sovitusten saralla yhtye osoittaa toistuvasti kypsää näkemyksellisyyttä, jolloin hyvä kääntyy erinomaiseksi. Melodisuus leimaa massiivisia rakenteita, joita vastavuoroisesti nostattavat lievä kansanmusiikkimaisuus sekä folkahtavat osat.

Maanääri-albumilla vastakohdat ja vastavoimat sopivat saumattomasti yhteen. Metalli on raskainta painoluokkaa ja samalla keveitä elementtejä sisältävää, osien täydentäessä toisiaan. Aiheissa vuorottelevat elämä ja kuolema, loput ja alut, toivo ja tuho, kaiken loputonta syklisyyttä korostaen. Kuolemankello soi komeasti ja Tyhjyys kouraisee death-kouralla sydänalasta, kun taas Hiidenmailla painuu eeppiseen auringonlaskuun. Komeaa on, karmaisevan komeaa.

Mika Roth


Volucrine: Chapter V – Renewal Volucrine: Chapter V – Renewal

Moderniin metalliin aivan oman kulmansa vuosien ja nyttemmin jo vuosikymmenten myötä löytänyt Volucrine yllätti allekirjoittaneen nopealla paluulla pitkäsoittokantaan. Eihän siitä ole kuin kaksi ja puoli vuotta, kun kiittelin bändin soundia sekä ilmaisua jalostanutta ETNA-kiekkoa. Kitaristi/vokalisti Jupe Velinin kipparoima yhtye tuntui tuolloin keksivän itsensä uudelleen ja vahva noste jatkuu yhä.

Napakoissa saatesanoissa Velin kertoo albumin syntyneen nopeasti ja vaistonvaraisesti, eikä biisejä työstettäessä enää pohdittu mitään tiettyjä rajoja, lokeroita tai tavoitteita. Kappaleet saivat syntyä tavoillaan vapauden leimatessa kaikkea. Helppohan tuo on sanoa, mutta Chapter V – Renewal todistaa sanojen viestin. Ensimmäisenä sinkkuna viime talvena ilmestynyt Golem murahtelee syvältä ja kulmikkaasti kuin hahmonsa, kun taas melodisempi Talk rakentaa melodiakulkunsa popahtavampien palasten avulla. Samoilla seuduilla liikkuu Another Mile, eri tavoin efektoitujen vokaalien ja soundileikkien rakentaessa yhdessä uutta. Väärää tietä tai tapaa ei ole, kun tarkoitus on luoda jotain osiaan suurempaa.

Spektrin toisessa laidassa Rendered Oboslete pistää paikat päreiksi kiukkuisella metallimyrskyllään ja otsikkonsa veroinen Heavy painaa tallaa julmasti lautaan. Silti jyrkimmissäkin kohdissa Volucrine pitää linjat sivuille avoinna – ja niitä myös hyödynnetään halki albumin, mikä tekee kuuntelukokemuksesta mukavan arvaamattoman. Meneekö kikkailu jo liian pitkälle? Mielestäni ei, sillä yli puolet biiseistä mahtuu neljän minuutin rajoihin ja missään vaiheessa en huomannut vilkuilevani kelloa, en edes vierailevan naisvokalistin kaunistaman Drift-slovarin sirommassa kyydissä.

ETNA pisti maailmaa uusiksi ja Chapter V – Renewal jatkaa työtä. 13 kappaletta ottaa toki aikansa, mutta lähes 52 minuutin mittakaan ei koidu ongelmaksi. Ennemminkin se on mahdollisuus, joka kannattaa ottaa avosylin vastaan.

Mika Roth


Whispered: Honorbound Whispered: Honorbound
Ranka Kustannus

Whisperedin musiikki edustaa kuuleman mukaan tyylisuuntaa nimeltä ”True Finnish Samurai Metal”. Tuota tuli ihmeteltyä hetki, kun samaan aikaan mieltä painoi outo tuttuuden tunne. Ja kyllä vain, lähes 19 vuotta sitten arvioin samaisen ryhmän kolmen biisin mittaisen Wrath of Heaven -promon. Melodinen death metal oli mielestäni silloin ydin, eikä tilanne tunnu muuttuneen radikaalisti.

Aikaa on kulunut ja japanilaista musiikkia kunnioittavalta metalliryhmältä ehti ilmestyä kolme albumia tässä välissä. Honorbound on näin ketjun neljäs pitkäsoitto, jota on työstetty liki vuosikymmen suurella intohimolla ja sydämellä. Kahdesta levyä pohjustaneesta sinkusta keskikesällä ilmestynyt Battlecry on eeppisempi ja maailmoja yhdistävä. Eräänlainen metallinen Japani-Morricone, jolla tyly runttaus ja melodinen kulttuuriperintö muodostavat kumman parin. Toimii silti ja sehän on tärkeintä. Albumin avaava ykkössinkku Ikikaere työntää ideaa ja muotoa vieläkin pidemmälle, häälyen jo kuilun partaalla.

Honorboundin taika on persoonallisuudessa, joka parhaimmillaan nostaa ’tavallisen deathin’ uudelle tasolle. A Warrior’s Dream ajaa melodisen deathin ukkosvaunuja halki taivaan, kuten Children of Bodom ja kumppanit. Täysin oma lukunsa on albumin sulkeva Honorbound, joka on innoittunut japanilaisesta Soga-veljesten kostotarinasta. Kitarat viuhuvat kuin miekat, kertojaäänikin löytyy, isot kuorot liittyvät toisinaan jylhään menoon ja osaa riittää kuin proge-eepoksessa. Kokonaismittaa tälle biisille kertyy hulppeasti vajaa 24 minuuttia, mikä työntää samalla albumin keston tunnin tuolle puolen. Ei mitään leppoisinta ja simppeleintä taiteilua siis, mutta Honorboundin kohdalla tutut metallimitat kannattaa vain suosiolla unohtaa.

En voi sanoa täysin ymmärtäväni levyn kaikkia ratkaisuja, muotoja ja ideoita, mutta nostan hattua tinkimättömän näkemyksen edessä. Tämä on teräksenluja True Finnish Samurai Metal -teos.

Mika Roth


Wizards of Hazards: Point of No Return Wizards of Hazards: Point of No Return

Perinteisen heavy metalin voimaan luottava Wizards of Hazards jatkaa seikkailujaan Black Sabbathin ja kumppaneiden aikoinaan hahmottamassa maailmassa. Doomahtavaa stoneria on veivattu keskisuomalaisen orkan toimesta niin pitkään, että nahkasaappaisiin on saatu omanlaistaan rullaavaa menevyyttä. Isoa on yhtyeen heavyn ryske, raskastakin, ja silti niin kovin jouhevasti juoksevaa.

Sinkkuja kiekolta on lohkottu tätä kirjoitettaessa jo kolme kappaletta, mutta silti kärkeen tuntuu kiilaavan nimiraita Point of No Return. Bändin lukkarinrakkaus varhaista Iron Maidenia kohtaan ei ole koskaan ollut varsinaisesti salaisuus, joten samaan jatkumoon istuva Downfall täydentää oivasti kokemusta. Toki kiekolta löytyy myös Life After Death -niminen ralli, mutta se sijoittuu altaan tummempaan ja doomimpaan päähän mehukkaine heavy rock rullauksineen kaikkineen. Muoto on siis tuttuakin tutumpi, joten mikä nostaa Wizards of Hazards edes liki esikuvia – heidän ohittamisestaan nyt puhumattakaan?

Menneisyyden jättejä ei voi suorassa kisassa voittaa, koska itse aika suojelee legendoja. Olemassa oleville rakenteille voi kuitenkin luoda uusia saavutuksia, jotka elävät omien riffien, melodioiden ja koukkujensa kautta. Ankkuriraita Whatever Lies Behind on muodostunut tarttuvan koukkuparin ympärille ja levyn toisessa päässä Too Late jauhaa armottomalla riffillä, jonka edessä pitää vain nostaa kädet pystyyn. Akustisella kitaralla rikastetuksi balladiksi jalostunut Say No To Tomorrow on kaunis, vaikka tässä seurassa ehkä liiaksi erottuukin. Toisin sanoen: bändi osaa säveltää kappaleita. Ja siitähän kaikessa lopulta pitäisi olla kyse.

Point of No Return ei tuo metallikumousta tai puhalla kaikkea tuttua nurin, mutta se tomuttaa mukavasti paikat ja saa vanhakantaisella jauhannallaan heavy rockin murikat jälleen loistamaan. Vokalistin kyky nousta sanojen päälle ansaitsee kumarruksen, eikä bändin rennon lujasta soitosta löydy huomauteltavaa.

Mika Roth




Lukukertoja: 123
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa myös